XXIII.
Vanha Eenokki oli joutunut hänkin toisten mukana pidätetyksi ja myöhemmin oli hänet kuljetettu kaupunkiin asti. Hautamäen Jaakko oli koettanut häntä vapauttaa ennen kaikkea, mutta kirkonkylän esikunta ei suostunut laskemaan häntäkään vapaaksi, ennenkuin olisi hänen asiansa tutkittu toisten mukana.
Nyt hän oli päässyt vapaaksi. Myöhäisenä lauantaiehtoona Eenokki palaa kotimökilleen, ja kun hän saunan ovelta tuntee tuoreen löylyn ja vastan tuoksun, on se kuin lääkettä sairaalle ruumiille ja mielelle.
Saunan hämärässä kuumuudessa jupisee Eenokki yksinään:
— Oli se reisu… henkikulta tuo vielä säilyi.
Vaikka löyly hautookin pois katkeran mielen ja ruumiista raihnauden, jää jälelle arkuus, joka on samaa kuin peloitetulla metsän elävällä. Korpiasujan rauhaa on häiritty oudolla tavalla, ja se on tehnyt hänen olentonsa epävarmaksi.
Kun hän jo kotiutuu ja aloittaa jokapäiväiset askareensa, on alituiseen mielessä pelko: jos vielä hakevat uudelleen. On sattunut jäämään joku seikka epäselväksi, ja sen vuoksi kuljettavat vielä esikunnissa, joissa on kaikkein pahinta, ne kun siellä niin vihaisesti luihauttelevat silmiään. Saattaapa joku käydä syitä lisäämässä, ja silloin ne tulevat.
Vähitellen tämä pelko muuttuu varmuudeksi, että kiväärimiehet tulevat vielä. Kuuluvat muitakin kuletelleen toistamiseen, ja yksi oli jäänyt sille tielleen. Se lisää vielä epävarmuuden tunnetta.
Tästä valittaa joskus Eenokki eukolleenkin, vanhalle kurttuiselle akan kääkkänälle:
— Saattavat ne kulettaa vielä minutkin.
— Lahtaritko?
— Elä sano lahtarit, vievät vielä sinutkin… nepä ne voivat tulla hakemaan. Peloittaa ihan aina. Ei tupakkarauhaa saa siltä pelolta.
— Ei minuakaan yöllä nukuta. Kun yritän nukkumaan, niin silloin kiväärin pistimet häilähtävät ja ässähihaisia miehiä vilahtelee… tuli tästä ajat…
Silloin kun sattuu tuvassaan istumaan, silmää Eenokki vähän väliä tielle ikkunasta. Jos sattuu joku ajamaan, silloin ilkeästi vetää sydänalasta kuin puukolla. Joko nyt…? Yöllä ahdistaa painajainen, ettei saa nukutuksi. Kun on talossa, tuntuu olo hieman turvallisemmalta. Siellä on edes piilopaikkoja, jos sattuisi suojeluskuntalaisia tulemaan.
Niin jatkui viikosta viikkoon. Kukaan ei tullut kumminkaan Eenokkia hakemaan. Käskettiin Hautamäkeen pihamieheksi. Siellä ei tuntunut olo erikoisemmalta kuin ennenkään. Miesluku oli vain harvennut.
Tulee sitten muutamana päivänä peltotietä taloon kaksi miestä. Eenokki huomaa jo kaukaa tihrusilmillään miesten hihassa valkoisen nauhan ja kiväärit selässä roikkumassa. Nyt! Eenokki kapaisee kujan ylisille ja kaivautuu syvälle pehkuläjän alle. Kädet vapisevat ja henki ei tahdo kulkea. Kuuloaan jännittäen koettaa hän seurata tapahtumia pihamaalta. Ei kuulu muuta kuin hevosmiesten ääniä. Riisuvat hevosiaan, ja joku äyskii, ettei Eenokki ole hakenut talliin vettä. On siis päivällisaika.
— Mihin se kompura on mennyt?
Hetken kuluttua kuuluu joku huutelevan häntä syömään. Se on emäntä. Eenokki kaivautuu pehkuistaan ja kysyy emännältä, joka on tullut vinnin ovelle:
— Joko ne menivät?
— Mitkä?
— Nepä suojeluskuntalaiset.
— Eenokki taisi luulla, että tulivat taaskin hakemaan.
Emäntä nauraa ja puhuu siitä tuvassa jo toisille, kun Eenokki pehkun roskaa vaatteissa työntyy pirttiin.
Kevät lähestyy ja taistelun humina tulee sanomalehtitietoina taloihin. Mökkiläiset eivät lukeneet porvarilehtiä, ja tämän tiedon puutteen saivat korvata satapäiset huhut, joita arvelematta pantiin liikkeelle.
Kaikki pienimmät toiveetkin olivat nyt heidän mielestään karisseet pois olojen muuttamisesta paremmiksi. Kun ei saatu temokraatilta muuta kuin tämä hirveä sota ja kun porvaritkin antoivat tuntea sitä samaa sotaa, niin ei jäänyt uskoa leivän lisääntymiseen, hyvä kun henkikulta säilyi. Ja niin elivät salomökkien asukkaat päivästä päivään, pelokkaina ja arkoina kuin metsän elävät, mutta synkkinä ja salavihaisina.