XVIII.
Hautamäen Jaakko käveli tyhjässä tuvassa.
— Nyt se siis alkaa, veljessota.
Päivän juova väreili permannolla, ja ulkona oli keväistä, vaikka olikin helmikuun ensimmäinen päivä.
— Se on alkanut jo. Mutta miksi sen piti näin alkaa? Miksi ei kaikki omat miehet ryssiä lyömään ja maata puhdistamaan vuosisataisesta saastasta. Punakaarti, mikä se oli? Joukko hulikaanien harhaan johtamia nälkäisiä työmiehiä, oman maan kansalaisia.
Miksi tämän piti mennä näin?
Se on nyt sitä ryssäveljeilyn ansiota. Miksi ei jo aikaisemmin hallitus karkottanut maasta kapinan alkuunpanijoita, roistojen roistoja, ihmiseläimiä? Mikä sen tietää, kukapa sen käsittää. Kaipa ukkosta on niin paljon ilmassa, että täytyy tulla salamoita. Nyt ne alkavat sinkoilla.
Mutta mikä synnytti ukkosta?
Jaakko käveli jälleen, istui penkille ja nousi rauhattomana.
Nyt lähtivät monet maatyömiehetkin verikaartiin. Olisivatko lähteneet, jos heillä olisi ollut omaa maata? Olisiko heitä voitu silloin kiihoittaa?
Mutta eiväthän nytkään olleet punakaarteissa mukana muut kuin sellaiset, jotka halveksivat työtä ja olisivat tahtoneet elää toisten kustannuksella. Ja sitten taas ymmärtämättömät, jotka eivät osanneet harkita asioita.
Mutta nepä olivatkin eronneet koko puuhasta, nähtyään mitä tarkoitetaan. Niin muutamat Hautamäenkin alustalaiset, jotka olivat jo punakaartiin liittyneet. Mutta heistäkin vain harvat.
Eivät osanneet erottaa oikeata väärästä. Kuinka moni heistä lienee saanut muuta opetusta kuin lapsena aakkoset. Myöhemmin tuli lukukirjoiksi kiihoittajien sanomalehdet.
Jos oppikaan esti veritöihin ryhtymästä? Oppineitapa heidän johtajissaankin kuului olevan.
Jaakon askeleet kaikuivat raskaina tyhjässä tuvassa. Emmi tuli keittiöstä ja istahti kuin väsyneenä penkille.
— Mitenkä luulet tässä käyvän? kysyi hän mieheltään.
— En tiedä muuta kuin että mukaan lähtisin, jos ei talo vaatisi jäämään, sanoi Jaakko ja hetken kuluttua jatkoi:
— Tarvitaan kai niitä miehiä täällä kotinurkillakin.
— Kävitkö kaikissa Hautamäen mökeissä? kysyi Emmi.
— Kävin. Väki ei tahtoisi ryhtyä töihin.
— Aikovat kai lähteä punaryssien joukkoon. Nikki Purola kuuluu jo menneen.
— No hänet nyt tiesikin… toisten aikeista ei saa selvää. Muuten eivät pääse enää lähtemäänkään, jos olisi haluakin.
— Pidä vain sinä varasi heidän kanssaan.
— Minähän olen aina tehnyt heille oikeutta eikä minun siis tarvitse pelätä.
— Usko vain, että sitä muka katsovat.
Emmi poistui, ja Jaakko meni kartanolle, suori heiniä hevosille ja jatkoi kävelyään.
Eilen hän oli ajanut kaupungissa ja siellä nähnyt, miten miehet sankoin parvin pyrkivät taisteluun. Näki että isäin henki liikkui kansassa. Siellä lähti harmaapäät vanhuksetkin mukaan, ja joukossa oli torppareita ja työmiehiä. Täällä eivät edes hänen parhaimmat miehensä olleet selvillä mitä tehdä. Lähteäkö ja mille puolelle. Olisivat kai mieluummin punakaartiin lyöttäytyneet, jos olisi ollut uskallusta. Miten saattoi olla siellä niin ja täällä näin? Mikseivät kaikki kunnon työmiehet voineet käydä yhteisen asian puolesta?
Jaakko meni tupaan. Siellä seisoi peräikkunan luona Paavo, hänen poikansa, kivääri kädessä, valmiina lähtemään.
Jaakko huomasi miten pojan kasvot hehkuivat. Hän oli nähnyt kaupungissa samanikäisiä, koulupoikiakin, kantamassa kivääriä, kasvoilla innostuksen tuli.
— Nytkö sinä menet?
— Niin, isä!
Se tuli varmana, ja Jaakko huomasi, että pojasta oli tullut jo melkein täysi mies.
— Hyvä on, että tästäkin talosta joku lähtee, sanoi Jaakko. — Lähtisin minäkin samaan matkaan, mutta ei käy jättäminen äitiä eikä taloa yksin. Jos kaadut, täytyy sitten minun täyttää paikkasi.
Ilta hämärtyi. Paavo oli jo mennyt, ja Emmi istui karsinapenkillä murheellisena hämärään iltaan tuijotellen.
— Saa nähdä, palaako poika sieltä, oli hän äsken sanonut, ja siihen oli
Jaakko virkkanut:
— Sinne jää paljon… tämä on varmasti verinen leikki.
— Ja kuinka luulet tässä käyvän? kysyi nyt Emmi vaitiolon jälkeen.
— Niin että totuus voittaa. Se jää aina lopuksi voitolle, vaikka joskus toiseltakin näyttäisi. Ja siellä on nyt maan parhaat tältä puolelta, aina se sekin jotain vaikuttaa.
Tuli hiljaisuus. Hämärässä pirtissä kuului vain seinäkellon verkkainen käynti ja väliin kahden ihmisen hiljainen huokaus niiden puolesta, jotka lähtivät maata vapauttamaan.