XXX.
Kevättalven aurinko kurkistaa Kinkomaan korpeen, nähdäkseen onko siellä ketään vielä hengissä. Huomattuaan Alen puukasalla koettaa hieman lämpimämmin hymyillä. Alekin sen huomaa ja itsekseen jupisee:
— Jopahan päiväkulta lämmittää… on nyt se Maarianpäivän aatto… vielä on hanget vahvoja, mutta kesä siitä tulee, kun joutuu.
Varmasti se tulee, ennemmin tai myöhemmin. Ja siihen kesän tuloon perustuu Alen koko elämäntoivo. Kyllä kesällä aina henki säilyy, kun sen saa talven yli. Ehkä jo toukokuun alussa saa syteä poreeseen mertoja ja silloin pääsee ensimmäiseksi kesänalkutunnelmaan, kun jonkun viikon perästä saa pöräyttää potkivat punaeväiset ahvenet pärekoppaan.
Semmoinen päivä on ollut aina juhlatunnelmainen Ylisen mökissä. Nykyisissä olosuhteissa sitä saattaa kuvitella kevätpuolen suurimmaksi juhlahetkeksi, ensimmäistä kevätkalansaantia.
Tässä tunnelmassa jo eläen kopeloi Ale parvelta merrat ja tarkastelee niihin matikan pyynnissä tulleita reikiä. Kahmaisee pyydyksiä syliinsä ja aikoo tupaan kuljettaa, korjatakseen niitä siellä. Riikka, Alen eukko, särkee koko tunnelman:
— Pahustako sinä niitä mertoja tänne… johan sinä hassuna… nythän, on vasta Maarian-aatto.
— … joutessani tässä korjaillut, puolustelee Ale.
— On sitä muutakin… ei ole juhlaksi leivänpalaa… on mentävä taas pyytämään. Kaipa ne nyt antavat, kun ne punaviivatkin tuli maaliitolle.
— … tiedä. Saahan tuota käydä kuulemassa.
— On saatava, tiuskaisee Riikka. — Kun kerran vaalien edellä sanoivat, että aina sitä semmoista autetaan, joka viivansa nyt muuttaa toiseen paikkaan, sillepä maaliitolle, ja kyllä ne sen kaikki tietävät että mekin… Oli hyvä, kun tuli Mikkolan isäntä kutsutuksi katsomaan, mihin viivat vedettiin. Mää sinne ensiksi.
— Mihkä?
— Mikkolaanpa tietysti.
Alenkin mielessä elähtää toivo. Eihän ne nyt juhlaksi leivättä… kun tässä punaviivakin tuli semmoiseen paikkaan. Pitää joutua hakemaan. Jospa antaisivat voitakin kesätyön päälle. Luottaa ne nyt toki oman puolueensa mieheen… pääseekin tässä nyt elämään. Tuli toki se viivakonsti keksityksi.
Ale ottaa latuskasuksensa ja lähtee vanhaa latua korven poikki hiihtelemään Mikkolaan. Tuntuu melkein juhlalliselta, kun on Maarianaatto ja saa jo päivälliseksi syödä kyllikseen. Kah, kun piimähinkki unohtui.
Ale kääntyy takaisin sitä hakemaan.
— Paahhan sauna lämmitä, kylvetään aikaseen.
Saunaa ja Maarianpäivää ajatellessa juhlatunnelma vahvenee. On pieni myÖtäle korvessa, ja Alea ihan hihkaisuttaa sitä laskiessa. Saunan jälkeen on sitten hyvä täysinäisellä vatsalla kellottaa. On vielä valoisata pirtissä, Riikka veisaa paastovirsiä.
Mikkolan talossa on juhla-aaton tuntua. Pirtinlattia on vielä kostea pesun jäleltä, ja emäntä ottaa uunista tuoksuvia rieskaleipiä. Tytär kirnuaa.
Ale on toivottanut hartaasti hyvän päivän ja istunut penkille. Ei kuulu tuvassa muuta kuin emännän sihahtelevat askelet leipiä pöydälle kantaessa ja kerman kurnutus kirnussa.
Vähitellen vääntäytyy isäntäkin jostain loukosta ja istahtaa vetelästi penkille.
— Sieltäkö se Ale?
— Sieltähän minä…
Ale siirtyy tuttavallisesti isännän lähelle ja tarjoaa rouhemassiaan.
— Olisi tässä isännän piippuun. On tätä lajia minullakin omasta takaa.
Se vilja viihtyi Alella parhaiten viime suvena. On hänelläkin jotain omistaan.
Isäntä vetää kumminkin sikarin taskustaan ja puraisee siitä pään huolettomasti. Ale kiirehtii tarjoamaan tulta.
Saatuaan sikarinsa savuamaan silmää isäntä alas ja menee sanomaan jotain rengeilleen. Ale sävähtää, että jokohan tuo nyt karkasi, ennenkuin hän ehti asiansa toimittaa. Sinne se karjakartanolle hävisi.
Onpa tässä emäntä ja tytär. Saattaapa heidän kanssaan juttua aloittaa.
Emäntä ei kajoa nyt jutteluun. Ynähtää vain jotain ohimennessään. Tytärkin, se lihava Vilma, kääntää takapuolensa kirnun ääressä ja katselee karsinaikkunasta ulos.
Ale painuu mietteisiinsä. Ehkäpä emäntä ei ole vielä kuullutkaan, mihin hän on viivansa Riikan kanssa vetänyt. Kyllä se siitä vielä rovehtuu juttuamaan.
Leivät tuoksuvat pöydällä niin, että vesi tulee suuhun. Tyttökin nostaa isoja voimöhkäleitä kirnustaan.
Kun tässä saisi mökin omituiseksi, niin ehkä jaksaisi vielä paremmin. Pojatkin, jotka nyt ovat Kinkomaassa hevospoikina, saisi ottaa kotiin ja lisättäisiin peltoa. Ja ensi syksynä saisi Riikka paistaa yhtä kauniita leipiä. Alkaisi elämä kuin uudesta.
Jopa tulee isäntäkin ja istuu entiselle paikalleen. Ale miettii tiukasti, mistä aloittaisi keskustelun. Asiata, jolle on lähtenyt, ei sovi ensiksi… Se on sanottava sitten niinkuin sivuasiana.
— Jokohan se eduskunta piankin kokoontuu?
Siitä voi sopivasti johdatellen muistuttaa viivanvedostaan, jos ei isäntä sattuisi muistamaa.
— … häntä osaa sanoa.
— Pötkähti niitä sinne nyt miehiä maaliitolle, eikä kummakaan, kun tässä ne viivat muutettiin toiseen paikkaan.
— Taisihan niitä tulla.
— ‘Tuli niitä, ja kyllä nyt asiat muuttuu tälle maalaiskansalle. Onkin tähän asti painettu maamiestä ja nyletty… kyllä se nyt loppuu.
Ale oikein kiihtyy, vaikka ei tiedä miten sitä on nyletty, on vain kuullut isäntien puhuvan. Nyt on puhuttava samaan tyyliin, jos mieli leipää saada.
Isäntä kumminkin pysyy ihmeteltävän penseänä. Ynähtelee vain siinä ryntäillään maaten. Mitähän se siinä miettii?
— Eikähän se tämäkään torppari-asia olisi muilta puoluvilta tullut alkuunkaan… aina ne soliratit vänkäsivät puoleen ja toiseen.
— Vänkää ne vieläkin, sanoo isäntä.
— Niin, jos annetaan, tokaisee Ale ja killistää silmiään uhkaavasti.
Pöytään kannetaan ruokaa. Äsken uunista otettuja, viekoittelevan kauniita leipiä, voita ja höyryäviä perunoita. Miehiä alkaa tulla tupaan, ja Ale hätääntyy. Nyt se rupeaa ruualle, isäntä, ja sitten se menee kamariinsa makaamaan. Jää leipä silloin saamatta.
Ale nielee pitkän syljen, puraisee hammasta ja virkkaa, hieman leikintapaista tavoitellen:
— Taitaa siellä meijän mökissä tulla huono Maarianpäivä. Loppui leipä ihan tyyten, kai sitä nyt isäntä antaa, että tässä päästään pyhän yli.
Isäntä hankkiutuu ruokapöytään ja hakee puukkoaan seinänraosta. Kuin ohimennen sanoo Alelle:
— Ei meiltä saa leipää, eikä muutakaan.
Ale typertyy. On niinkuin olisi lyöty puulla päähän.
— Tottahan tuota nyt yhen leivän. Tulee nälkäkuolema.
Isäntä ei virka enää mitään. Alessa on tuikahtanut toivo, että jos tuo pyytäisi aterialle, kun ei pidä tässä kiirettä ja oikein syljeksii.
Ja Alen syljet alkavat roiskua permannolle ja silmät vilahtelevat karvakulmien alta himokkaina pöytään ja isäntään. Nälkäkin kiihtyy sydäntä vääntäväksi kivuksi, mutta ei käske isäntä syömään, istuu vain kuin hirrenpää siinä pöydän kulmauksessa.
Päästyään pöydästä röyhtäisee ja lyö puukon seinään. Se on kuin piste
Alen toiveille.
Isäntä poistuu kamariin ja Ale ehättää jälestä.
— Kuulkaahan nyt, isäntä, kyllä sitä nyt pitäisi auttaa, kun eukon kanssa se viivakin vedettiin maaliitolle. Ainahan sitä nyt saman puolueen miehelle…
Isäntä on jo kyljellään sängyssä ja hymähtää:
— … tiedä teidän puolueistanne. Olette silloin sitä, tällöin tätä. Kallistutaan aina sinnepäin, mistä toivotaan jotain saatavan.
— No johan nyt.
— Niin on. Ja punakaartissapa se Alekin oli ollut siellä kaupungissa.
Ale häkeltyy eikä osaa sanoa sen enempää. Näinkö se kaikki romahti?
Suunnittelut tulevasta ja nyt tästä nykyisestä, nälättömästä
Maarianpäivästä, ja muusta.
Ale peräytyy porstuaan ja pihalle. — Sen oli ihan vihaa äänessä, isännän, kun sen sanoi. Oli muka kaartissa. Olihan siellä niin moni muukin, kun narrattiin. Ja kun kerran se on mennyttä ja puoluettakin on muutettu.
Ale tunsi jo vihansa nousevan. Semmoinen paksu ukon pöllikkä, kuin härkä. Mitä ne semmoiset tietää nälästä ja puutteesta. Akka ihramaha ja tyttären ronkilla liha lainehtii. Helvetti!
Ale hiihtää vihanvimmassa, huomaa kotiin päin hiihtävänsä ja kääntää suksensa Hautamäkeen. Sinne ei ilkeäisi enää mennä, kun on tullut niin usein jo sieltä saaneeksi elämisen apua.
Alen sydäntä repii oudosti. Kotona lämpiää sauna ja Riikka odottaa. Kun oli niin varmaa jo olevinaan pääsy rieskan ja voin makuun sen viiva-asian vuoksi. Nyt se suututtaa, että tuli viivansa heille antaneeksi.
— Voi iankaikkinen piru!
Hautamäessä ei ole isäntä kotona eikä ole tietoa kotiutumisesta. Alen on pyörrettävä niineen takaisin. Emännältä ei ole uskaltanut edes pyytääkään.
Juhla-aaton tunnelma on alenemassa. Se on hävinnyt jo kokonaan silloin kun Ale laskee pientä myötälettä korvesta kotipihaansa. Saunasta tulee vastan tuoksua, se vähän masentunutta mieltä nostaa Maarian-aaton tuntuun, mutta kun ottaa tyhjän repun selästään, tulee taas huulille tylsä kirous.
— Tokko sulla edes voitakaan? kysyy Riikka.
— Mistä sitä paremmin kuin leipääkään.
— Juhla tästä nyt sitten meille retkahti. Perunoitakin on vain muutama mukula jälellä. Tästä lähtien joutaa viivan veto rikkaille.
— Mitäpä se meikäläisiä auttaneekaan.
Aurinko painuu lumisen korven taakse ja tupa hämärtyy. Ääneti istuvat tuvan murheelliset asukkaat. Eniten kaiveli nälistyneitä sisälmyksiä se punainen viiva, joka oli tullut vedetyksi, ja vielä sitten sille leipäpuolueelle.
— Ei ollut elämä hääviä sielläkään kaupungissa, joshan ei ole täälläkään, sanoo Riikka hetken kuluttua ja katsoo kysyvästi Aleen, mitä tämä siihen sanoo.
— Elä puhu kaupunkielämästä, kiivastuu Ale. — Sinne minä en enää lähtisi, en vaikka… Täällä saattaa korpiasukkaankin elämä korjautua, mutta mitäs siellä. Pois kuuluu jo Taavekin aikovan tulla. Lähtään saunaan, Riikka!
Korpielämä on kuitenkin mökinmiehelle ihanaa kaupunkielämään verraten, ja sauna korvaa pienet puutteet. Se hautoo luut ja lämmittää sydämen.
— Ja saattaahan tästä olotkin pian korjautua, miettii Ale saunan hiestävässä hämärässä.