YHDEKSÄS LUKU.
Aatamin sisua on kaivellut sanomattomasti Turakan itsepäisyys. Kun ei rahalla eikä millään viinoja.
Olisi pitänyt pojat laittaa pyytämään. Ja ovathan ne sitä itselleen haalanneetkin.
Kun olisi vehkeet, niin keittäisi vaikka itse, omiksi tarpeikseen. Olisi edes se Patrakka, toinen rohtoruhtinas, näillä mailla. Se ei taida osata sekoittaa niitä ryytejä, mutta muuten se kyllä siltä syntyy.
Mikä hiisi tässä auttaa, kun repijäinenkin taas rimputtaa jäsenissä. Siinä on vieraskin. Pitäisi olla sillekin tarjottavaa. Poikien kassoista oli saanut sen, mitä eilen maisteltiin, mutta nyt ei ollut enää kuin yksi puteli ja kaksi miestä.
Niin, niin, yksi puteli ja kaksi miestä.
Aatami nyökäytti alakuloisesti päätään.
Ei joutanut senkään vieraan kanssa, kun piti lähteä reen jalaskoivuja katselemaan. Jooseppi oli pyytänyt. Ei sanonut joutavansa joka paikkaan.
Mukavapa siellä kantavilla hangilla… Puolelle päivin kannatti vaikka minkälaisen miehen. Ja kävellessä voi miettiä syntiajatuksia ja muitakin, yhtä hyvin kuin kamarin sängyssäkin.
Ja sitäkin repijäistä. Nyt jo nytkytteli vahvoissa takalihaksissa, kun ei saanut sille tarpeellista määrää.
Aatami nousee, köpittää mäelle, joka on talon itäpuolella, kääntelee ja katselee. Mäelle näkyvät Kenkkulan laajat pellot ja niiden jatkona Hameniemen ja Tanulan pienemmät vainiot. Koko kylä siinä keväisen huhtikuun-aamun kirkkaudessa.
Ihan piti istua ja nauttia siitä kaikesta hyvyydestä. Ei edes vaivannut repijäinenkään, eikä muu lihan himo.
Eihän ne näin täällä metsässä, luonnon keskellä, mutta kun menit kamariisi, niin paikalla alkoi kaivaa toinen ja rimputella toinen. Ja täytyihän syntisen ihmisparan hoitaa kumpaistakin. Toiselle tiesi punakka piika-Iita lääkityksen, toista piti voidella viinalla.
Kun kehtaisi, niin olisi täällä metsässä. Pahan pitäisi loitota, sen tunsi tällaisena kevätaamuna. Mutta jos olit täällä, niin reumatti otti sitä tiukemmin.
Hyvällä on aina paha matkassa. Täytyy olla niinkuin olet ja katua pahuuttaan, ja kun oikein perinpohjin katuukin, niin sitä suurempata autuutta saa sitten tuntea.
Se on niin yksinkertaista, mutta sitä ei julkijumalattomat käsitä.
Aatami vetää keväistä ilmaa keuhkoihinsa ja tuntee todellakin, niinkuin paha lähtisi hänestä kuulumattomiin. Mutta eihän sitä miten aina metsissä… ja sittenpä sitä taas saa tapella sen synnin kanssa kotona.
Mikähän savu nousee Rämesuon laidasta? Se on kokonaan toisessa paikassa, ollakseen Turakan savuja.
Mitäs jos siellä joku muukin kuin Turakka keitteleisi viinaa?
Ei auta, pitää lähteä ihan katsomaan.
Kumman kepeästipä se jalka nouseekin vielä, kun on oikein tosiasia kysymyksessä.
Aatami pujotteleikse varovasti paikalle, mistä savu tissahtelee, ettei säikytteleisi turhanpäiten, olipa sitten savujen pitäjä kuka tahansa.
Mutta sehän on Patrakka, ihan elävä Taavetti Patrakka, yhtä hyvä viinamestari kuin Turakkakin, ryytejä vain vailla. Eikä semmoinen sisukas konstailija kuin Turakka.
— No päivää, Taavetti, toivottelee Aatami iloisesti.
— Piru kun säikähdin, että sieltä Hörödii… nauraa pieni, mustapartainen mies, niin että hampaat välähtävät parran sisästä. — Päivää, päivää, mistä se isäntä tänne arvasi… kärttivät tätä panskan lääkettä, kun satuin kylälle hiihtämään. Oli jo rankitkin laitettu valmiiksi ja nyt ei muuta kuin tippuu ja tippuu. Ryytejä vain sekaan ja tavara on sitä riimaa. Istutaan tänne, istutaan tänne havukasalle ja puteli auki, kun kerran Kenkkulan Aatami on Patrakan vieraana. Nyt ei erotakaan ennenkuin kukko kolmasti laulaa.
Aatami muhoilee ja painaa ruhonsa havuille. Se on tämä Patrakka yhtä puhelias kuin ennenkin, laskettaa kuin rakeita ja nauraa väliin, hohottaa. Mistä se nyt tänne osuikaan? Onnipa että osui.
Aatami maistaa ja tutkistelee tavaran laatua. Siinä on miltei hienompi maku kuin Turakan viinassa. Mistä se on nyt uudet konstinsa oppinut? Voi kuitenkin, miten tämä ihmisen elämä on somaa ja mukavaa. Aamulla sängystä vääntäytyessäsi et tiedä mitä jo aamiaispäivällä tapahtuu.
Patrakka kantaa jäätä jäähdytyssoimeen, ja Aatami tarkastelee säkkiä, joka on siinä havuläjän vieressä. Se on ihan kuin Kenkkulan säkkejä. Jokohan olisi Joosepin hommia tämä?
Ja tuollahan on saaveja, jotka ovat lähteneet Kenkkulan aitasta. Katsohan perhanata, sitä Jooseppia, kun nyt viinojen kanssa näin ryysäämään.
— Kenelle sinä tätä… nyt laittelet? kysyy Aatami naama makeassa muhossa.
— No kun sanon suoraan, niin vilja on Kenkkulan viljaa, niin että isäntä vetää vain ihan kuin omaansa ja sanoo, tekeekö tällä mitään. On kehuttu sitä Turakan viinaa, mutta eikö liene tähän sattunut jo vähän jalompia yrttejä kuin Turakka on nähnytkään.
— Niin tuntuu. Keksitpä… mistähän lienet keksinyt. Minussa kun se nykijäinen, ruumiissa, näissä paksuissa lihoissa, niin pitää lääkitä ja menen sitten Turakalta pyytämään, rahalla tai millä vaan, niin sanoo, heittiö, että en minä autuaille anna, ja, piru, ilman heitti.
— Sill' on Turakalla ne konstinsa ja kotkotuksensa, vaikka enpä minäkään anna juuri kaikille, mutta kyllä minä annan viimeisen tipankin Kenkkulan isännälle, ja tämäpä nyt onkin omaanne, että antakaa vaan rimputtajalle ja reumatille ja jos piruloille niin paljon kuin pönkät kantaa, mutta ei pidä varomattomasti… niiden yrttienpä takia. Saattaa vetää uneen moneksi päiväksi, jos ylenmäärin… mutta varovasti, varovasti, ja minä takaan, että voimia antaa niinkuin Turakankin viina. Enkä sillä sano, että kade olisin Turakalle, ei. Hyvä ystävä, hyvä ystävä on Turakka, mutta konstikas, niin pirun konstikas, että tavallisen kuolevaisen, varsinkaan viinakyttärin, ei kannattaisi olla niin hitsin nenäkäs, kun sitä mekin täällä tarvitaan, tarvitsee Turakkakin, toista ihmistä, ja eipä tämä tipu rännistä, eli pillistä, olkoon nyt mikä tahansa, jos ei kuka rukiita kasvata, ja piru vieköön, jos minä vaan oikealta mieheltä kiellän viinan, niin minut saa hirttää sen puun oksaan, jonka alla viimeksi keitän. Olen antanut omasta taskustani nimismiehelle, papille ja lukkarille ja annoin yhden kerran suntiollekin, mutta en anna enää, kun oli piru sanonut, että minä vien mukanani kaikki helvettiin, ihmiset mukamas, sillä enhän minä mistä keitä, jos ei kuka jauhoja anna, ja eihän akkoja huolita helvettiin, ei ainakaan viinasynneistä eikä muistakaan. No, joko se puteli tyhjeni? Laitetaan toinen.
Patrakka ottaa taskustaan yrttejä, jauhaa niitä hienoksi ja pistää pulloon ja puistelee.
— Sen pitää ensin tekeentyä vähän aikaa, mutta eihän isännällä mihinkään kiirettä lauantaipäivänä, istutaan ja turistaan. Passaa tuoda maanantaina säkki jauhoja tänne korpeen, ja tippuman pitää vaikka juhannukseen asti, eikä lopu Kenkkulan isännän kaapista rimputtajaisen lääke, ja kyllä Jooseppikin tarvitsee osansa, semmoinen työjuhta ja talon tuki. Saa olla kymmenen tavallista miestä sen töitä vastaamassa. Niin että ei isännän tarvitse junkuttaa yhtään Joosepille, vaikka väliin maistaakin.
Metsästä sujahtaa suksimies tulille, ja Patrakka kimpoaa kuin nuoli pystyyn ja tempasee puukkonsa vyöstään.
— Kato pirua Turakkaa, kun luulin poliisiksi, kun niin sujautti salaa. No mistä sinä armon veli tulet ja miten sinun sielusi tila on — ei tämä ole pilkkaa, isäntä —, ja mitä kuuluu länsisuomeen, minä tulen itäsuomesta, kun ei ole tavattu kuin viime kesänä. He, maista minunkin tekemääni.
Patrakka ojentaa pullon Turakalle, joka hyvätuulisena hohottaa, käsi Patrakan kaulalla, kun näes ollaan rakkaita ystäviä, rakkaita ystäviä ja armon veljiä.
Turakka maistelee ja haistelee. Tutkii yrttejä. Katsoo kysyvästi
Patrakkaan.
— Mitä pirua… tämähän nostaa heti tukan pystyyn…
— Etkö tunne?
Turakka suhahtaa jotain Patrakan korvaan.
— Aa… vai sitä.
— Mutta sitä ei saa joka paikasta, semmoisilta vuorilta, joissa on rotkoja, kylläs tiedät, eikä ennen kuin heinäkuussa. Minulla on viimekesäistä.
Turakka huomaa nyt vasta Aatamin ja väläyttää lakinlippansa alta häneen tuiman katseen.
— Mistä tuo syntisäkki on tänne osannut? Ala nyt, piru vieköön, painella tahi…
Turakka puree hammasta ja heristää nyrkkiään.
— Olisit niinkuin muutkin ihmiset etkä sitä autuuttasi hokisi.
Aatami näkee, että on parasta lähteä hyvissä ajoin, ja suhahtaa Patrakalle, että tulla illalla heille saunaan ja tuoda mukanaan niin paljon kuin saattaa.
— Kyllä, kyllä, minä tulen. Tuo Turakka taas sitä… no, no, menkäähän… se vetää jo puukkoa tupestaan.
* * * * *
Viinakuninkaat jäivät kahden. Turakka istui havuläjälle ja pää hervahti alhaalle.
Mitä varten hänen tarvitsee muille, kun kerran itse on yhtä musta ja vielä mustempi?
— Kuule, Patrakka, tämä kaikki alkaa jo tympäistä minua liiaksi. Joka päivä juot ja joka viikko melkein valmistat, niille perkeleille, jotka eivät muuta kuin laiskottelevat ja nauttivat elämän hyvyyttä. Nauttisivat, nauttisivat, mutta eivät painaisi pienempiään. Ymmärrätkö sinä, Patrakka?
— Kyllä. Ja kuulehan mitä minä näissä kätköpaikoissa ajattelen. Muutamien vuosien perästä, kun meidän luumme lahovat, nousee uusi polvi, raitis kuin tuo korven humina. Mutta sitä ei tee raittiusapostolit, vaan luonto ja uudet maaseudun elämänehdot. Ja nyt ryypättiin sen asian päälle. Loiskis.
— Niin, kuka sitä meillä, tätäpä, teetättää? Ei meillä ole peltoja eikä ruisaumoja, piru vieköän.
— Ei, mutta jätä jo tuo. Maailma on sellainen kuin on, aikansa, ja kun
tulee toinen aika, niin se on toinen ja se tulee ilman touhuamatta.
Viis murheista ja juo tätä viinaa, jossa on yön yrttejä. Tuletko
Kenkkulaan saunaan tänä iltana?
— Tulisin muuten, jo Aataminkin vuoksi, sovintoon, mutta on hiihdettävä toiseen pitäjään. Katso, minua vaivaa rakkauden tauti, perr-kele!
Turakka heilautti kättään niin että lakki lensi päästä ja takkuiset hiukset häilähtivät. Kirous kajahti pingotettujen huulien välistä, ja silmissä leimahteli.
— Eikö se ole hullua, että Jussi Turakka on kerran rakastanut ja väliin vieläkin? Hahhaa!
Nauru kuului peloittavana korvessa. Taivas oli mennyt pilveen, ja muutamia raskaita pisaroita tipahteli. — Hahaa! kuului jälleen koi kosti Turakan hampaitten lomasta ja mies kirosi:
— Jos, perkele, en olisi tähän toimeen ryhtynyt, olisi minulla toinen elämä elettävänä. Kuule, oikeat ihmiset halveksivat meitä. Sekin tyttö…
— Elä nyt, saatana, puhu tytöistäsi, mutta ryyppää, ryyppää, ryyppää niin että kuuntelet yhden viikon mehiläisiä, ja vaikka sielusi menisi helvettiin, niin ryyppää uhallakin ja laula, laula niin että korpi helisee, ja naura, naura, piru, niin että kaikki muutkin nauravat. Katso, mehän olemme piruja, korven luolissa lymyviä piruja, ja meidän pitää nauraa maailmalle ja ryypätä väliin, ryypätä niin että pää on kuin pehkuläjä. Etkö sinä luule minun kärsivän ja tuntevan, piru vie, mutta minä nauran, nauran mustasta parrastani kuin piru tälle maailmalle ja sen laeille ja laitoksille ja kuljen kylästä kylään ja oikasen viimein ketarani kuusen juurelle, kun on kesä ja suopursut tuoksuvat korvessa ja itikka laulaa korvan juuressa. Elä haasta rakkaudesta, kuka perkele meitä rakastaa muut kuin isännät, ja se ei ole rakkautta. Ei ole isää eikä äitiä eikä mitään muuta kuin tätä kirkasta viinaa — Patrakka nostaa pullon ilmaan ja heiluttaa sitä — yrteillä sekoitettua, että hulluus ja voima nousee päähän ja me saamme nauraa ja kulkea piruna kylästä kylään. Loiskis, siihen meni yksi pullo petäjän kylkeen ja tästä otetaan toinen, juo ja mene pyrynä, piruna, toiseen pitäjään.
Turakka joi pullon tyhjäksi yhdellä oikaisulla, löi kättä Patrakalle, painoi hatun silmilleen ja hyppäsi suksilleen.
Korvessa kuului vielä kerran kolkko nauru, ja raskaat pisarat putoilivat pilvistä.