KAHDESTOISTA LUKU.
Bertil makaa päivänpaisteessa, tuoksuvalla nurmella, pehmeä mätäs pään alla. Äsken on käyty Aatamin kanssa kokemassa verkot, ja ukko on kähninyt pihaan, täysi säynäväkontti selässä, pienessä aamuliehakassa, mukavia puhuen.
Bertil on rötkähtänyt siihen rannalle, tuntemaan ja miettimään. Lintujen laulu kuuluu korviin, ja lehtimetsä tuoksuu vielä aamukasteessa pihkalle.
Aurinkoa on kylliksi näinä kesäkuun kirkkaina päivinä. Se on ruskettanut jo hänenkin pääkaupunkilaishipiänsä ja tunkenut joka soluun. Voimaa on jo näissä käsivarsissa, vaikka alkaisi tuohon ketoon peltoa kuokkia. Sitä on jo koko ruumiissa, vaikka tuon kiven tuosta vääntäisi.
Onnellisia ihmisiä nämä kivenvääntäjät ja maanmöyrijät, monin verroin onnellisempia, köyhimmätkin, kuin kaupunkien sinisuoniset asukkaat, miettii Bertil.
Heillä on korpensa, viinansa, saunansa ja naisensa, väkevät nekin kuin karhut ja lemmessä kiihkeät. Elämä sykähtelee heissä tuhat vertaa sukkelammin kuin valkopintaisessa kaupunkilaisessa.
* * * * *
Bertil kävelee kylälle, skitsikirja kainalossaan. Aamiainen on syöty aikaiseen ja onpa päivää kävellä, maata, kuluttaa miten vain. Harakka-Antti on luvannut istua mallina, seistä paininpuillaan tahi miten vain olla hänen mielikseen, kunhan vain vähin maksetaan. Ja siellä on kylällä muitakin. Hameniemen Tiina Loviisa, vielä nuorenpuoleinen ja repäsevä naisihminen.
Ja sitten Hiertiäinen. Ilmetty piru korvessa, puheineen, ilmeineen ja käänteineen. Elämänviisas pieksunkärjestä harittavan tukan latvaan saakka. Rämekorven kuu ja aurinko. Akkojen kanssa viisastelee, makaa ja tuhnuaa, mutta kun tulee sille päälle, että liikahtaa, niin liikkuu. Talkootansseissa pyörittää tyttöjä kuin riivattu ja lyö viinanhajuisessa kamarissa ukkojen kanssa viittä lehteä ja voittaa.
Harakka-Antin Kustaava, uninen akan kuipelo. Puhuu kaikki asiat halki ja on karkea suustaan, viimeistä myöten. Kun sattuu pahalle päälle, nostaa helmansa ja pyllistää hyvällekin vieraalle, häikköläinen.
Hurjapäiseksi tekeytyvä Tanulan renki, että saa maata silloin kun nukuttaa. Ja Antin pojat, yöt järjestään piikatyttöjä metsästävät, rippikoulunkäymättömät jukurit. Ovat häntäkin, Bertiliä, jo monta kertaa nokasta vetäneet.
Ja sitten nämä kotoiset, Kenkkulaiset.
Aatami kuin patriarkka, muhoileva, syntilöistä haastava ja repijäistään korpiviinalla hoitava, ahnas naisiin, mutta ystävällinen ja hyvä jokaiselle.
Emäntä Karuliena, leikkisä, mutta kun tyttäriinsä suuttuu laiskottelusta, kiehuva ja purpattava kuin sotkupata. Työteliäs, mutta eräässä suhteessa hävytön, kun mistä oikein suuttuu.
Jooseppi kuin metsäläinen, villi ja voimakas, melkein hirvittävä voimissaan silloin kun sattuu maistamaan. Kuparinkiiltävä naama aina hiessä ja aamuvarhaisesta iltamyöhään raivaamassa. Tavallisen miehen työkalut eivät kestä miehen kynsissä, vaan pitää teettää ne vartavasten sepällä pajassa.
Joosepista vanhempi, Nuutti, uskoa harjoittava niinkuin isänsä, mutta hänkin kärkäs korpiviinaan, kun paha rupeaa viettelemään. Silloinpa Nuutti lähteekin monen päivän reisulle, metsiin, johonkin mökkiin ryyppäämään, ja palaa sieltä katuvana ja reen pajulla istuen veisaavana.
Jooseppia nuorempi Salomo on suvun vilkkain ja vikkelin vesa, viisaudessa nimensä kaimaan, tyttövekari ja naurattaja. Työtä hänkin painaa aamusta iltaan, mutta lauantaisin lähtee jo aamiaisilta tyttöasioille ja palaa vasta maanantaiaamuna. Salomo on taiteentuntija ja tarkastelee mielellään hänen maalauksiaan ja piirroksiaan ja tuo milloin mitäkin eriskummallisempaa hänelle metsästä. Pahkakeppejä, kiviä ja muuta.
Ja sitten Kylli, hänen rakastettunsa, hienohipiäinen, voimakastunteinen ja joka suhteessa sievä tytön tyllykkä. Ilmeinen Aino Kalevalan mailla, veikeä ja vallaton, rohkeita käänteitä tekevä ja sanoja sutkautteleva, oikea korven villi ja huumaava kukka. Häntä voisi rakastaa, sillä tavoin kuin hän voi naista rakastaa, vaikka ikänsä. Tuhansin verroin toista kuin joku helsinkiläishempukka.
Olihan talossa muitakin tyttäriä. Heta, vanhapiika, kärttyisä ja alituiseen jurnuttava miesväelle. Ja vaikka jurnutettavat asiat olivatkin muita, tiesivät räntäsateen alle joutuneet, että se oli siitä, että miesväki oli hänet jättänyt vanhenemaan ja homehtumaan.
Venla, kuusitoistavuotias villikissa, äidin parhain apu taloudessa, mutta viekas kuin kettu vetämään nenästä, äitiäänkin, ja lemmen asioissa kiihkeä, mutta varansa pitävä, ettei liikoja lahjoittanut. Oikean iloisen talonpoikaislapsen mallivesa.
Ja sittenpä sitä jo tullaankin Tanulaan ja pihamaalla on mukava tehdä kaikenlaisia huomioita.
Läheisen ja katottoman kuistin sivuilla on lasten jätteitä, joita talviseltaan ei ole joudettu pois vielä korjaamaan, vaikka kesäkuu onkin jo puolessa. Pihamaalla on pärtöä vaikka mistä nimestä. Vanhoja kenkiä, joilla lapset ovat parastaikaa sotasilla, laatikonpalasia, reen kappaleita ja tallin seinustalla vanhoja saaveja läjässä, osaksi lautoina, vanteet hanien kiekkoina.
Tupa on sentään lakaistu leppävastalla, ja sen tuoksu tuntuu vielä siellä, kun Bertil astuu sisään.
— Kappas moalaria, mestaria, kun näin aamusta päivin…, ihastuu Antti ja käkkerehtii paininpuillaan siinä lattialla.
— Taisitte tulla sitä kuvaa ottamaan… lähtään tänne kamarin puolelle. Kustaava keittää kahvit, niin pannaan putelista kuppiin, paremmin sitten syntyy sekin kuva. Saankos minä sen sitten itselleni?
Antti käkkerehtii ja kolmikulmaisilla silmillään katsoo kysyvästi maalaria, lupaako tämä kuvan hänelle. Panisi sen sitten vaikka tuohon kamarin seinälle. Siinä on jo toinenkin taulu, Tittulierin akan antama Kustaavalle, mikäpähän lienee niitä raamatun kuvia, petlehemilöitä ja muita.
Bertil ei kuitenkaan sano nyt maalaavansa, tekee vain luonnoksia ja sitten jonakin toisena päivänä. Eikä lupaa kuvaa Antille. Se maksaa, jos tahtoo ostaa, viisituhatta.
— Markkaako vai penniä? kysyy Antti. Silmänahkat lupsahtelevat.
— Markkaa tietysti.
— Niin, niin, mitäs niistä pennilöistä. Mutta sittehän te rikastutte sillä kuvalla. Paljonko mestari maksaa siitä minulle, kun saa sen kuvata? kysyy Antti, toivoen jo hyvän summan saavansa mallina istumisesta.
— Voisihan siitä jonkun viisikymppisen maksaa, lupaa Bertil.
Antin silmäkolot kääntyvät sillanrakoja tutkimaan. Eipä se tosiaankaan lupaa paljoa, häikköläinen, vaikka itse saa niin paljon. Pitää siltä satanen vornuta, ja kun maistaa, niin ehkäpä heltiää.
Antille johtuu mieleen, että maalari, tämä Helsingin herra, on sanonut tarvitsevansa alastomia naisiakin mallikseen. Tottapa semmoisia syntikuvia maalailee. Eiköhän tuolle kelpaisi Kustaavakin malliksi.
— Tuota, jos maalari niitä naisen kuvia… alasti roikottavia maalailee, niin joutaisi tämäkin Kustaava malliksi. Siitä kaiketi maksetaan enemmän kuin vaatepäällä? Kyllä Kustaava roikottaa, ei se sillä välitä.
— Ei taida oikein sopia, nauraa Bertil ja tekee lähtöä, piirrettyään muutamia luonnoksia Antista.
— No, piru, mihinkä se semmoinen kiire, kun Kustaavan kahvi… se oikein pesi pannunkin, vai lie vielä pesemässä… se akka on vähän hidas puuhissaan. Istutaan ja turistaan… eihän siitä Kustaavasta malliksi, kun on vain nahka luita pitämässä. Pitää kai olla lihava, vahvareisinen… tuota… kyllä minä mallina istun ja seison, vaikka päälaellani, jos nyt maalari antaa sata markkaa siitä.
— Samahan se, sitten kun maalataan.
Antti jäi siihen portaille lupsahtelevine silmäkoloineen.
* * * * *
Asari Hiertiäinen on mennyt aamiaisen jälkeen saunan lauteille hieman levähtämään, kun se ainainen tuvan ja kamarin sängyssä lojuminen tahtoo väsyttää.
Ja akkojen kanssa viisasteleminen. Eikä aina kehtaa heitä muutenkaan… silmissään… kikattajoita, näitäpä piikoja, räkättäjöitä. Heitetään milloin märällä rievulla, milloin ruikataan vettä niskaan, kun on makeimmassa unessaan. Ovat käyneet semmoisiksi, somiksi, kun niiden kanssa ei malta joskus olla pelaamatta. Mutta nämä… pitäisi aina hieroa. Kuka per… sieltä nyt, kun alkoi jo uneen vetää.
— Ka, Perttuli, löysitpäs. No noustaan sitten savuille.
Bertil istuu penkille polttaen sikariaan, ja Hiertiäisen ympärillä kiirii kessun sauhut, mukurapiipusta kiskotut. Ei ottanut sikaria vieraalta, kun sanoi säästävänsä tuikun päälle.
Hiertiäinen on ollut kalassa ja kertoo Bertilille vahingosta, joka on hänelle tullut.
— … minä lappamaan lankaa veneeseen ja tuumin, että lohi… kun vei, uitti, venettä niin ettei soutamalla, no ihan niin ettei soutamalla mitenkään… ja sitten kun tulee siihen veneen viereen, niin näen, että hauki, piru, ja niin suuri, että ainakin kaksi korttelia silmien väliä. Minä lyön niskaan sitä ryöttöä, ja sitten kun tapeltiin… minä ryyppään välillä viinaa ja sanon sille, että kenkkuile mitä kenkkuilet, tultava on, kun täällä langan päässä on se Hiertiäinen, ihan oikea Hiertiäinen, ja siinä kun sitten vähä hetki vielä vehkeiltiin, niin lutkahti, piru, veneeseen ja aukoi suutaan kuin härkä. Minä istun soutamaan, kotiin näes sitä, ja olen hyvilläni… saa monta kymppiä sillä… niin ottaa ja hyppää tämä lutkake järveen, ihan hyppäämällä, ja siihen se meni menojaan.
— Olipa siinä hauki.
— O-oli, makasi kuin lehmä siinä veneessä, mutta pääsipäs. Mikä lienee ollut pahalaisen kala.
Vähitellen laskeutuu, rappu rapulta, Hiertiäinen alas lauteilta ja nostelee saunan ovella löksöttäviä housujaan ja naurahtelee sille olemattomalle hauelle, joka karkasi. Lähtee sitten lupsuttelemaan tuvan puolelle, pakisten Bertilille:
— Lähtäänpäs jonakin päivänä kalaan, Pertteli, paistamaan oikeita ahvenen juhtia hiilillä, semmoisia köriläitä, jotka joskus onkeen tarttuessaan kiskasevat miehen venheestä järveen. Otetaan piika-Anna, se lihava löntti, soutamaan, ja muutenkin mukaviksi, ja hitsiläinen, puteli mukaan viinaa, että saa huuhtoa ruotoja kurkusta. Häh?
Bertilillä ei ole mitään sitä vastaan, ja Hiertiäinen jaarittaa:
— Ongitaan, reistataan luuvolla, jossa aina nykäisee, otetaan sitä
Perttelin aurinkokylpyä pakaroille ja maistetaan, maistetaan välillä.
Se tuo kesäinen luonto on niin mukava ja ne köriläät, varsinkin jos
paistaa hiilillä.
Loppumattomiin olisi Bertil voinut kuunnella sitä lökertämistä. Ihana oli tämä korpi, talot vanhoine tapoineen ja esineineen, ihmiset ja suopursuille tuoksuvassa korvessa tippuva viina.