KOLMAS LUKU.
Hameniemi oli saanut siitä nimensä, että Asarin isän ajoilla jo hallitsi hamevalta talossa. Hiertiäinen tuli isäänsä, ja ohjissa oli nyt terhakka Tiina Loviisa. Kerran hujutuulella ollessaan sattui Asari käymään pappilassa ja muutatti talon entisen nimen, Koivuniemen, Hameniemeksi kirkonkirjoihin. Mitäpä siitä, jos rovasti vähän naureksien vastusteli, kun kerran Hiertiäinen sai mitä päähänsä, piti sen tapahtua, jos ei vallan vuoria ollut vastuksina.
Kotiin tultuaan kertoi Asari nimenmuutosta eukolleen:
— No nyt on sekin asia järjestyksessä.
— Että mikä? kysyi Tiina Loviisa.
Taas piti ukolta lypsää asiata niinkuin maholehmää.
— Että Hameniemi on nyt tämä talo kirkonkirjoissa. Muutin sen pappilassa.
— Haista sinä mikä ei hyvältä haise, kivahti emäntä.
* * * * *
Talossa oli laajat vainiot, ja töitä johteli Tiina Loviisa niin, että pian alkoi talo rikastua, varsinkin kun sota-aikana sai hyvän hinnan viljalla ja muulla tavaralla. Mikäpä oli Asarin kellotellessa. Silloin kun ei nukuttanut kamarissa, muutaikse pirttiin, ja kun ei sielläkään nukuttanut, loikoi sängyssä silmät puoliavoimina ja seuraili naisväen puuhia ja kuunteli väliin Tiina Loviisan äkäilyä.
Niinpä nytkin, maaliskuun aurinkoisena päivänä, kellotti Asari sängyssä ja suu vinossa kuunteli emännän porailua. Piippu oli sammunut ja putosi sormien välistä lattialle, mutta Asari ei viitsinyt nousta sitä ottamaan. Olkoon piippu siellä, kerkiääpä sen… Oli sattunut niin mukava asento, ettei sitä hennonut muuttaa.
Tiina Loviisa oli papattanut jo pitkän tovin ja kysyi Asarilta:
— Nukutko sinä, kun et sano mitään?
— Enkä…
— … että voi hyvä jumala, kun sinä olet laiska, aloitti Tiina Loviisa, kun kerran kuuli, että Asari on valveilla. — Menisit edes puita liiteriin pilkkomaan, jos et muutakaan. Luulisi mokomalta ronkkien märkänevän, kun ei muuta kuin aina syrjällään. Sitten siltä vielä puruvesi juoksee pitkin poskia. Pyyhkisi suunsa edes.
— Etpä sinä enää välitä niistäkään pusuista, olipa tuo suu vaikka p—ssa.
Asari hörähtää nauramaan ja kääntää kylkeä.
— Sialle suuta semmoinen rupakuono! Laita luusi hakemaan öljyä, näkyy lopussa olevan. En minä joka paikkaan jaksa enkä ennätä juoksemaan. Reiteenikin työntää ajoksia, mikä pahalainen työntänee, ettei enää yölläkään niiltä saa unta.
Asari ei sano mitään, vaikka hyvin kuulee. Painostaa, mikä painanee, niin ettei silmäluomia saa auki. Vesisade taitaa olla tulossa. Pitäisi savut vetää ennenkuin nukkuu, mutta ei jaksa nousta. Tiinankin papatus kuuluu jo sekavana korvaan.
Tanulan Antti on nöyrä tekemään Turakalle vaikka mitä palveluksia. Vaikka sääriä vääntäisi reumatismi kuinka kipeästi, on silloin lähdettävä, kun Turakka sanan laittaa. Tänä aamuna, kun vihdoinkin on saanut Kustaavan kahvit keittämään ja renkikönsikän työhön, on Syllykkä tuonut Turakan sanomat, että mennä käymään Hameniemessä sanomassa Asarille, että valmista on, ei muuta kuin tulee lämpiäisille.
Asari kuorsaa sängyssä, kun Antti tulee tupaan.
Asialla olisi kiire, että päästäisiin yhdessä Rämekorpeen, mutta nyt kun se on nukkunut, ei sitä saa hereille.
Antti istuu sängyn laidalle ja vanuttaa Asaria:
— Nousehan… Turakka on sanat laittanut… lähtään maistamaan.
Päiväkin siellä rellittää niin että luut lämpenevät.
— Mm, maistamaan… häh? Joko se Turakka sai sen juoksemaan?
Asari kapsahti harvinaisen ketterästi istumaan.
— No niin sanoi Syllykkä, että pitäisi kiireesti joutua. Jos häntä minäkin voiteleisin tätä reumatismia. Se sisästä voitelu kuitenkin näyttää tehokkaammaksi.
— Sisästä, sisästäpä tietenkin sitä pirua on voideltava, sanoo Asari piippuaan täyttäen naprakasti. — Sille on annettava yhden kerran semmoinen telli, että nurinniskoin lähtee. Mitähän, jos ottaisit kerran saunassa ja panisit vähän tervaa, noin puolen litran verran, sekaan ja sitten yhdellä kertaa sisuksiin. Sillä lailla minä kerran ajoin matoja sisästäni.
— Iii… vai matoja.
— Niin, mutta jos matoja ajaa, pitää panna sekaan vähän pirunpihkaa ja puuöljyä. Sitten se lutkahtaa reiän täyteisenä. Ei sinun mahassasi taia niitä matoja, vorninkaisia…?
— On veikkonen niitäkin, myönsi Antti. — Kun välistä rupeaa pakkaamaan, niin on siihen paikkaan haljeta. Työntää niinkuin seipäällä sisuksia.
— No anna, minä laitan sitten sen seoksen nyt, kun on viina lämpimillään. Ajetaan reumatti ja saman tein luirakkeet sisästäsi. Kestät sinä litran verran kai sitä moskaa.
— Kyl-lähän sitä nyt litran…
— Minulla on täällä kaapissani vihollisen pilausta sen verran vielä.
Asari lähti kaapilleen ja sitten joutui jo lähtemään.
— Mihinkä sinä kötys meinaat? kysyi Tiina Loviisa.
— No sinnepä nyt sitä ainetta maistamaan, suhahti Asari. — Minä tuon sinullekin sieltä putelin, mutta älä vain nyt virka mitään kenellekään, kun se laki piru kuuluu olevan niin ankara, että tuosta noin, — ja Asari veti sormellaan toisen käden sormien yli, — jos vain tietämään tulevat.
Tiina Loviisa hämmästyi.
— Elä… että ihanko sormet poikki tuikataan?
— No niin.
— Voi helekkuna. Piä sitten sinäkin suusi kiinni.
— No ihan hissuksiin. Ei saa antaa edes henkensäkään haista.
Tiina Loviisa oli touhuissaan. Hänenkin suussaan maistui korpiviina mukavalta, varsinkin kun sattui vatsanpuru olemaan.
— No ettäkö ihan hengen haisemisestakin sakottavat? kysyi.
— Semmoinen on laki. Suutari Kenosenkin henki oli haissut vähän väkevälle, niin ei muuta kuin viisi vuotta kakolaa…
— Saattaisihan henki haista vaikka mille… ihan vaikka huusinaluselle, sanoi Tiina Loviisa. — Mikä se semmoinen laki!
— Laki kuin laki, ja sitä on noudatettava. Henki ei saa haista, muista se.
Miehet lähtivät kääkertämään Rämekorpeen, Asari edellä, Antti perässä sen kuin väärät säärensä sallivat. Juttua ei käynyt pitäminen, että paremmin joutuisivat. Siellä korvessa tippuu, lorottaa ihan noronaan, ja täällä vain hissutellaan. Turakka suuttuu ja pistää naamaansa joka tipan. On se sen tehnyt ennenkin, kun on suuttunut, eikä mies ole ollut siitä tuontuostaan. Korvallisilla tummanpunainen veri vain kiehunut ja ihmeitä puhunut, ei muuta.
— Kylläpä se aurinko nyt hellittää.
— Hellittävän näkyy, läähättää Antti jälessä. Tiessä on reikiä, hevosten polkemia, ja niihin kun väärä sääri uppoaa, saa sitä kiskomalla vetää ulos. Jos saisi vielä säärensä suoraksi, silläpä Asarin lääkkeellä, niin antaisi mitä vain. Ei taida enää sääret oieta, kun ovat rustottuneet ja viipelöityneet. Se reumatti pakana kun on oikein niitä repostellut.
* * * * *
— Voi turkin tuoma ja vienan viemä, vai nyt sieltä ponssarien vasta passaa tulla! huusi Turakka, kun näki tutut naamat kuusen oksien lomitse. — Ja Anttikin kääkertää kuin kana. Luuleks saavasi reumatin voidetta?
Turakka hohottaa ja kaataa tuohilippiin viinaa. Pannun ja padan alla loimuaa väkevältä savuava tervastuli, ja korven hunaja lemahtaa.
Pihkakin lemahtaa, ja korpi on kevään henkeä tulvillaan. Lumi sulaa ja tippuu pieninä kirkkaina pisaroina naavakuusen oksilta.
Molemmista pilleistä tippuu, ja Turakan naama on punainen ja hyvätuulinen.
Niin on Asarinkin naama, ja Antin huuli mutuaa ja nahkalämssien alta välähtää melkein kuin nuoren miehen katse.
— Annahan kun maistan, sanoo Asari makeasti muhoillen. — Vesi kihoo jo kielen päälle.
— Vai kihoo. Elä, elä koske hinkkiin. Sitä pitää ensin haistella ja sitten vasta maistella. No haista.
Turakka pistää tuohilipin Asarin nenän alle.
— Eikös ole haju toinen kuin Helsingin mamsselien ootekaluvesissä, hä?
— En ole haistanut Helesingin mamsseleja… heh… aina se tuo Turakka keksii ne leikkinsä. Anna helevetissä, kun mieli jo teköö, pyytää Asari.
— Tämä onkin nyt semmoista, että kelpaisipa tarjota vaikka itselleen resitentille. No ryyppää sitten, mutta älä ähkäse. Maista sinäkin Käkkä-Antti tästä toisesta pullosta.
— Ää, kun kiertää kuin elohopea mahassa, sanoo Asari.
— Kuulehan, Turakka, kun tämä Asari tekee minulle reumatti- ja matolääkkeen, toimittaa Antti. — Sanoo panevansa siihen pirunpikaroitakin. Annahan uusi puteli. Tämä meni jo tyhjäksi.
— Vai lääkkeen. Kuulehan, jos minä nyt neuvon sinua.
Turakka istuu kannolle, katsottuaan ensin, että jää riittää jäähdytysastiassa, ja sanoo sitten:
— Kun otat varia lehmän lantaa ja laitat siitä kääreet noihin paininpuihisi, niin se on paras keino. Viinaa sitten sisään sen kuin sietää ja varin saunan lauteille. Lehmän lanta on parempata kuin pirunpikelit ja muut. Eikös olekin tässä hyvä maku?
Turakka maistelee tuohilipistä viinaa.
— On, on, kiertää suonissa kuin mahlaja.
— Hahhah, Antin suonissa kiertää vesi yhtä hyvin kuin viinakin. Sanoisit paremminkin, että noissa paininpuissasi kiertää korven makea mesi, hörötti Turakka ja pisti tuohilipin hankeen. Istuttiin sitten kolmisin havuläjälle, jonka Turakka oli kantanut vuoteekseen, istuttiin kuulostamaan, miten korvissa alkoi somasti sihistä ja pihistä.
Aurinko oli jo korkeimmillaan taivaan keveässä sinessä. Korvessa humisi etelätuuli, kinokset alenivat. Kohta on suopursujen lomissa vain ruskeavetisiä lätäköitä, ja silloin ei käy istuminen havuläjällä maistelemassa lämmintä viinaa.
Mutta nyt käy. Turakka imeksii silmät autuaallisessa sirrissä tuohilipin reunaa ja hohottaa väliin isoäänisesti. Mille, siitä ei ole toisilla tietoa. Asarin mato- ja reumattilääkkeelle vaiko Antin vorninkaisille, jotka työnsivät kuin seipäällä. Yhtä hyvin saattaa Turakka nauraa oman luontonsa pakosta, ei viinan nostamana, auringon paisteesta ja kevään tulosta. Onhan niin mukava kuvitella kesää, kun saa paistaa rannalla kalaa ja ryypätä palan painikkeeksi pienestä taskumatistaan. Kellahtaa sitten kalliolle tahi kanervikkoon ja nukahtaa. Ei enää edes muista, minkälaista huoli on. Jos sattuu jotain puuttumaan, niin menee isäntien luokse. Rahaa tahi tavaraa, ei ole kielteessä. Eikähän mitään puutukaan. Kukapa on hänen taskunsa nähnyt tyhjinä. Rahapussi pollottaa aina kuin kerä housun takataskussa.
Harakka-Antin suu oli venynyt kovin leveäksi siinä istuessa. Mitäs tarvitsi yhteen menoon kiskoa puolen litran pulloa nahkaansa. Nahkalämssät silmien päällä ovat ihan tummanpunaiset, ja silmistä näkyy vain pienet pisteet, niinkuin naskalin reiät.
Asari istui polvet pystyssä ja hihitti väliin. Teki sydämelle niin hyvää, että piti hihittää. Voi hyväinen ihme, miten maailma oli mukava. Ensi viikolla pitää käyttää iso imisä karjun luona, että Tiina Loviisa saa oikein kauniita porsaita hoitaakseen. Niistä saa sitten sitä kiljunpintaa ensi syksynä. Ja rukiita pitää jauhattaa nuorelle tammalle, että saa ajaa lihavalla ja hihkaista ajaessaan. Kyllä Luoja on hyvä, kun antaa ihmiselle kaikkea, mitä sen sydän halajaa. Tuotakin aurinkoa se rupeaa taas antamaan, hellittääpä jo ihan pihkat irti naamasta.
Turakka muutti uudet pullot pillien alle ja lötkähti havuille.
— Miltäs tuntuu? kysyi ukoilta.
— Suonet soutaa niin somasti ja sydäntä panee niin mukavasti. Ihan kuin tähkällä kutkuttaisi. Montakohan li—hitraa tu—huosta jää mi—hinulle?
— Senpä sitten näkee. Kunhan tuo Käkkä-Antti ensin pumputaan täyteen, että lurikat lähtee sen sisästä. Pitää Syllykän lämmittää sauna ja hakea sitä lehmän ainetta.
Antti hekatti. Se tuo Turakka on mies… se on tuossa ihan kuin joku keisari, suuri ja mahtava. Antaa viinaa kelle antaa. Ei anna kaikille, vaikka talonsa antaisivat. Minulle antaa, vaikka käkkänäksi haukkuu, se on sen leikkiä, eikä siitä saa suuttua. Kappas, miten päätä nyt alkaa nytkyttää. Eihän se ennen sen vertaisesta. Tänä iltana annetaan vorninkaisille lähtimet.
Syllykkä tulla kynttäsi, selässä iso tuohikontti. Siinä oli Turakan eväät, ja akka lateli ne kannon nenään asetetulle laudalle.
— Kuuluu taas Hörödii olevan pitäjällä vainua vetämässä, missä Turakan jälki haisisi, paapatti akka ja pälyi viinapulloja. Eikö se ryökäle kiirehtinyt ryyppyä antamaan, vaikka tälle sai tässä eväitä raahata.
— Siinä on sikaa ja tässä madekukkoa, jos nielustasi semmoinen läpäissee. Ja suutari Kekäleen akan käskin viemään semmoisia terveisiä Hörödiille, että haistaa p—nsa eikä aiokaan tulla näille maille, muuten saa sen kulmikkaan kallonsa halki. Uskallan minäkin napistaa, vaikka olen akka.
— Nyt sinä akka pahus suorastaan hälyytit Hörödiin näille maille, kivahti Turakka, kiirehtimättä tarjoamaan Syllykälle lämpimäisiä.
Antti oli nukahtanut havuläjälle, mutta Asari torisi vielä nikotellen:
— Vi—hiedään se saunaan ja annetaan semmoinen löyly, ett'on pi—hinta niinkuin vanha pa—halttina.
Turakka haukkoi nälkäisenä, ja akka kiukunkiehuvana odotti ryyppyä.
Jopa kimahti:
— Etkö sinä sen vietävä anna minulle tippaakaan. Kun ihan kieli tarttuu kitalakeen.
— Mitä antamista siinä, muuta kuin kisko turpaasi. Hälyytit sen
Höröläisen.
Akka nauraa virnotti.
— Pelkääkö Turakka Bennu Höröläistä?
— En, mutta tässä olisi ollut vielä mukava toisenkin kerran turauttaa.
Nyt on vehkeet kiireesti korjattava, kun suurus loppuu.
Hiertiäiselle tuli hätä. Pääkin vähän selvisi.
— Voi perhana, jos tulee ja pörrittää se hörrikkä, niin viinat menee. Anna sinä Syllykkä konttisi, niin vien sillä vähän Tiina Loviisalle… napsua… että jaksaa paremmin suutaan laksattaa.
— Vie, vie, viinoja sillä on ennenkin hyysätty ja kuljetettu. Parasta on korjata tavarat talteen ja jättää tulisijat Hörödiille.
Hiertiäinen lähtee könttämään täysi viinakontti selässään, ja Anttikin koettelee paininpuitaan. Eivät kannata. Hankeen lupsahtaa mies perälleen, ja kolmikulmaiset silmäkolot jäävät avuttomina tuijottamaan Turakkaan.
— Taisi tulla huonous? nauraa Turakka.
— Eikö perhanata, kun ne vorninkaisetpa rupesi taas työntämään, valehtelee Antti ja pitelee mahaansa.
— Ne tahtovat vielä napsun, annas kun tuon putelin.
— Elä, elä, kyllä se vika on, kun ma oikein sanon, näissä paininpuissa, kun juuttaista jänteet katosivat.
— Kun makaat tuossa havuilla iltapuoleen, niin kannan selässäni, sanoo Turakka ja nauraa niin että korpi kaikuu. — Pääsetkö sinä sieltä vai pitääkö auttaa?
Antti kekkelehti, välistä hankeen tupsahtaen, nuotiolle ja nukahti ihanaan havun tuoksuun. Syllykkä puuhasi viinoja talteen ja pupatti omia sekavia puheitaan. Vari viina oli kihonnut hänelläkin heti korvallisiin.