XVII.
Talvi oli jo alussa. Ale ja Taave asuivat hatarassa, syrjäisessä komerossaan. Tehtaassa oli työtä riittävästi, mutta palkat hupenivat ihmeteltävästi kaikkeen ja mikään ei siltä riittänyt. Omituinen nälän tunne oli aina vatsassa ja ruumiissa. Sen lisäksi piti kuulla aina kotona valitusta ja tehtaassa kiroilemista ja hirveitä puheita.
Taave oli lakon jälkeen vaipunut omituiseen tylsyyden tilaan. Ei juuri mistään valittanutkaan eikä liioin puhunut toverilleenkaan temokratiasta. Ei odottanut mitään muutosta tilanteeseen, mutta ei kieltänyt, jos toiset sitä vakuuttivat. Ruumiissa oli alituinen väsymyksen tunne, joka pani jäsenet liikkumaan jäykästi. Silmiin oli ilmestynyt verestävä kiilto. Tehdastoverit olivat häntä ruvenneet sanomaan »menninkäiseksi», ja Taave oli siitä vain hymähtänyt.
Ale oli entistäänkin vaiteliaampi. Työmiesten alituista honotusta hän ei viitsinyt kuunnella. Hänen tulevaisuudentoiveensa oli saanut kertakaikkisen iskun lakon loppuessa. Ajatukset pyrkivät siltä maan puoleen. Sieltä hän toivoi pelastusta, mikäli saattoi toivoa. Päästä johonkin maalaistaloon työmieheksi ja saada perheelleen siellä asunto. Sitä hän ajatteli ja suunnitteli. Se olisi ollut ihanaa. Hän puhui tästä toverilleenkin, mutta Taave hymähti katkerasti.
— En minä tule, kun kerran pois ajettiin, se on vissi. — Hänestä oli karissut pois demokraattinen innostus ja jäänyt viha jälelle. Kun voisi jotenkin kerran kostaa tämän vääryyden.
Ale hautoi maallepääsy-unelmiaan. Sunnuntaisin aikoi hän lähteä johonkin tarjoutuakseen maatyömieheksi, mutta se jäi aina viikosta viikkoon. Siellä olisi mennyt maanantaipäivä, ja se olisi merkinnyt perheelle sitä suurempaa puutetta. Ja sitten täytyi olla kaartin harjoituksissa. Rangaistuksen uhalla oli kielletty pois jääminen. Kun siihen kerran tuli mennyksi, täytyi kai olla edelleenkin. Ja olihan järjestyksestä pidettävä huolta. Hänhän oli järjestyskaartin jäsen. Koskapa alituiseen puhuivat vallankumouksesta, niin saattoihan se tulla minä päivänä tahansa, ja silloin pitäisi olla järjestystä valvomassa.
Illoin työn loputtua ei tehnyt mieli olla asunnossa, jossa vaimo aina valitti ja lapset pyysivät leipää. Ne eivät ymmärtäneet, että sitä piti haukata vain suurimpaan nälkäänsä. Ja kun tätä ei jaksanut kuulla ja katsella, tuli aina kävelleeksi työväen kahvilaan. Siellä sai istua ainakin siltä rauhassa ja sitäpaitsi sai siellä aina kahvitilkan hiukovaan nälkäänsä. Joskus tarjosivat toverit, toisinaan osti itsekin.
Kahvila oli iltaisin täynnä miehiä. Luettiin sanomalehtiä ja politikoitiin. Tupakansavua, rähinää ja kirouksia oli maasta laipioon saakka. Sittenkin voi siellä paremmin viihtyä kuin asunnossa, jossa puute ja valitus irvisti joka nurkasta.
Eräänä iltana istui hän toverinsa kanssa hörppimässä kahvia, kun huomasi Kinkomaan Villen eräässä pöydässä.
— Katsohan, Kinkomaan entinen isäntä on tuolla, sanoi hän Taavelle.
— Niin näkyy… sanovat tulleen siitä kans' sosialistin.
Vahingonilo välähti Alen raukeissa aivoissa. Jos kerran Ville on sosialisti, silloin se on yhtä köyhä kuin minäkin. Eipä ollut apua torppariensa häätämisestä.
Ale sai yht'äkkiä rohkeutta ja päätti mennä sanomaan siitä Villelle.
Istuttuaan Villen pöydän ääreen, jossa oli pari muuta miestä, virkkoi
Ale:
— Isäntä ei taida enää tuntea entistä torppanaan.
Ville hämmentyi hieman.
— Kyllähän minä Alen tunnen, eikä tässä enää isäntiä ollakaan.
— Vai ei enää. No ei se torpparien häätö taitanut auttaakaan.
Alen ääni hieman vapisi. Siinä oli vihaa ja harmia.
Miehet katselivat pitkään Villeä, kuin tutkien.
— Onko tämäkin ollut sitten suurporvari ja ajanut maantielle mökkiläisiään? sanoi toinen.
Ville ei osannut sanoa mitään. Lähdön aikeissa napitti takkiaan.
— Olihan tämä, vahvisti Ale, leuka värähdellen. — Taave asui myöskin hänen maallaan. Pois ajoi meidät kuin koirat ikään.
— Porvarilla oli silloin porvarin tavat, sanoi Ville naurahtaen ja jotain sanoakseen. Nousi ja valittaen alituista kiirettään poistui.
Miehet tiesivät kertoa, että Ville on työväenpuhujana. Heistä ei ollut niin erikoisen outoa, että porvaristakin joskus tulee sosialisti. Tästä sitäpaitsi oli tullut hyvänpuoleinen. Vaati kaiken omaisuuden yhteiskunnallistuttamista.
— Koira on koira, enkä hänelle ikänäni anteeksi anna, että kotini hävitti, murisi Ale ja meni Taaven luokse.
— Mitäs Ville sanoi?
— Sitä mitä muutkin. Kuka heistä tietää mitä kukin sanoo. Laiskuuttaan se mies maansa menetti.
Taave poistui jonnekin, ja Ale painui nurkkaansa. Siinä olisi ollut vasta ilmestynyt työväenlehtikin, mutta ei jaksanut sitä lukea tällä kertaa. Pohjaton haikeus täytti mielen. Korva otti kahvilamelun lomassa ulkoa tulevat äänet, sanomalehtipojan huudot ja ohikulkevien askelet katukäytävällä, mutta ajatukset olivat siellä kaukana, jossa kolkko tuuli kierteli autiotuvan seiniä ja etsi ulosajettuja asukkaita.