VIIDES LUKU.
Asari Hiertiäinen on tullut illansuussa Syllykän mökille ja pyytänyt lämmittämään saunan. Niitäpä Antin vorninkaisia ajaakseen. Mutta Antti on selvinnyt humalastaan Rämekorvessa ja kääkertää parhaiksi mökin pihaan, kun akka on viemässä puusylystä saunaan.
Antin silmäkannet olivat kokolailla turvonneet ja jalat onnahtelivat. Turakan viinasta ei tullut muuta kohmeloa kuin ruumis hieman veteläksi. Mutta jos siihen oli peukalonpiäköllinen sitä samaa, niin mies oli kohta kuin ennenkin, aivan kuin ei olisi viinoja nähnytkään. Antti oli korvesta lähtiessään ottanut sen tavallisen määränsä, peukalonpiäkön verran, ja saattoi lähteä Kustaavan luokse, povellaan pullottava pullo, jossa somasti lirahteli ja hölläkehti käynnin tahtiin.
— Nytkö sinä vasta sieltä korvesta…? kysyy Hiertiäinen. — Käskin akan kuumentaa saunan tavallista kuumemmaksi, ja täällä taskussa on pirunpikarat. Olla niitä pitää, vaikka Turakka värnysi… Mennään tupaan siksi kun sauna joutuu.
— Elä… onpa se sauna vielä Tanulassakin. Turakka tulee sinne saunalle koht'puoliin ja minun pitää mennä lämmittämään. Se kun ei kylve akkojen lämmittämässä saunassa, Juho poika. Että käännä nyt ketarasi meillepäin, sanoo Antti ihan tosissaan.
— No, sama minulle, missä ajetaan, mutta lähteä pitää kärmeihen sisästäsi tänä iltana.
Asari kääntyy pihasta Antin mukaan ja huutaa akalle, että ei tarvitse lämmittää sitä saunaa.
— Haistakaa sitten se ja se, huutaa akka vastaan. — Mitäs se semmoinen kenkkuileminen on. Minä olisin saattanut saunassa vaikka sarvetkin vetää.
— Ei ne sarvet joka vaivassa auta, sanoo Hiertiäinen ja muhoten katsoo
Antin notkahtelua, joka on ihan kuin mitä markkinaklovnin matkimista.
— Sanoopa ukko rovastikin auttavan monessa vaivassa, huutaa akka miesten jälkeen. — Jos ei viina, sarvi ja sauna auta, niin ei siihen pysty enää tohtuorin kynsikään.
— Unohdit tervan ja pirunpikarat, huutaa Asari jo aidan takana.
— Menkää siitä! tuhahtaa akka häviten omille asioilleen.
* * * * *
Saunan kiuas hohti kuumuutta. Keskeltä olivat kivet punaisia, ja kun
Hiertiäinen sylkäsi kiville, ponnahti se seinään.
— Hyvä on, kyllä täällä sinun lurikoillesi ja säärillesi laki saadaan, sanoo hän.
Antti istuu polvet pystyssä kynnyksellä ja kuuntelee, mitä se Turakka siellä laulaa, saunaan tullessaan.
"Eikä tätä laulua lauleta
kuin kerran kesäkuussa…"
Antti hytkähtää. Jopa lauloi Turakka kumman laulun. On se sekin kapine mokomien, niittenpä veisumestarien, hampaissa vaikka missä kyydissä… tietää sen, kun on aina mielessä.
— Josta paljon pidetään, siitä aina puhutaan, sanoo Hiertiäinen ja miettii, hymähtelee, sitä asiaa.
Turakka tulee saunaan, ja sitten pohditaan asia joka puolelta, keksitään käänteitä ja sutkauksia.
Kun ei ole enää mitään siihen lisättävää, aloitetaan saunominen.
Hiertiäinen sekoittaa puteliin, vanhanaikuiseen ja viheriään, viinan ja hienoksi jauhetun pirunpihkan. Pistää sitten vielä siihen omia pistettäviään, salaa, ettei Antti huomaa, ja sisällinen lääke on valmis. Turakka nauraa, hohottaa omassa nurkassaan, johon hänelle on oikein leveä penkki varattu. Nauraa Hiertiäisen lääkkeelle. Sillä on, mokomallakin kähniäisellä, aina se piru mielessä.
Vaikka niinpä sitä on hänelläkin. Antti saa häneltä ulkonaisen lääkityksen. Renki-Joopi on ottanut navetasta sitä lehmän ainetta ja se on nyt sangossa saunan porstuassa. Antakoon Hiertiäinen ensin lääkkeensä, voiteleepa hän sitten viimeksi.
Turakka oikoo alastonta komeata vartaloaan.
— Pirautappas Antti hikilöyly ja anna se pullo tuon takin taskusta.
Kiuas räsähtää kuin pärevakan pohja, kun Antti heittää vettä kiville.
— Piru, kun oli vähällä silmät palaa, sorautti Antti ja kyykistyi lattialle.
Hiertiäinen ojensi hänelle pullon, jossa oli lääke. Sitä oli hyvänmittainen annos, viinaakin oli puoli litraa, ja sitten muut mausteet päälle.
— Pistele vain nyt yht'kyytiä naamaasi.
Antti maisteli ja irvisteli siinä kykkysillään ja harrittava tukka pystyssä, vilkuili Turakasta Hiertiäiseen ja päinvastoin. Mitä pirua ne nauroivat? Hiertiäinenkin virnotti kuin paholainen, ja Turakka retkotti siinä penkillä selällään ja hohotti.
Antti nielasi viimeisen ja heitti pullon nurkkaan.
— Toiste en juo pirunpikaraviinaa, vaikka kääntyisi sääret ruuville ja vaikka vorninkaisia olisi kappa mahassa. Anna, Turakka, oikeata viinaa, että saan huuhtoa suutani.
Turakka nousi lauteille.
— Lyöhän, Hiertiäinen, nyt ensin kaksi kapallista… kuulostelulöylyksi. Ja nouse sinäkin Antti tänne lavoille. Minä laitan sitten sen jalkavoiteen. Ensin pitää ottaa kovat löylyt.
Antti kapusi lauteille ja korviaan pidellen kyyristyi vesialtaan viereen.
— Mitäs ne matosi sanovat? kysyy Turakka ja käskee Asaria lyömään vielä kaksi kipollista kiukaalle.
— Ei ole annettu niille kieltä pu-huh… huh… puhua. Voi piru, kun vihlasi selkää kuin puukolla.
Kiuas jyrisi kuin ukkonen, ja vihaisena puhtina kohosi löyly lavoille.
— Tulehan hankaamaan, komensi Turakka Hiertiäistä.
Mennä piti, vaikka henkeä ei saanut tavallinen kuolevainen kulkemaan lavoilla. Anttikin oli kyyristynyt lavojen nurkkaan ja koetti valaa vettä päähänsä.
— Anna kun huokasen alhaalla, puuskutti Asari. Viinakin oli mennyt jo päähän. Pönkät tahtoivat pettää, ja alas tullessa jo runttasi ovenpieleen.
Turakka pyysi vain lisää löylyä.
— Auttakaa minut täältä… helvetissä, kun palaa, ruikutti Antti, ja kun ei apua kuulunut, lähti ryömimään alas ja pudota muksahti vesikorvoon.
Mahaakin väänsi ilkeästi, kun niin monenlaisia sekoja siinä lääkkeessä.
Turakka huusi löylyä ja puteliaan.
— Ja sinun pitää tulla tänne lauteille.
Hiertiäisen nahka ei kestänyt.
— Tämä on nyt perhanan kumma, että ihminen kestää tuommoista, valittaa. Antti pakotetaan nousemaan lauteille, ja Asari hakee sangon Turakalle, senpä, jossa on reumatin lääke, lehmän aine.
Turakka virnisteli.
— Laskeudu tuohon penkille mahallesi, komensi, äläkä heiluta paininpuitasi.
Turakka valeli sangon sisällön Antin säärille, selkään ja niskaan.
Taisi mennä vähän päähänkin.
Ukot hihittivät alhaalla. Antin sisu kuohahti, mutta ei jaksanut liikkua mihinkään. Kiroili niin että karsta karisi. Yhtä hyvin hän on talon isäntä kuin Hiertiäinenkin, ja sitten tämä tekemään konsteja hänelle. Se lääkitys olikin paljasta piruutta.
— Voi kun Kustaava tulisi minua auttamaan, voihkasi Antti ja kirjavana kuin peltovaris istui lauteilla, käkkyräsääret portailla.
— Ei tässä Kustaavata tarvita, sanoi Asari ja huuhtoi jäisellä vedellä
Anttia.
— Ja nyt kun maistat vähän tätä ryytiviinaa päälle, niin jo istutaan sovinnossa haastamaan asioista, sanoo Turakka sovitellen.
No, lauhtuuhan siitä Antin sisu, ja miehet istuvat kohta rinnan mukavia puhumassa.
Jokaisella heistä on omaisuutta ja tätä maallista hyvyyttä, josta passaa puhua ja hieman kehastella. Näin saunassa siitä onkin mukava puhua. Ulkona vinkuu tuuli saunan nurkissa, ja sisällä kiiluu kitupiikin valossa karstaiset seinät ja nokilaipio. Kiukaasta hohtaa suloista lämmintä, ja viinaputeli on alassuin käännetyn pytyn pohjalla.
Istutaan siinä ja turistaan, sulassa sovussa. Antti katselee harittavia sääriään. Kun jalkaterät ja polvet panee yhteen, niin kinttujen välistä sopii menemään vaikka lammas hörtönään. Niitä sääriään Antti surumielin katselee ja miettii, ettei taida niistä tulla enää kalua, vaikka millä hauteleisi. Ikänsä on niillä kenkuteltava.
Ja mikäpä olisi kenkutellessa, jos Tanulassa olisi väki niinkuin muissakin taloissa, Kustaava olisi virkku ja toimekas ja pojat ei niin hitosti hameväkeä hamuaisi, vaan tekisivät työtä.
Saisi renkikin olla joku muu, eikä vähäjärkinen. Ei raatsinut sitä poiskaan laittaa, kun oli raukka niin älytön. No tietää sen, miten sellaisen käsissä työt sujuvat. Viime kesänäkin märkäni heinät haasioille, jos lienevät olleet mätiä jo haasioidessa. Ei herja rukiltakaan ehtinyt oikealla ajalla korjuuseen. Sinne jäi monta kymmentä kykkää itämään.
— Kylläpä siellä jumalanilma nyt touhuaa, jurahtaa Hiertiäinen. Miten häntä viitsinee lähteä Hameniemeen Tiina Loviisan luokse, miettii hän hikeä tippuvana ja onnellisena. — Olisi tässä jossain lähempänä, virkkaa ääneen, sitä naisen puolta…
Asarin ajatusjuoksu on Antille käsittämätöntä, ja hän katsoo lupsahtelevilla silmillään Hiertiäistä. Turakka, arvaten ajatuksen, naurahtaa. Ei huoli sanoa mitään, vaikka oli jo kompa huulilla. Mietteet alkavat mataa jo rauhallisina, melkein surullisina. Hän on semmoinen korpilintu, oikeitten ihmisten halveksima. Kun olisi mökinmies, vaimo ja lapset. Olisi pitänyt olla jo ennen. Nyt on viina tehnyt villiksi eikä taida olla miestä enää semmoiseen, yhdessä paikassa eläjäksi.
Turakka ryyppää loput pullostaan ja heittää sen helähtäen kiukaaseen.
Muutamat viinatipat pihisevät kivillä, ja saunaan leviää väkevä lemu.
— No, ka, mitä se nyt…?
Turakka ei sano mitään. Silmissä on tuikea ilme.
Tuuli kiertää siellä korvessa ammeita ja viheltää metallipiipuissa. Sinne pitää taas aamulla mennä ja sitten toiseen paikkaan. Kun pyytävät ja rukoilevat, ei henno kieltää. Ja sitten vielä apteekista eivät sano saavansa tautiinsakaan. Vaikka monellapa se lienee vain nimenä, tauti. Laiskat isännät sitä tarvitsevat ja maksavat mitä vain, saadessaan.
Turakka sylkäsee ja kiroaa. Löylykö se teki hempeämieliseksi? Siihen on Anttikin nukahtanut paininpuittensa päälle, ja Hiertiäinen örrittää jotain virttä. Se äköttää yhä enemmän, ja Turakka sylkäsee Hiertiäistä keskelle suuta, virkkamatta mitään.
— Ka, kun ihan suuhun… minkätähden sinä suuhun…?
— Piruakos uriset. Yörnittää kuin karjusika.
Turakka tönäsee jalallaan nukkuvaa Anttia kylkeen, ja tämä kellahtaa nurin pytyltään.
— No, no, Kustaava… enhän minä… hii… Juhoko se olikin.
— Ala kääkertää siitä pirttiin, karjasee Turakka, niin että Antti pökertyy siihen paikoilleen ja jää silmäreijillään katsomaan Turakkaa.
Antti yrittää, mutta ketarat ei kannata ruhoa.
— Jos sanoisit sille Kustaavalle, että tulisi auttamaan.
Hiertiäiselle on tullut kerran kiire. Hän tietää ennastaan, että jos Turakka tulee sille päälle, rutjauttaa parhaimpia ystäviäänkin. Siinä kiireessä menee paitakin takaperin päälle, mutta sitä ei jouda enää kääntämään.
Mutta Turakka ei nyt satu sille päälle. Koppaa vain Antin kainaloonsa kuin kintaan ja lähtee saunasta. Pirtissä heittää Antin kuin kerän sänkyyn ja sanoo Kustaavalle:
— Siinä on käppyräsi. Pistä sille paita ja housut päälle.
— Hii, nauraa hurja renkipoika, ja talon omat pojat, jotka sattuvat kotiin, värnöttävät. Jopa se Turakka taas pehmitti ukin.
— Kun pistää kuin sian pehkuihin, nauraa hikottaa Kustaavakin. —
Jokohan ne nyt Antilta lurikat lähtevät ja sääret oikenevat.
— Tottahan ne nyt lehmän aineella, nauraa völlöttävät pojat.
— Ja pirunpikelillä, hihittää renki, joka, raato, on taaskin maistanut, eikä varmaankaan aamulla nouse töihin.
Käkkä-Antti, kaikilla sekavoiteilla rääkätty talon isäntä, nukkuu jo sikeästi lasten likaamissa pehkuissa.