TOINEN LUKU.
Rämekylässä on kolme taloa, Hameniemi, Kenkkula ja Tanula. Laajamaisia, varakkaita taloja, jotka aikoinaan ovat hyötyneet metsän myynnillä ja nyt viime vuosina viljan ja voin hinnoilla. Ei ole isännillä huolta huomisesta. Käy aamuin pirtissä ärjäsemässä rengeille ja monivuotisille, talon töihin tottuneille päiväläisille ja verontekijöille, että "alkakaa siitä jo nousta haisemasta", ja sitten sujuu kaikki päivän pitkään itsestään. Rengit painelevat töitä kuin hurjat, kun saavat väliin viinaryypyn, ja tekeväthän mökkiläisetkin, jos ei muuten niin kun sanoo niille, että alkakaa laputtaa mökeistänne, silloin pää kolmantena jalkana menevät.
Viljaa tulee niin että hinkalot vieryvät, ja kun laskee lajittajan kautta jyvänsä hinkaloon, saa viedä perät leipälautakunnalle. Hitsiläinenkös niille niin halvasta oikeita jyviä antamaan.
Oli neuvottu naapurikylienkin isännille, että mitä pirua te niitä oikeita jumalanviljoja… viekää semmoisia kuin mekin. Eipä taitanut apua tulla, koskapa kuuluivat vain Rämekylän isännille naureksivan.
No, nauruhan ei pahaa tee. Varsinkaan jos on pieni pisara viinaa suonissa kiertämässä, niin nauru kutittaa ihan kuin sulalla vetelisi selkää.
Hameniemessä asusti viisikymmenvuotias, kuivahko äijän käppyrä, Asari Hiertiäinen, vaimonaan tuikea ja toimekas Tiina Loviisa, omalta suvultaan Kupiainen. Asari rakasti yli kaiken unta, kirkasta korpiviinaa ja sianlihaa ja sen jälkeen vasta, milloin sattui tarvitsemaan, vaimoaan. Kenkkulan laajoja vainioita hallitsi Aatami Arvonen, paksuvatsainen jumalanmies, joka ennen oli pitänyt talossaan seurat joka sunnuntai, mutta maallisen viettelyksen vetämänä oli jättänyt sen tavan ja hoiteli omin päin uskoaan ja maistoi väliin sänkykamarissa kirkasta ja makeaa ja oli päivät päästään hyvällä tuulella. Tanula, kylän keskellä kyyhöttävä harmajaseinäinen taloröttelö, oli isäntineen joutunut siihen niinkuin ahdistukseen. Etelästä katseli Kenkkulan iso ikkunarivi ja pohjoisesta paistoi Hameniemen korkea tuparakennus, ja näissä kumpaisessakin oli isännällä, Harakka-Antilla, joka aamu pientä silmänvaivaa, kun ensi kertaa meni ulos käymään.
Hameniemestä kuului emännän kimakka komentelu rengeille ja piioille, ja Kenkkulassa heiluivat jo rengit kuin hurjat pelloilla, ja hänen talossaan maattiin.
Eihän tuota ollut paljon väkeäkään. Yksi laiha akan kuipelo, joka purpatti päivät kuin papupata, mutta ei jaksanut, raukka, nousta aamuisin kahvia aikanaan keittämään, kun kolmivuotias Anna-Liisa oli taas repinyt kaiken yötä rintoja niin että mahaa jo kouristi. Vaivainen ja vähäjärkinen rengin ruipelo ei taas noussut, jos sitä ajelikin. Jos oli selvällä päällä — ryyppäsi näes hänkin joskus viinaa — niin ähkäsi kuin äkäinen hevonen, kun meni ylös ajamaan.
Kakaroita oli kaksi sängyllistä. Lukumäärästä ei kohta ollut itsekään oikein selvillä. Jussi, Lassi ja Akseli olivat jo melkein aikamiehiä, ja sitten oli äitinsä puolta jo seitsemäs synnyttäjänsä rintoja repimässä. Kustaava ei uskaltanut heittää Anna-Liisaa imulta, kun olisi taas tullut raskaaksi, ja hän ei sanonut enää jaksavansa kolmattatoista lasta tehdä, kun kerran oli jo saanut tusinan täyteen ja niistä oli Herra viisaudessaan kaksi poikaa korjannut omaan talteensa. Ei, ei jaksanut, vaikka olisi mitä tehty. Anna-Liisa, lihava paakero, oli jo muutenkin hänet niin kuivaksi kiskonut, ettei ollut muuta kuin löksöttävät nahkat jälellä.
Antti oli pieni, mutta terävä, jos sille päälle sattui. Silmäluomien yli oli laskeutunut nahkat viistoon, joten silmät näyttivät viistoilta kuin kiinalaisen, mutta kun niistä silmistä välähti, ei ollut silloin hyvä mennä Anttia nykimään. Otti naulasta hevospiiskan ja kurautti sillä niin että silmät iskivät tulta. Renki-Joopi oli saanut jo muutaman kerran maistaa sitä ja tunnustanut sen ansiot, voitelemalla tentulla siiman synnyttämiä makkaroita selässään.
Antti oli joskus saanut keväisiä korpivesiä rämpiessään reumatin jalkoihinsa, ja se hirtehinen oli vääntänyt ne ulospäin kiveriksi, että näytti kauempaa, kuin olisi kaksi luokin paininpuuta kävellyt, milloin ukki köpitti pihamaataan tahi kyläpolkua. Terävä, ulospäin työntyvä leuka ja hampaaton suu lisäsivät vielä erikoisuutta. Luonto oli hänellä semmoinen, että väliin laukesi, mutta sitten pitkät ajat lotkotti kuin sammakko ojassa, ja silloin kykeni Antti vain pienellä murheella toteamaan, että hänen talossaan oli väki semmoista jonninjoutavaa, laiskana aamut makaavaa ja työssä hiljalleen hissuttelevaa, ärevää ja purevaa, jos jostakin muistutti.
Eikähän Antti huolinut muistuttaakaan. Kun luonto nousi, niin että silmien päällä lupottavat nahkat punertuivat, kirosi ja kääkersi kamarin kaapille ottamaan peukalonpiäkön verran kuusenkyyneleitä.
— Pentele, koko hoito menee hiisilöihin!
Tuikku hiveli rintaa ja kiersi mukavasti sydämeen, joka heti asettui ennalleen, ja luonto kohta taas oli kuin säyseän lampaan:
— Jos nyt Joopi jo nousisit, kun kello vihlasee kahdeksatta. Eihän tässä makaamalla… loppuu viinat ja syömiset.
Ja vielä hellemmin Kustaavan sängyn laidalla:
— No nousehan nyt jo pötköttämästä, kun on kohta kellonkin viisarit pystyssä. Voi raukka, kun olet laiha, ei muuta kuin luuta, koetti sitten mistä paikasta tahansa. Pojatkin, peijakkaat, taitavat olla juoksussa… no aukase nyt jo noita silmäräpylöitäsi… kahviakin tässä pitäisi saataman.
Tanulassa on iso punaisenkirjava kukko, ja hänpä tietää tämän epäjärjestyksen talossa ja joka aamu tulee tuvan portaille kiljumaan. Renkiä se suututtaa, ja hän heittää sitä saappaalla, kiululla ja mitä käsiin sattuu. Kukko tulee uudelleen, ja itse isäntä lähtee sitä torumaan:
— Vai sinä… siihen paskille… ää… etkös tottele!
Kukko lähtee kartanolle, ja Antti painautuu vielä pehkuun, vaikka toisissa taloissa jo liehutaan pelloilla.
Pojat, aikuisiksi tulevat, vielä ripillä käymättömät, koluavat öisin tyttöjen luhdeissa. Sepä onkin Antista ihmeellistä, kehen pojista sellaisia tyttövouteja on tullut. Hän ei ennen käynyt tytön vieressä eikä uskaltanut kädelläänkään koskea heihin, huikottelijoihin. Halu kyllä asui ruumiissa, mutta arkuus esti lähentymästä naisväkeä. Kaino ja kokematon oli Kustaavakin naimisiin mennessä. Riiteli vielä vihkimisenkin jälkeen monta aikaa, ennenkuin suostui täyttämään aviovelvollisuutensa.
Niin sitten pojista tämmöisiä hameväen jälessä juoksijoita, perhanoista. Satutaan vielä lapsia laittamaan siinä puuhassa. Työmiehiä ei heistä ole tullut tekemälläkään. Hänen näkyvissä ollessaan vähän venkuloidaan, mutta sitten kun ei ole kintuilla, niin metsään kortille tahi kylään laiskottelemaan.
Semmoisia nämä Jussi, Lassi ja Akseli. Pienemmistä, Beatasta, Justiinasta, Joosehviinasta, ja mitä heidän nimensä kaikkien lienee ollutkin, näytti tulevan äitiinsä. Kesällä juoksenneltiin paitasillaan heinikoita sotkemassa ja loikoiltiin siinä kaikkien katseltavina, vaikka Joosehviina ja Justiina olivat jo isoja vonkaleita. Talvella pyllyilivät uunin päällä ja riitelivät keskenään.
Kyllä oli huolta Antilla. Siksipä ei pahaa tehnytkään, jos väliin peukalonpiäkön verran, niinkuin Antti sanoi, otti sitä kirkasta ja makeata.