XXXI.
Jaakko katseli Juurakon kanssa Hautamäen karttoja tuvan pöydällä. Miehet suunnittelivat innokkaasti ensi suvena talon maalla tapahtuvaa palstoitusta. Se oli mielityötä kumpaisellekin. Piirrettiin uusia karttoja, joissa torpparien palstarajat näkyivät.
— Saatpa nähdä, tästä tulee oikea onnentupayhteiskunta, ja naapureille se olisi hyvänä esimerkkinä, jos oppia ottaisivat, sanoi Juurakko.
Paavo käveli tuvassa ja katseli karsain silmin miesten puuhailua.
— Eikö sinua isä yhtään hävetä pirstotessasi perintötalon tuolla tavoin? virkkoi poika.
Jaakko ei huolinut vastata. Se oli sitä pojan yhtämittaista nakertelua isäänsä vastaan. Poika oli saanut kasvaa kovin vapaasti. Hänen aikansa oli mennyt kokonaan työssä, niin että poika sai jäädä äitinsä ohjattavaksi. Ja vapaustaistelusta palattuaan osoitti poika kaikin puolin olevansa täysi mies ja pyrki kaikessa komentelemaan. Hän puhui työläisistä sellaisella vihan vimmalla, että Jaakkoa joskus ihmetytti mistä poika oli semmoisen vihan saanut vähäväkisiä kohtaan.
Paavokin tuli katselemaan palstasuunnittelua ja hymähti. Tulisi kaikkiaan yksitoista palstaa, mutta maata jäisi Hautamäkeen sittenkin vielä runsaasti.
— Kaikille kiertolaisille isän täytyykin jakaa maitaan. Kaikki ihmiset sitä nauravat.
—Ja mitä se heitä liikuttaa enemmän kuin sinuakaan! sanoi Jaakko.
— Hävettää se ainakin minua.
Kiertolaisella oli Paavo tarkoittanut Juurakkoa, ja tämä jätti isän ja pojan sanailemaan ja poistui hämillään toisiin huoneisiin.
— Pitäneekin tästä ottaa äidin osa erilleen, ennenkuin talo raiskataan, sanoi Paavo kävellen kiivaasti permannolla.
— Sinulla ei ole mitään osanottamista, muuta kuin teet työtä! karjaisi isä. — Nulikat eivät määräile tässä talossa. Sinä saisit myöskin oman palstasi, jos sinussa olisi miestä yrittämään, mutta sinä et näy osaavankaan muuta kuin juoksennella pitkin kyliä.
— Ja sinä isä et näy osaavankaan muuta kuin veljeillä punikkien kanssa.
— Häpeä, poika!
Jaakon nyrkki paukahti pöytään.
— Niin on.
— Sanotko sinä sen itsestäsi vai sanovatko sitä muutkin?
— Naapurit sitä sanovat.
— No ei nyt heistäkään kaikki.
— Kyllä melkein.
Paavo poistui tuvasta. Näkyi ottavan suksensa ja laskevan peltotörmästä kylälle päin. Jaakko jäi yksin tupaan.
Siinäpä se taas oli. »Naapurit sitä sanovat.» Tietysti Nevalainen ja muut semmoiset. Oma poika myöskin. Mutta minkä hän sille tekee, että tahtoisi rakentaa siinä missä toiset repivät alas. Jos luokkavihan ja vainon annetaan jatkua molemmin puolin edelleen, ei maalle voida mitään tulevaisuutta rakentaa ja myrsky tulee vielä kerran uudelleen.
Onko hän tosiaankin ollut kokonaan väärässä? Hän tahtoo korvausta vastaan vapaaehtoisesti antaa, mitä kerran olisi lain mukaan pakolla annettava. Eikö sitten vapaaehtoisuus ole parempi kuin pakko?
Ja muutenkin. Minkä hän sille, ettei ole voinut kylmänä katsella ja olla auttamatta vaikeaan asemaan joutuneita. Työ on antanut rikkautta, mutta hän on pitänyt sitä leiviskänä, joka on oikein hoidettava. Mökkiläiset ovat ikänsä ahertaneet talon vainioilla, kerran heidänkin pitäisi saada levätä.
Sitten tulivat nämä vaikeat vuodet, jotka nyt alkavat kuulua menneisyyteen. Ryssä raiskasi maita ja toi siitä surua, sitten kapina ja veljessota. Jos olisi ollut niin, että vapaustaistelun jälkeen olisi lyöty veljen kättä molemmin puolin, olisi voinut iloita siitäkin, ettei ryssä saanut enää polkea tämän maan kamaraa ja että oli itsenäisyys ja isäin henkeä miehissä pitämään järjestystä maassa ja suojelemaan sitä. Mutta nyt oli näin. Rakkaudella ei tahtonut monikaan ryhtyä rakentamaan puolella eikä toisella.
Jaakko huomasi yht'äkkiä, että oli tullut vanhaksi. Se huomio ei masentanut, päinvastoin kevensi. — Pääsenkin kohta tästä lepäilemään.
Johan nyt! Jaakko naurahti väkinäisesti itselleen. Vai lepäämään mies, joka ei ollut edes kuudenkymmenen. Saisi vielä ponnistella kauan, ennenkuin tulisi se juhlallinen kuusikymmenluku.
Jaakko käveli tuvassa ja ulkona. Oli ikäänkuin koeteltava miltä tuntui, kun vanhuus oli hartioita painamassa.
Talon ympärillä ajelivat hevosmiehet. Pentti hienonsi hakoja tunkiolla, ja Annikki kulki siitä pihan yli ja kuului sanovan jotain Liisalle, joka oli aittaan menossa. Se kaikki oli tuttua, joka päivä nähtyä, mutta nyt hän tunsi, kuin olisi vieras kaiken tämän keskellä. Ehkä useimmat ajattelivatkin toisin kuin hän. Hänelle ehkä salaa naurettiin ja pidettiin häntä lapsellisena. Ei nyt Pentti sentään, kyllä hän Pentin tunsi, mutta kaikista läheisimmät, äiti ja poika. Ehk'ei äitikään. Olihan hän jo viime aikoina tullut käsittämään hänen hyvät tarkoituksensa.
Mutta tarvitseeko minun tällä masentaa itseäni, ajatteli Jaakko. Enkö ole varma siitä, että kaikessa koetan tehdä oikein?
Jaakko meni keittiöön, jossa Emmi järjesteli, istui pöydän ääreen ja jäi odottamaan. Viime aikoina oli Emmi aina aloittanut keskustelun.
Pellolla, joka näkyi keittiön ikkunaan, koottiin viimeistä lantakasaa.
Kynnös oli jo paikoitellen sulaa ja upotti hevosta.
— Sinä olet viime aikoina käynyt niin vaiteliaaksi, sanoi Emmi. —
Tuntuu kuin välillemme olisi kasvanut muuri.
Jaakko katseli vaimoaan. Sen kasvoissa ei ollut sitä lämmintä ilmettä, mikä sitä nuorempana niin kaunisti. Kai Emmikin oli kärsinyt vakavista ajoista ja sen takia muuttunut. Ehkä hänkin oli syrjäyttänyt vaimonsa kaiken touhun ja rientämisen vuoksi viime vuosina. Mutta Emmihän tuntui nyt käsittävän, että oli väärin jatkaa näin.
— Itsepä me sitä muuria olemme rakentaneet.
— Sitä olen minäkin ajatellut, ja se on minun syyni. Olen vain ajatellut itseäni.
— Ehkä et sitäkään, vaan kulkenut ajan virran mukana, sanoi Jaakko. — Jo ennen näitä aikoja oli minulla mielessä uusi maaseutujen elämä ja nousukausi. Sitä ei voida rakentaa muutoin kuin kiinnittämällä maattomat maahan. Se maatyöväki, joka yhtyi kapinapuuhiin, on saanut aina elää omia aikojaan, sen hyväksi ei ole tehty paljon mitään. Sosialistiakitaattorit uskottelivat tekevänsä ja pettivät heidät. Maatyöväki on saatava eroamaan heistä.
— Kai se niin on, myönsi Emmi.
Päivä paistoi ulkona lumia sulatellen. Jaakosta tuntui tällä hetkellä siltä, kuin se olisi sulattanut paljon muutakin, ainakin tässä heidän omassa kahdenkeskisyydessään, joka oli ollut viime aikoina melkein kylmää ja pintapuolista.
Ehkäpä päivä sulattaisi roudan rinnoista vielä muuallakin.
— Mihin Paavo lienee mennyt? kysäisi Jaakko hetken kuluttua.
Emmi hymähti.
— Tietysti Nevalaan. Siellähän sen on »syönnöspaikka».
Jaakko tuntui aavistavan asian, mutta kysyi kumminkin vaimoltaan näön vuoksi.
— Mitä se siellä?
— Ailia kai se siellä käy katselemassa.
Jaakko näytti menettävän melkeinpä tyyten hyvän tuulensa. Vai niillä asioilla poika jo kulki, vaikka oli vielä melkein lapsen kengissä. Ja sitten vielä Nevalassa. Eipä siitä sitten mitään hyvää koitune.
Tämän ajatuksensa hän lausui huomaamattaan ääneen, ja Emmi kysäisi:
— Miten niin?
— Muuten vain. Ymmärtänet tuon itsekin. Nevalainenhan on viime aikoina parjannut minua muka erikoisista mielipiteistäni. Pistelyä siitä nyt riittää tästäkin minulle, saat uskoa. Puhuisit pojalle, että jättäisi koko puuhan.
— Etkö sinä voisi puhua?
— Sinä olet lähempänä häntä. Tuskin viitsii kuunnellakaan minua.
— Onpa se ikävää, että ainoa poika niin on. Sinullakin on saattanut jäädä liian vähän aikaa Paavolle, silloin kun hän olisi ollut ohjattavissa.
— Olen sitä itsekin ajatellut. Nyt se on myöhäistä. Pojan on se itsensä huomattava.
Hetkistä myöhemmin jatkoi hän:
— Se voi olla siinäkin, että me käsitämme kumpikin omalla tavallamme ajan vaatimuksia. Poika tahtoisi ankaruutta siinä, missä minä olen tottunut toisin menettelemään. Jos sitten lienen ollutkin liiaksi lempeä.
Emmi ei tuntunut käsittävän Jaakon ajatuksia.
— Ettäkö huomaisitkin nyt olleesi väärässä, uskoessasi työväestä pelkkää hyvää ja tahtoessasi rakkaudella rakentaa särkyneitä oloja?
— Siinä lienen ollutkin väärässä, että olen uskonut liian paljon hyvää työväen luokasta. Pientä osaa lukuunottamatta olen heidät huomannut sangen itsepäisiksi ja omalla lyhytnäköisellä tavallaan asioita käsittäviksi. Heihin juurrutettu oppi on syöpynyt liian syvälle. Ja nyt, kun sitä edelleen lisäillään, pysyvät he auttamattomasti sellaisina ja edelleen kapinoivina. En ole siinä mielipidettäni muuttanut, etteikö pitäisi rakkaudella rakentaa uutta yhteiskuntaa, mutta en voi taata sen hedelmänkantavuutta. Ainoa keino, millä kapinahenkeä, joka edelleen elää heidän keskuudessaan, voitaisiin vähentää, olisi minun käsitykseni mukaan se, että heitä koetettaisiin saada maahan kiinni niin paljon kuin mahdollista. Maa tekee kaikki terveeksi. Ne maattomat, jotka jo ennenkin ovat kaivanneet omaa maata ja saavat sitä nyt lain säätämillä keinoilla, ovat tyytyväisiä, vaikka muutamat heistä ovat saaneetkin kärsiä välillisesti kapinan seurauksista, jotavastoin ne, joille maa on ollut toisarvoinen asia, kapinoivat hengessä vielä edelleen.
— Niin se näkyy olevan. Nurin mennyttä yhteiskuntaa on vaikea tehdä onnelliseksi, arveli Emmikin.
— Mutta kerran se vielä siksi tulee, se on minun varma uskoni, päätteli Jaakko. — Mutta ankarin käsin täytyisi painaa alas ja pitää kurissa yhteiskunnan kuohuva pohjasakka. Se osa ei rakasta työtä eikä maata, ja sen parantumisesta ovat minunkin toiveeni loppuneet.