XXVI.
Pentti on ollut jo muutamia viikkoja kotona.
On taaskin sunnuntai, ja kesäinen aurinko paistaa Hautamäen orasvainioille, heilimöivälle rukiille ja tyvenille vesille. Elolliset ja elottomat saavat sen lämmöstä osansa.
Talossa on hiljaista. Väki on aamiaisen jälkeen mennyt kylälle. Jaakko on kävellyt metsävainioille, ja Emmi nukkuu kamarin sängyssä. Liisa on Paavon kanssa mennyt Nevalaan, jossa valmistetaan suojeluskuntajuhlaa juhannusaatoksi.
Nuoret olivat pyytäneet setäänsä, Penttiä mukaan, mutta tämä oli naurahtaen sanonut:
— Puuhatkaahan nyt nuoremmat asia hyvään alkuun, pidetäänpä sitten lopusta huolta. Jäänpähän nyt kotimieheksi.
— Jää vain tänne, oli Liisa virnistellyt. Almakin jää.
— Noo, mitäs sinä kakara…
Ja Pentti oli ottanut Liisan syliinsä ja kantanut rimpuilevan tytön takiaispensaaseen.
Ennen Saksaan lähtöänsä oli Pentti hypitellyt Liisaa polvellaan, ja nyt se jo oli iso tyttö, veikeä ja vallaton. Vakava aika ei ollut häneen mitään vaikuttanut.
Paavo oli luonteeltaan toista maata. Nenäkäs ja ylpeä. Vapaussodasta palattuaan oli hän tullut vielä ärtyisemmäksi. Työväelle hän sanoksi yhtämittaa ja kotiväellekin piikitteli. Nytkin äsken oli hän sanonut sedälleen:
— Jätä vain rengeille se punikkityttö. Saahan jääkäri parempiakin, ketä vain ottaa.
Alma oli sattunut vielä silloin parhaiksi kulkemaan ohi.
Pentti oli karahtanut punaiseksi harmista.
— Hillitseppä vähän leukojasi, poika. On parasta että pidät huolta omista asioistasi.
* * * * *
Pentti istui vaateaitan portaalla. Pihka kihelmöi aitan seinähirsistä auringon lämmössä, ja nurmi pihamaalla näytti nuortuvan. Saunakukat tuoksuivat.
Pentti nousi hakeakseen valoisamman paikan. Se löytyi rakennuksen takaa, mutta siellä oli Alma.
Tyttö nousi kiireesti poistuakseen. Pentti esteli ja sai hänet jäämään. Tytöllä oli raitainen kesäpuku ja valkea esiliina. Hän katseli maahan ja hienoilla sormillaan nyhti nurmea.
Mistä ihmeestä tyttö on saanut tuollaiset kädet? mietti Pentti loikoessaan nurmella. Ja miten hän muutenkin on niin ympäristöstään eroava? Nikki oli ruumiltaan suhteellinen, mutta eukko on ruma kääkä.
Hän oli jo hieman päässyt tutustumaan tyttöön, joka oli arka ja epäili häntä. Luonnollisin oli tyttö silloin, kun oli hänen kanssaan tunkiolla lantaa luomassa. Nyt hän taas tuossa pyhäpukimissaan vierasti häntä.
Pentti suostutteli tyttöä tarinoimaan ja saikin kohta kuulla muun lomassa, ettei pidetty kylällä sopivana, että Pentti käveli hänen kanssaan ja oli samalla työmaalla.
— Minkä vuoksi?
Pentti sen kyllä arvasi, mutta kysyi silti.
— No kun sinä olet jääkäri.
Pentin oli pitänyt vaatimalla vaatia tyttöä sinuttelemaan, ja nyt tyttö sanoi sen arkaillen.
Pentti naurahti iloisesti.
— Vai sen vuoksi! Onkohan muuallakin ihmiset samanlaisia?
— Kyllä kai sitä samaa on joka paikassa.
— Ja mitä sinä tästä sanot? kysyi Pentti.
— Kai se oikein on.
— Ei, et sinäkään niin ajattele, etkä saakaan. Minä en yhtään välitä kyläläisistä, vaan kävelen sinun kanssasi ja vien sinut kyläkeinulle ja olen samalla työmaalla.
Jopas tyttö uskalsi näyttää silmänsä. Niissä oli puhtainta sineä, ja ne kummallisesti säteilivät.
— Mitäs, jos kerran asuisimmekin saman katon alla?
— Asummehan tässä nyt jo, sanoi tyttö hymyillen.
— Ei, mutta oikein yhteisessä.
— Nyt sinä puhut pötyä!
Tyttö karkasi seinustalta. Hänen poskilleen oli veri karahtanut.
Pentti hymyili ja nyhtäisi päivänkakkaran maasta. Vai eivät kyläläiset sallisi hänen seurustella Alman kanssa. Tietää sen, kun nyt tässä minä olen kuin yhteistä omaisuutta heidän mielestään ja Alma on »punikin» tyttö. Mutta hänpä ei ole ollutkaan punainen mieleltään, ja kyllä se niin on, että punaisista ja valkoisista täytyy tulla vielä yksi kansa.
Merkillistä muuten oli, että hän voi niin pian mieltyä Almaan, jos kohta tämä olikin ulkonaisilta muodoiltaan komea ja muutenkin hyvä tyttö. Koti-ikävä oli tehnyt hänet ehkä tällekin vaikutteelle alttiiksi. Eihän ollut katumista mitään siinä, että piti Almasta. Yhteiskunnallinen eroavaisuus ei ollut ennenkään hänelle mitään merkinnyt, ja olihan hän muutenkin pysynyt entisellään.