XX.
Muutama viikko oli vierähtänyt. Hautamäen alustalaisia oli viety tutkittavaksi ja puolet heistä, osallisina kapinan valmisteluun, oli jäänyt sille tielleen, odottamaan tuomiotaan. Jaakko oli koettanut heitä vapauttaa, mutta ei onnistunut. Talon töissä oli nyt vain puolet alustalaisista.
Päivät olivat pitkiä ja hiljaisia. Tuvassa ei puhuttu ruokailuaikoinakaan muuta kuin välttämättömät asiat. Työmailla oli usein vilkas keskustelu käynnissä, mutta kun Jaakko saapui paikalle, syntyi äänettömyys.
Ja joskus luotiin isäntään synkkiä silmäyksiä. Olihan tämä uhannut lähteä itsekin rintamalle, jos tosissaan puhui.
Jaakko koetti saada selvää alustalaistensa ajatuksista, mutta nämä vaikenivat kuin muuri.
— Kunhan eivät suullaan julkisesti kapinoi, sanoi Jaakko eräänä päivänä vaimolleen. — Olkoot muuten miten tahansa. Taisipa sattua väärinpäin ne vangitsemiset. Siellä on nyt tavallaan syyttömästi parhaimmat miehet ja tänne taisi jäädä punaisimmat.
— Syyttömästi? Olivathan he punakaartissa, sanoi Emmi.
— Eivät olisi siihen ryhtyneet omasta aloitteestaan. Katson vieläkin villitsijöitten syyksi maalaistyöväen sekaantumisen kapinaan. Rankaisu kyllä niskoittelusta tekee heille hyvää, mutta syyttömiä he kapinaan ovat.
Tuli viestejä voitoista, ja Jaakko tunsi tulevansa päivä päivältä rauhattomammaksi. Muut siellä puhdistavat maata raiskaajista, ja hän on täällä vain kotimiehinä, valmista odottamassa.
Siellä lyötiin ryssiä,'häpäisijöitä, ja hän oli täällä, vaikka vielähän hänenkin kätensä olisi kääntynyt siinä missä toisenkin.
Penttikin siellä oli varmasti maksamassa ankaralla kädellä raiskaajille.
— Mitäs, jos minäkin lähtisin rintamalle, sanoi Jaakko eräänä päivänä vaimolleen. — Tuntuu niinkuin tässä toisten armoilla olisin jäänyt elämään ja valmista nauttimaan.
— Tee kuinka tahdot. Vaikeata on tosin talon hoito epävarman väen kanssa, mutta kyllä minä parhaani koetan, jos kerran et voi menoasi jättää, sanoi Emmi. — En minä sinua tosin hennoisi päästää.
Ja Emmi laski kätensä miehensä olkapäälle.
— Mutta et kielläkään?
— En. Olisin silloin huono kansalainen ja vain omaa etuani katsova.
Se jäi siihen sillä kertaa. Mutta seuraavana päivänä nähtiin Jaakon mietteissään menevän kylään. Sieltä palattuaan kertoi hän, että toisissa pitäjissä oli talot melkein tyhjinä miehistä. Kaikki olivat menneet. Hänen täytyi myöskin lähteä.
— Tuntuu niinkuin toimettomana katselisin tulipalon sammutusta olematta itse mukana. Menen ainakin joksikin ajaksi, ja sinun on hoidettava taloutta, sanoi hän vaimolleen.
— Ettäkö isäkin lähtee, innostui Liisakin. — Olisin minäkin nyt mies, niin lähtisin!
— Tännekö luulisit minun jäävän, sanoi Annikki. — Olisi pitänyt lähteä edes sairaanhoitajaksi.
— Taidatte pian jättää minut yksin koko taloon, hymyili Emmi. — Sama se on, kyllä minä täällä järjestyksestä vastaan.
— Niin, kukapa sitä olisi uskonut silloin kun ryssät meilläkin reuhasivat, että näin pian heitä lyötäisiin, sanoi Jaakko. — Nyt pitäisi vanhojen sotasankarien olla elossa.
— Eikö liene suomalaisissa sankareja vielä nytkin, sanoi Emmi.
— No niin ainakin kuuluu sieltä Pohjanmaalta.
Ei puhuttu lähdöstä sen enempää. Jaakko neuvoi töitä ja illan suussa lähti matkaan niin kuin takamaaperkkiölle olisi lähtenyt.
Illallista syödessä kysyivät miehet, mihin isäntä oli joutunut.
— Lähti punaryssiä hänkin osaltaan lyömään, sanoi emäntä suoraan ja peittelemättä.
Miehet katselivat merkitsevästi toisiaan.
— No nythän pannaan sitten työt seisomaan, sanoi joku miehistä.
— Miten vaan haluatte, sanoi emäntä. — Jauhosäkkien suut pysyvät myöskin kiinni, eikä yksikään mies astu pöytään, jos ei työt suju niinkuin ennenkin.
— Kyllä tässä jauhovarastot löytyy, jos niiksi tulee, uhkaili jo toinenkin.
— Miks'ei, jos ovia käytte särkemään, mutta silloin on tie selvä sinne mihin toisillakin niskureilla.
Miehet vaikenivat huomattuaan, että ohjat olivat nyt yhtä lujissa käsissä kuin ennenkin, ehkä vielä lujemmissa.