XIX.
Nikki Purola istuu tupansa penkillä ja silmää silloin tällöin ulos, eikö sieltä jo alkaisi sanantuojaa näkyä. Lyhyt talvinen päivä on jo lopussa, ja kuu nousee metsän takaa vetäen valojuovan hämärän tuvan lattialle.
Nikin pitäisi lähteä punaisten rintamalle ja odottaa siinä sanantuojaa.
Akka laittaa parhaillaan evästä vanhaan nahkalaukkuun.
— Ei sitä sutkoista summaa tarvitse, sanoo Nikki akalleen. — Pian sitä taloista tasataan. Tullaan vielä Hautamäenkin läskiammeelle.
— Entäpä jos ette lahtareille rynnääkkään… silloin se tuli loppu köyhälle kansalle, arvelee akka. — Tänkin paikan lahtarit kuuluu lähteneen liikkeelle ja Hautamäen keskenkasvuinen kakara mukaan.
— Mitenkäs muuten. Tuodaanpahan nahka ukolle pojastaan tuliaisiksi.
Lait' pian eväs laukkuun, jotta pääsee lähtöön.
Ei haluttanut kumpaistakaan puhua päivän asioista, porvareista ja muista, kun oli jo koko päivä paasattu. Nythän piti lähteä tappelemaan ja heittää se turha suunsoitto.
Porstuassa kuului askeleita, ja tuvan ovi rämähti auki.
Vanha Eenokki sieltä kömpi tupaan ja toivotteli hyvää ehtoota.
— No mihin sinä nyt? kysäisi, nähtyään Nikin lähtöpuuhat.
Nikki naurahtaa ja hymähtää ylimielisesti.
— Miesten töihin, porvariloita nuijimaan… heh… nyt se alkaa.
Eenokki ymmärtää asian ja miettii lyhyen tovin.
— Vai sinne… en minä tällaista osannut odottaa… että ihan pyssyjen kanssa toisiaan tappamaan. Parasta kun jäisit pois. Ei siitä semmoisesta hyvä seuraa.
Nikki kiroaa.
— Vai jo muutit mielesi.
— En ole semmoista kannattanutkaan, ja sanon itseni kaikesta irti, kun kerran rupesivat tällaiseen… huonostipa meni asiat.
Nikin akka iskee silmää ukolleen ja vie eväsrepun porstuaan. Nikki tulee jälestä, ja eukko suhahtaa:
— Piruako sinä siinä jauhamaan sen kanssa! Ala joutua tielle.
Nikki lähtee ja akka menee tupaan. Kohta tulee ulkoa kylästä Alma,
Nikin tytär, ja riisuu palttoonsa ja lakkinsa.
Tyttö on siistissä puvussa, ehkä kahdenkymmenen ikäinen, reipas ja miellyttävä.
— Mihin isä meni? kysyy hän äidiltään.
Akka koettaa antaa vaikenemismerkkejä tytölle, joka sitä vähän ihmettelee.
— Nyt minä jo arvaan… onhan siitä koko päivä jauhettu. Pyysin isää jättämään semmoiset puuhat, mutta eipä auttanut. Nyt ei ilkeä koko kylässä silmiään näyttää.
Akka yltyy pauhaamaan. Herjaa tytärtään, joka istuu siinä kuun valaisemalla penkillä.
Tyttö on vaiti. Äskeinen raikas puna on poskilta hävinnyt.
— Luulisi porvarien siittämäksi tätä ryökinätä, jollei tietäisi… jatkaa akka raakaa sanatulvaansa.
— Nyt minä en jaksa enää, vaan lähden, sanoo tyttö päättävästi ja ottaa vaatteensa. — Tulisiko Eenokki minun kanssani kylään asti?
— Joutaahan tästä. Kieltelin minäkin isääsi, mutt'ei siitä sille mitään…
— Ja mihin sinä aiot mennä? kysyy akka.
— Missä työtä ja ruokaa saa ja voi rehellisenä katsoa ihmisiä silmiin, sanoo tyttö. — Tätä häpeätä minä en kestä.
— Voi helvetti tätä porvarien nuolijaa! huutaa akka vielä tuvan ovelta
Alman jälkeen. — Mene vaan, mutta elä tule ikinä takaisin!
Kuun kirkkaasti valaisemalla tiellä ehättää Eenokki tytön jälkeen.
— Sosialistiksi nuo saivat minutkin ja nimen kirjoihinsa, mutta en minä tällaista osannut ajatella. Taisi isäsikin lähteä viimeiselle reissulleen.
— Minusta se on ollut aina niin turhaa, sanoo tyttö, se saarnaaminen ja huutaminen. Ja miksi sinne rintamalle nyt isän piti lähteä, kun ei tästä kylästä toisetkaan. Saa nyt hävetä, vaikka on syytön kaikkeen.
Tytön ääni värähteli, ja Eenokki huomasi hänen hiljaa nyyhkyttävän. Kävi ihan sääliksi tyttöä vanhan miehenkin. Koetti lohduttaa ja rauhoitella minkä taisi.
— No mitä sinä siitä… eihän se sinun syysi ole. Kunniaksi tämä sinulle on, että hankit työtä ja olinpaikan ihmisissä. Mihin nyt aiot mennä?
— En tiedä. Mihin sattuu kelpaamaan.
— Menisit vaan Hautamäkeen. Kyllä isäntä sinut ilolla ottaisi. Minä vaikka puhuisin Jaakolle.
Tyttö ei vastustanut. Eenokki käveli jo edellä ja kääntyi Hautamäen tielle. Hänkin oli tullut sanoneeksi Jaakolle turhanpäiten semmoista, joka nyt kadutti. Pitäisi ihan anteeksi pyytää, vaikka eihän tuo näyttänyt sitä muistelevan.
Alma jäi talon pihaan ja Eenokki meni sisään. Tytöstä tuntui pahalta, että oli kotoaan näin lähtenyt, mutta ei voinut sille mitään. Jos olisi jäänyt, niin ei varmasti olisi kehdannut enää itseään kellekään näyttää. Tuntui turvalliselta päästä semmoisten ihmisten luo, jotka olivat varmasti oikeassa tässäkin, joka nyt alkoi.
Emäntä tuli ulos ja vei Alman kädestä pitäen sisään.
— Jää vain meille, ja kyllä minä sinusta huolta pidän niinkuin omasta sisarestani, puheli hän tytölle. — Ei sinun tarvitse semmoisten vanhempien kanssa… kun nyt jo äitikin herjaa omaa lastaan.
— Ja kun sanoivat eilen jo Nikin lähteneen, ihmetteli isäntä. — Sen saisi nyt vielä kiinni kun viitsisi.
— Tulisiko se siitä paremmaksi, sanoi emäntä.
Alma istui alakuloisena, katsettaan kohottamatta. Kaikesta huolimatta oli masentavaa ajatella isää punakaartissa hulikaanien kanssa mellastamassa. Tuskin voisi häntä enää tämän jälkeen isänään ajatella.