XXI.
Kuinka mahtavana jylisikään tykkien ääni. Jaakko paljasti päänsä sitä kuunnellessaan. Äsken oli hän saapunut rintamalle ja nähnyt tuokiossa, että leikki oli kaukana. Ankara työ odotti häntäkin, mutta sitä ajatellessa tuntui, kuin hartialihakset olisivat kasvaneet.
Tämähän oli suurinta, mitä oli pitkiin aikoihin ollut ja tulisi vastakin olemaan. Poloista pohjan perukkata puhdistettiin vuosisataisesta saastasta. Ja siinä samalla suoritettiin oman suuren mätäpaiseen tuskallinen leikkaus.
Kotona oli hän kuvitellut toista rintamaoloista. Oli luullut, että armo kävi oikeuden edellä, mutta täällä oli toisin. Valkoisen rintaman vastustajia kohdeltiin yhtä karskisti kuin ryssiäkin. Miksi olivat nousseet hallitusta vastaan, ja miksi alentuivat maanpettureiksi?
Mutta syyttömiä heissä oli, siitä ei päässyt mihinkään. Ja se sai hetkiseksi säälin tunteet heräämään.
Kipeä leikkaus tämä toisaalta oli, mutta eihän muu auttanut.
On lyhyt lepohetki, ja Jaakko istuu kuormaston lähellä mietteisiin vaipuneena. Kuuluu yht'äkkiä tuttu ääni, niinkuin kotipihalla tai vainiolla joitakin vuosia sitten.
Jaakko silmäilee ympärilleen ja huomaa Pentin, veljensä, miesten joukossa. Kiirehtimättä tarkastelee hän vielä, oliko se Pentti todellakin, vai joku toinen.
Sama mies! Ahavoituneempi ja ryhdikkäämpi vain entisestään.
Jaakko menee Pentin luokse, joka seisoo syrjin häneen, ja lyö häntä olalle.
— No vieläkö tunnet?
— Kas, Jaakko! Mistä sinä siihen? Oletko sinäkin täällä?
Miehet puristivat lämpimästi kättä.
— Totta kai, vaikka vasta tuota tulinkin. Enhän minä kotiperkkiöilläkään miehestä alle jäänyt.
— Etpä et, sinähän se aina etumaisena. Taisit lähteä sinäkin osaltasi
Hautamäen raiskaajille maksamaan.
— Niinpä vain, oma osuutemme meillä kummallakin. Vaikka yhteinen asiapa se kallein lienee meille molemmille.
— Se on selvä, ja pian tässä taas leikki alkaa. Saat nyt olla kerran minunkin komennettavanani, naurahti Pentti.
— Hyvä on. Kyllä tehdään mitä käsketään. — — —
Valmisteltiin hyökkäystä. Pentti oli asettunut miehineen asemiin mäen
alle, valmiina hyökkäykseen, jota tykistö tulisi kohta vahvistelemaan.
Tiedettiin läheisissä punaisten asemissa olevan runsaasti ryssiä, ja
Pentti paloi halusta päästä taisteluun.
Tällä hetkellä tuntui hänestä kaikki jälellejäänyt kuin pieneltä pisteeltä kaukaisuudessa. Olo vieraalla maalla ja koti siellä Hämeen perukoilla. Kotimaan kamaralle päästyä poltteli vain yksi ajatus: nyt puhdistetaan maa ryssien ja punaisten saastasta. Se sama ajatus kai oli tovereillakin valtavimpana, mutta hänellä siihen liittyi vielä muutakin: hajalle mennyt ensimmäinen rakkaus, raa'asti väkivalloin viety tyttö, joka oli jo hänelle kuin morsian. Ei voinut työntää syrjään itsekästä nautinnon tunnetta. Nythän sai maksaa häpeän ja tihutyön moninkertaisesti.
Kevät-illan myöhäinen hetki oli hiljainen. Miehistö odotti tykistötulen avaamista. Pentti silmäili kärsimättömästi heidän yläpuolellaan jonkun matkan päässä olevalle mäelle, milloin tuliputket alkaisivat mylvähdellä. Omasta puolestaan hän olisi ollut valmis hyökkäämään joukkoineen heti ilman mitään valmistuksia.
Miehiin oli tarttunut hänen taisteluintonsa. Pistimet oli otettu esille ja kiinnitetty paikoilleen. Joukkue odotti vain suositun päällikkönsä komentosanaa.
Nyt! Nyt alkoi tykkien mahtava virsi. Pentti repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen jonkun sanan ja käski lähetin viedä sen tykistöosaston päällikölle. Hän oli lausunut toivomuksen, että valmistelu ei kestäisi kuin lyhyen hetken.
Tykkien äänessä oli jotain mahtavaa. Se oli kuin tuomiovirsi, kuin järkkymätön lain lausunto. Se nostatti kuumat veret poskille.
Aukeaman vastakkaisella puolella näkyi liikehtimistä. Sieltä ammuskeltiin harvakseen.
Tykkituli taukosi ja merkkiraketti kohosi ilmaan.
Pentin ääni kajahti kuin metalli:
— Syöksyyn! — Ylös! Mars, mars!
Joukkue meni eteenpäin kuin myrsky. Ryssät tovereineen alkoivat paeta, mutta jäivät typertyneinä yht'äkkiä ryöpsähtäneen taisteluintoisen joukon keskelle.
Sinellimiehet kaatuivat kuin heinä, ja hankea punasi veri. Se ei tuntunut tällä kertaa Pentistä yhtään kaamealta. Taistelun melskeessä oli vain mielessä kotipihojen häpäisy ja metsien raiskaus, koko maan kärsimä häpeä ja sitten muuan vaaleahiuksinen tyttö, joka kerran oli ollut hänelle jo niin rakas.