XXII.
Ale ja Taave ovat istuneet vankilan lattiapahnoilla jo epämääräisen ajan. Ei ole voinut laskea tunteja eikä päiviä. Tunnit ovat olleet vuorokausia pitemmät, ja viikon mittainen aika on tuntunut loppumattomilta vuosilta.
Ei voi nukkua pahnoilla. Täit kaluavat laihaa ruumista, ja niitä täytyy alinomaa karistella näivettyneestä ihosta.
Siitä päivästä, jolloin Ale ja Taave komennettiin »kiväärit olalle» ja marssimaan metsätaipaleelle ja jolloin valkoinen joukko heidät yllätti, on kulunut heidän mielestään mittaamattoman pitkä aika. Kaikki vangin tavalliset alkupäivien ajatukset ovat jo ehtineet hajota, ja kutistunut ajatusjaksojen rengas käsittää vain vankilan likaisen sisustan, vaimon ja lapset jossain hatarassa hökkelissä, pienen autiotorpan jossain hyvin kaukana. Ajatusten liikkuma-ala kutistuu vielä siitäkin. Torppa jää pois, häipyy pieneksi pisteeksi, ja sitten sitä ei ole enää ollenkaan. Joskus vielä välähtää aivokomerojen pimennosta kuin valokehän ympäröimänä entinen kotimökki, sitten on vain sitä samaa tasaista: vaimo ja lapset siellä jossain, tämä ryöttäinen pehkuläjä tässä, josta näkyy raukeita verestäviä silmiä, takkuisia päitä ja risaisia ruumiita.
Mielikuvat ovat nyt Alella ja Taavella yhtäläisiä. Taave ei tapaile
enää tehtaalaismurretta, ja etevämmyys temokratiassa on nyt hävinnyt.
Samanlaisena valoläikkäpilkahduksina näkee hän entisen mökkinsä
Kinkomaan takalistolla, niinkuin lepattavan ja sammuvan kynttilänliekin.
Vihakin on jo olematon käsite. Sitä hautoo vain voimakkaampi maantiesälli, joka on tähän tällaiseen jo tottunut ja voi mukautua oloihin järkeilijän tyyneydellä. Alessa ja Taavessa on viha ja vahingonilo leimahtanut silloin, kun eräänä päivänä on ovesta sysätty sisään Kinkomaan entinen isäntä, Ville. Silloin eivät ole nämä miehet tunteneet mitään kohtalotoveruutta. Harvasanainen Ale on jurahtanut:
— Tännehän se isäntäkin tuloo.
Ja niin ovat päivät vierineet. Maantiesälli on istuksinut ikkunassa miettien karkaamista ja metsäistä matkaa punaisten rintamalle. Ikkunan ohi on marssinut silloin tällöin valkoisia joukkoja, ja silloin on sällin leuka pahasti jännittynyt.
— Lahtarit perr…!
Kirous on jäänyt aina kesken. Mistä syystä? Lieneekö epämääräinen tilanne sadatuksia miedontanut.
Villessä ovat mielentilat muuttuneet samoin kuin toisissakin vangeissa. Ensin suonia paisuttavaa vihaa, aamusta iltaan. Sitten jo mielihaikeutta ja hätää: ne voivat ampua, ei siinä auta mikään. Helena jää ja pieni Uolevi, josta kerran jo ajateltiin Kinkomaan perijää. Helena saa nyt olla vapaasti miesten kanssa. Ei se tästä välitä.
Mutta jos vielä pääsisi tästä selviämään, niin hän muuttaisi kauaksi
Lappiin, vaikka Ruotsin puolelle. Toiset miehet eivät saisi Helenaa, ja
Uolevista tulisi vielä mies.
Villen ajatukset viipyvät menneissä päivissä. Viehättävinä kuvasarjoina ne nyt kulkevat ohitse. Hautamäessä iloisena nuorukaisena, öillä tyttöjen luhdissa, päivisin loikomassa jossain työtä pakoillen. Kinkomaassa, sähköisen Helenan kainalossa hääyönä. Iloisia, huolettomia päiviä. Niitä muistaessa puristaa joskus rintaa sanomaton ahdistus. — — —
Eräänä päivänä tulee vartija ja sanoo Alelle ja Taavelle:
— Nyt saatte mennä.
— Mihin? kysyy Ale käsittämättä, että vapautus oli tullut aivan yllättävänä.
— Mihin vaan minun puolestani, sanoo vartija. — Alkakaa vain mennä.
— Ihanko vapaaksi? teristyy jo Taavekin.
Edellisenä päivänä olivat toverukset olleet tutkinnolla, mutta mitään vapautusta toivomatta painuneet taas harmaisiin mielialoihinsa.
Vapaus tuli niinkuin päivänsäde pitkän pilvisään jälkeen. Se lämmitti rintaa ja sai vedet kihoamaan silmäkulmaan.
Ville katseli verestävin silmin Alen ja Taaven lähtöä. Hänen vapautuksestaan ei vartija puhunut mitään. Pitäisi kysyä, jos jotain tietäisi.
— Enkö täältä minäkin jo saisi lähteä?
Vartija ei vastaa, muljauttaa vain välinpitämättömästi silmiään, mutta
Taave ehättää sanomaan:
— Eihän täältä toki isäntämiehiä… ja mihinkäpä kaverilla on kiirekään.
Taave oli alkanut saada jo takaisin osan entistä varmuuttaan. Luonto oli valmis nousemaan heti kun tiesi, että pääsee vapauteen.
— Mihin tässä nyt ensiksi mennään? sanoi Ale vankilan ulkopuolella. Oli niin sykäyttävän hyvä mieli, ettei osannut ajatella paljon mitään.
— Tietysti akkojen luo, touhusi Taave. — Aloittamaan taas uudelleen tätä roletaarin elämätä.
Alesta tuntui kohta vapaaksi päästyään, että hänen on jätettävä heti kaupunki ja nämä seudut, joissa on tullut eläneeksi kovien kokemuksien raskaat päivät. Pois, kauaksi, entiselle kotiseudulle, entisen keskelle, elämään salolaisen elämää. Jossakin kyllä saisi jonkun mäkituvan tai talon saunan nurkan asuakseen ja taloihin pääsisi töihin. Oli suotta tullut tänne muuttaneeksikin. Mutta kaupunki ja tehtaalaiselämä oli silloin kangastellut niin houkuttelevana ja vapautta lupaavana. Se oli riistänyt sen vähäisenkin vapauden ja oli ollut vähällä viedä kaikki.
Alelle tulee polttava kiire pois kaupungista. On sanottava eukolle, että kerää vähäiset tavaransa kokoon ja joutuu matkaan. Ei tätä loppupäivääkään tahtoisi hän olla enää täällä.
Taave on esittänyt Alelle, että kai sitä mennään tehtaalle työtä pyytämään, mutta Ale ei ole sitä kuulevinaankaan.
— Parasta kun sinäkin lähtisit sinne kotipuolille, sanoo hän Taavelle. — Siellä sitä on kuitenkin parempi. Saa olla raikkaissa metsissä ja kesällä pyytää kalaa.
— Ettäkö aiot lähteä isäntiä kumartelemaan?
— Ennen niitäkin kuin tehtaanherroja ja sosialistijohtajia.
Ale kiirehtii edellä, Taave perässä.
— Et taida sinä lähteä? kysyy Ale toveriltaan, vaikka tietää hyvin, ettei Taave henno jättää tehdastyötä eikä sosialistijohtajia.
— En.
Se loppui siihen sanaan, ja toverukset erosivat. — — —
Taivaltaessaan eukkonsa kanssa ulos kaupungista näki Ale vielä vilaukselta Villen. Kahden muun vangin ja vartijain saattamana meni sisään hautausmaan portista. Sinne jäi, mietti Ale. Hän toki pelastui ja meneekin nyt askartelemaan maan kanssa — sinne kauaksi saloille ja korpiin. Siellä sitä tulee ruumiltaan ja mieleltään terveeksi tämän kaupunkivaelluksen ja kitumisen jälkeen.