KYMMENES LUKU.
Herätessään seuraavana aamuna leveässä puusängyssään ei Bertil Hög muista ensin missä on. Sitten tulee mieleen ukot ja viina, talo ja komea tytär, Kylli. Hänhän onkin korvessa, siunatussa maassa, missä vuotaa viina ja hunaja. Sen tytön suu on hunajata, ja viina, se on ihmeellistä. Hänen voimattomiksi käyneissä käsivarsissaan on vieläkin sen viinan voimaa. Vaiko muuta lienee, maan ja korven antamaa.
Se saattaa olla sitäkin ja sitä saa mielin määrin, joka päivä, viikkoja ja kuukausia.
Bertil istuu sängyssään ja katselee raamatunlausekorttia seinällä.
Lause on painettu kullalla ja lintu kantaa sen alla lehvää nokassaan.
"Iloitkaat aina Herrassa."
Se lause on siinä mukava. Ja lehvää nokassaan kantava lintu. Vaikka ihan häntäkin varten. Nyt hän on täällä paossa tympeätä kaupunkia ja sen ihmisiä. Jos on viinoja, niin ryyppää, vähän, maistaa, niinkuin ukko sanoo, ja jos ei ole, niin voimaa saa täällä kyllä ruumiiseensa.
Jos jäisikin tänne vaikka lopuksi iäkseen. Ottaisi talon tyttären ystäväkseen ja laittaisi mökin.
— Kas, johan te olette valveilla.
Kylli kurkistaa ovelta ja menee hakemaan varmaankin kahvitarjotinta.
Kylli tulee, vastasilitetyssä pumpulipuvussaan, iloa uhovana, ja laskee tarjottimen pöydälle.
— Kuulehan, Kylli, istuhan tuohon sängyn laidalle, pyytää Bertil. — Meistä tulee varmasti oikein hyvät ystävät ja meidän pitää sanoa sinuksi toisiamme, ilman muuta kursailua tahi odottelua, eikö niin?
Tyttö istuu sängyn laidalle ja puna karehtii poskilla. Nauraa veitikka niin että valkoiset hampaat välkkyvät. On kuitenkin hieman hämillään.
— Niin minustakin. Turhaa se on teitittely.
— No oikein kättä päälle, sanoo Bertil ja ottaa tytön käden omaansa. Katselee sormien kirkasta ihoa. Onpahan maalaisillakin kauniit kädet ja sitten niin voimakkaat. Niillä Helsingin hempukoilla sellaiset verettömät ja…
— Ei saa katsoa.
Tyttö pistää kätensä taakseen ja katsoo Bertiliin. Meinanneeko se ottaa hänet noin ilman mitään vaan, mutta ei tipu.
Bertilin on niin ihmeen hyvä olla siinä, loikoa ja katsella tyttöä. Sillä on täyteläiset rinnat ja ne kohoilevat tasaisesti puseron alla. Hiukset olivat illalla sykeröllä, mutta nyt ovat sitaistut niskasta nauhalla ja vahva kiemura on sukeltanut kaulaa myöten rinnalle ja valuu peitteelle.
— Onpa sinulla rehevät suortuvat.
Tyttö vetäisee häntä kasvoille kädellään ja nauraa mennessään. Tuvasta kuuluu vielä sen hilpeä nauru. Saattaa nauraa vaikkapa hänellekin, kaupunkilaisherralle, joka vielä yhdeksän ajoissa pötköttää sängyssään.
Ei, tästä on noustava.
Isäntä tulee kamariin, kimppu lapikkaita käsivarrellaan. On johtunut mieleen, että Perttulilla pitää olla pieksut, kun kerran on maalla ja kun mennään viinakokkia katsomaan. Eihän niillä miten, patiinakengillä, lumessa.
— Valikoippas tästä mieleiset nyt itsellesi ja muutenkin sopivat. Emäntä tuo sieltä hyvät villasukat, koskapa näkyy näitä silkkirepaleita sinulla… Nämä on pitäjän parhaan suutarin tekemiä.
— Voi perhana, ihastuu Bertil. Kun hän on ikänsä kaivannut sellaisia kenkiä, maalla ollessaan, mutta ei ole tullut teetetyksi.
— Minä voitelin lampaantalilla tuosta kaksi paria, koetappas jalkaasi, jos eivät vain pienet liene. Se on nuorella miehellä komea, tämä ruskea lapikas. Niinpä sutkahti jalka kuin suohon, eikä ole rinnastakaan iso. Taisipa sattua ihan ensi koetuksella.
— Jo sattui, sopivat ovat ja niin perkasen mukavat. Syntyy näillä.
— No vaikka tyttöjä tanssittaa.
Emäntä tuo harmaat villasukat ja nauraa hekottaa herralle siinä sängyssä, kun on housutkin jäänyt puolitiehen jalkaan vetäessä.
— Tässähän nämä nyt olisivat, lienevät liian karkeat hienolle pitäjälle. Kyllin kutomat ovat, sanoo.
— Vai Kyllin kutomat. Hyvätpä ovat, tuhansia kiitoksia vain. Ja nämä lapikkaat, voi turkanen, enköhän ota ja tanssita emäntää, sanoo Bertil.
— Kyllä sitä ennen tanssittiin lötkötettiin, jotta hiki reisiä myöten lorotti. Nyt on jalat kuin tukit, kun tätä liikaa läskiä, turvottajaa, on kertynyt.
* * * * *
Ulkona on huhtikuun aurinkoa tulvillaan koko avaruus. Lumi sulaa pelloilla, joissa näkyy jo suuria sulaläikkiä, ja kun menee talon taakse metsään, lähtee siellä teiri männyn juurelta pälvestä.
Niillä pieksuilla on nautinto astua vesilätäkköön, joka on tuvan nurkalla, ja porskutella hyhmäistä hankea pellon laidassa.
Talossa on paljon salaperäistä ja jotain riemastuttavan voimakasta tällaisena huhtikuun aurinkoisena päivänä. Ihmisissäkin on kevään vauhtia. Renkipoika loilottaa pellolla, ja kun Jooseppi ajaa isolla oriilla pihaan, huutaa kohti kurkkuaan. Kylli juoksee pihamaan poikki ja nauraa, kääntyy ja heittää kostealla lumella häntä, Bertiliä. Kuistin ovella sitten vilahtaa nauravat silmät ja notkuvat lanteet.
Talon sisällä on erikoinen henki, näissäpä vanhoissa honkaisissa huoneissa, joita ei ole tapeteilla pilattu, vaan joiden seinissä hohtaa kirkkaan ruskea honka, joka juhannus- ja jouluaatoksi luudilla hohtavaksi hangattu.
Isännän kamarissa on iso kaappi, punaisella ja vihreällä maalattu ja lujasti raudoitettu. Siellä on rahaa ja viinaa. Leveillä ja valkoisilla maalittomilla lattiapalkeilla on kirkas matto ja ikkunan edessä koruton pöytä, ääressä pari tuolia. Vuoteen yläpuolella on raamatunlause: "Herra on minun kanssani, ei minulta mitään puutu."
Niinpä niin.
Bertil hymähtää iloisesti.
Ei puutu kirkasta viinaakaan, vaikka se niin monelta puuttuu, hyvältäkin.
Emännän kamari on siinä vieressä, ja Bertil menee sen läpi Kyllin kamariin.
Siellä tuoksahtaa vastaan puhtaan vaatteen haju. Kuvapostikortteja on pöydällä ja monia koruompeluksia sängyn ja kaapin päällä levällään. Sängyn päällä on pusero, Kyllin pusero, jossa on voimakasta ihon tuoksua.
Tyttö lennähtää ovesta, Kylli, ja punastuu.
— Täälläkö sinä… kun kaikki on täällä niin sekaisin… tuletkos pois.
Siinä tytössä on voimaa, ja Bertil tuntee sykähdyttävän halun vetää tyttö lähemmäksi ja… mutta se on otettava muuten, eikä niinkuin joku kaupunkilaismamsseli, vyötäröiltä piukattu ja silkissä sihisevä. Tämän rinnalla ovat tyhjää ilmaa, miettii Bertil. Sen hän on jo ennenkin huomannut ja tuntenut, mutta nyt vielä selvemmin, että tuollaista maalaistyttöä kuin Kylli tuossa ei voita suloissa eikä muussa mikään. Kulttuurin runtelemia raukkoja, miettii Bertil niistä kurotuista ja pyntätyistä hempukoista.
— Odotas, minä haen sulle jotain, sanoo Bertil ja menee kamariinsa. Hän on muuten mukavikseen varannut muutamia hienoja hepeneitä, ilahduttaakseen niillä jotain mieleistään maalaistyttöä.
Bertil palaa, käsissään hieno silkkipusero ja — sukkanauhat. Ne hän on ottanut tällä kertaa mukaan vain piruuttaan, nähdäkseen tytön oikein perinpohjin punastuvan. Ne hän pistää taskuunsa, ottaakseen vasta myöhemmin esille.
— Tässä… se sopii varmasti hyvin sinulle.
Kylli sävähtää punaiseksi kasvoiltaan. Silmissä kimaltelee.
— Se on kaunis, mutta — liian hieno minulle, sanoo.
— Älähän puhu, tämä sopii oikein hyvin, saat uskoa.
Tyttö miettii, sivelee kangasta ja katselee koruompeleita.
— Mitä sinä tosiaankin hulluttelit, kun tällaista ostit ja kenelle?
Tyttö katsoo kiinteästi Bertiliin. Varmaankin ostanut jollekin, josta ei sitten enää pitänyt, ja nyt tahtoo antaa minulle.
— Sinulle.
— Elä höpsi. Ethän sinä minusta mitään tietänyt. Annas kun koetan, onko se väljä.
Tyttö sukasee pois puseron päältään ja pujottelee hepeneen päälleen.
Seinällä on peili, josta hyvin näkee.
Miks'ei se, semmoiseen hienoon hipiään… kyllähän se…
— Ja sinä ihan annat tämän minulle, sanoo Kylli, hyväksyen tarjouksen. Eihän hän voi vastustaa kauniita vaatteita. Ja saahan se nyt joku tällainenkin olla talon tyttärellä.
— Miten minä sinua osannen kiittääkään, sanoo tyttö melkein heltyneenä.
— Mutta mitä varten sinä näin tuhlaat?
— Katsohan, kun minulla ei ole edes siskoa, jolle saisin näin antaa, vielä vähemmin muuta ystävää.
Kylli nauraa.
— Kyllä kai sinulla on ystäviä montakin. Olisin minäkin mielelläni, mutta olen tällainen typerä tyttö.
— Elä puhu… ja sitten on vielä tässä tällaiset…
Bertil vetää taskustaan nauhat ja odottaa saavansa niillä ensin korvilleen tytöltä, joka lähtee sitten suin päin pakoon.
Tyttöpä ei olekaan sitä lajia, joksi Bertil luulee, vaan suora ja luonnollinen.
— Nämäpäs mukavat ovat, ihastuu hän. — Olisin monta kertaa ostanut, vaan en ole saanut. Ja tämä kiinnitetään sukkaan näin.
Tyttö nostaa helmaansa ja pistää nauhan sukan laitaan. Bertil näkee kauniin polven.
— Niin, annas kun laitan ne kiinni.
— Eläpäs… saan minä ne itsekin.
Tyttö laskee tavarat kaapin päälle ja sanoo:
— Nyt sinun pitää lähteä syömään, ruoka jäähtyy. Saat haukisoppaa, vai söisitkö mieluummin paistettuna?
Ja menee nauraen edellä.
Bertil sykähtää muutamasta ajatuksesta. Hän saa kyllä tytön, mutta kokonaan toisella tavalla kuin jonkun kaupunkilaishempukan. Ei maalaistalojen tyttäriä yhtenä eikä vielä kahtenakaan iltana valloiteta, niinkuin tehdään kaupungissa.
Miten ihanaksi kevät tuleekaan. Hän saa vielä voimansa takaisin.
* * * * *
Isäntä muhoilee ruokailukamarissa höyryävän hauen ääressä.
— Maistetaanpas pikkuisen ensin tätä Patrakan viinaa. Sekin on jo oppinut sen yrttiensekoittamistaidon. Ja sitten mennään saunaan ja annetaan tuimat löylyt Hörödiille, joka on tullut viinoja nuuskimaan. Istuvat Hiertiäisen kanssa tuolla tuvassa. Se on sen Asarin keksintöä.
— Mikä on Hörödii? kysyy Bertil.
— Onpahan semmoinen höpsähtävä poliisi, viinapoliisi, käy haistelemassa ihmisten henkeä ja on aina liikkeessä. Hiertiäinen oli pyytänyt tänne saunomaan. Annetaan löylyt.
Bertil nauraa. Tämä Rämekorven kansa on ihmeellistä.