XXV.
Toukokuu oli lopuillaan. Hautamäessä siemennettiin suvitoukomaita. Oli lauantai-ilta ja miehet odottelivat pelloilla saunahuutoa. Pentti oli palannut päivällä kotiin monivuotisen poissaolon jälkeen, ja siitä merkkitapahtumasta riitti miehille puheenaihetta.
— Ei se näytä yhtään muuttuneen, vaikka on tullut sotaherra.
— Eihän ne jääkärit vielä sotaherroja…
— Mitäs ne muita… talvella näin yhden, niin komeaksi oli tullut. Ei tuntenut, vaikka vierekkäin istuttiin rippikoulussa.
— No onhan se nähnyt, että sinä olet punikki.
Miehet nauroivat.
— Eipäs tämä Pentti pitänyt punikkina.
— Noo, mitäs tämä. Hautamäkeläiset ovat toista maata. Villehän noistakin veljeksistä retusteli.
Syntyi vaitiolo. Ajatukset kiertelivät kapinassa, jääkäreissä ja muissa asian yhteydessä olevissa seikoissa.
— Ei kuulunut enää Pentti sotaväkeen menevän.
— Vai ei… no ei siinä ole sitten sitä henkeä.
— Maanantaina oli sanonut jo talon töihin lähtevänsä. Kahden kuukauden loman kuuluu saaneen, ja sinä aikana aikoo hankkia eron koko roskasta.
— Kyllä siellä nyt kyläläiset hyppäävät katselemassa sitä kuin ihmettä ikään. Jääkärejähän ne oli nämäkin Savon pojat.
— Jääkärejäpä jääkäreitä… tämä vaan on Saksassa käynyt.
— Rökitti sitä ryssää ensin ja sitten lähti.
— Kyllä kai se nyt niitä on tappanut jo paljonkin. Kyllä ne joutivatkin.
— Ne saksankäyneet jääkärit kuuluivat oikein jahdanneenkin ryssiä hengiltä. Yksikin oli kehunut toista sataa tappaneensa.
— Mutta jos ryssät tulevat vielä kerran velkomaan niitä, sanoi joku punainen.
Pihasta kuului saunaanhuuto, ja keskustelu katkesi. Jokainen jäi jatkamaan omia mietteitään.
* * * * *
Jaakko istui veljensä kanssa saunan jälkeen pihakamarissa. Se oli laitettu kuntoon Penttiä varten. Ikkuna oli vielä auki, ja lämmin tuuli henkäili sisään. Kauempaa kuului käen kukuntaa.
Puhuttiin Pentin olosta vieraalla maalla.
— Sait sinä siellä kokea kaikenlaista, sanoi Jaakko.
— Aina vähin. Lauantai-iltoina tuli koti-ikävä aina kiusaavana. Nämä suviset lauantai-ehtoot täällä maalla olivat varsinkin silloin mielessä. Näiden veroisia ei olekaan muualla.
Pentti kertoi katkelmia poikien elämästä vieraalla maalla. Kovaa se oli ollut, mutta kun tuli mieleen, miten ryssät täällä reuhaavat, silloin puraisi moni poika hammasta ja pyhiä valoja vannottiin, että kotimaa kerran vielä vapautetaan heistä.
— Nythän se on tehty ja olette kai kaikki tyytyväisiä?
— Mitä lienee mikin. Syrjään meistä kai nyt useammat joutavat, kun työ on tehty.
Toukoyön hämärä oli hiipinyt huoneeseen ja ulkona kaikki vaiennut. Pentti katseli ikkunasta ulos, jossa metsänrajaan asti pohotti äsken äestetty pelto. Voimakas mullan tuoksu tuli siitä vielä huoneeseen.
Hän aikoi nyt jäädä tänne kotikamaralleen. Mikään muu ei häntä miellyttänyt.
Pentti halusi kuulla kotoisista oloista enemmän. Kaartaen kysyi hän
Mikkolan tyttärestä.
— Siinä se on kotonaan, ei näy kellekään kelpaavan.
— Johan nyt kelpaisi, ryssän hutsu. Mutta kuka on tuo vaaleaverinen tyttö talossa?
— Etkö tunne häntä enää? Sehän on Nikin tytär.
— Purolan?
— Niin.
— Vai niin komea tyttö siitä Almasta on tullut.
— Hän on parhaimpia tyttöjä. Ei luulisi semmoisen isän lapseksikaan.
Tuli tähän talvella, kun kapina alkoi.
— Sinne sitten jäi sekin Nikki. Hän nyt joutikin. Ei minua Villenkään kohtalo sureta, vaikka oli veljeni.
— Ei minuakaan, virkkoi Jaakko. — Se oli hänelle laiskuuden palkka.
— Mitenkä leski nyt sen poikansa kanssa…?
— Kyllähän semmoinen aina elää. Kaduilla kauppaa itseään.
— Oho, vai semmoinen… Missä hänen veljensä lienee.
— En ole hänestä kuullut mitään. Talo-osuutensa hävitettyään hävisi itsekin.
— Ville taisi saada Hautamäestä osuutensa?
— Sai ylikin. On pitänyt jo leskeäkin auttaa sen pojan vuoksi.
Jaakko toivotteli hyvää yötä, ja Pentti sai nautinnolla oikaista kotisänkyyn. Ennen unen tuloa johtui mieleen Purolan Alma. Sillä oli komea vartalo kuin herrasnaisilla ja vaalea runsas tukka. Silmää hiveli hänen norja kävelynsä. Miten se oli sävähtänyt nähdessään hänet. Ehkäpä sen vuoksi, että isä oli kapinoitsija ja hän kuului kapinan kukistajiin. Ehkä muutenkin. Sillä oli se sama ilmeensä vielä toisenkin kerran, häntä vastaan tullessaan äsken saunatiellä. Jaakko sanoi häntä hyväksi tytöksi. Mahtoikohan surra isäänsä?
Pentin hiljaiset mietelmät kiertelivät talossa ja ympäristössä, tytössä, jolla oli norja käynti ja runsaat suortuvat ja jonka isä oli ollut kapinallinen. Huomenna näkisi sen tytön ja saisi tietää mitä hän ajatteli.
Omituista. Mitä enemmän hän mietti tyttöä, joka aina tuli uudelleen hänen mieleensä, sitä miellyttävämmältä tämä tuntui. Tyttö oli kuin kodin ja kotiseudun tervehdys hänelle, joka sitä oli jo kauan ikävöinyt. Ehkä tämänkin vuoksi hän taisi pitää tytöstä jo näin ensi näkemältä.
Siinä loikoessa tuli mieleen entinen mielitietty, Mikkolan tytär, mutta hänen kuvansa tuntui vaalenneelta, vaikka olisi koettanut kaivaa sitä esille siltäkin ajalta, jolloin ryssät eivät vielä näillä mailla majailleetkaan.
Niin, ja huomenna onkin sitten sunnuntai ja työväki on puhtaissa vaatteissa aamiaispöydässä. Suloinen sunnuntairauha jatkuu pitkin päivää, ja senlaatuista ei olekaan muualla kuin maalaistalossa, suvisen luonnon keskellä.