II.
Pentti hoippuu kahden maailmansa välillä, voimatta kiintyä kumpaankaan. Hänen elämänsä on viimeisimmässä vaiheessaan muodostunut tarmottoman ihmisen elämäksi. Etsijä hän on, joka ei löydä mitään.
Lahermassa, etänaapurissa on tytär, Helena, ja häntä on Pentti katsellut jo pitemmän aikaa, mutta tyttö ei välitä hampparimiehistä. Hyvillekin kosijoille on hän antanut rukkaset. Pentistä on tyttö jonkun verran pitänyt, mutta pitää pojan tarpeellisen välimatkan päässä.
Helena on terve ja voimakas, hänen suvussaan ei ole ollut yhtään heikkoa, epäkelpoa ihmistä. Tytön rehevä olemus, vaaleat hiukset ja vakava katse tekee hyvää katselijalle. Mutta silmien loisteliaasta väikkeestä ja poskien hymykuopista ei pääse moni osalliseksi.
Ei usein Penttikään.
Helena ei tahdo tuhlata itseään missään muodossa nykyajan tapaan kenellekään, vaan työntää kylmänä lähentelijät luotaan.
Lahermassa on nimipäivät ja Pentti on sattumalta joutunut toisten vieraitten mukaan. Hän oli kyllä aikonut muutenkin mennä Lahermaan, mutta toisten mukana oli helpompi mennä. Yksin mennessään täytyi aina, Helenan nähtyään, tuntea huonoutensa. Tuntui siltä kuin tyttö olisi sinertävän harmailla silmillään katsonut lävitse ja nähnyt kaiken sen, minkä häneltä olisi tahtonut salata.
Helena oli tervehtinyt ystävällisesti ja Pentistä näytti, niinkuin tyttö olisi ollut hyvillään hänen tulostaan. Vieraat pitivät remuavaa iloa. Yhdessä nurkassa pelattiin, toisessa tehtiin arpaa, kenen häitä ensiksi tanssittaisiin. Nuori nauru helisi huolettomana.
Pentti katseli Helenaa mietteissään. Tytöllä oli voimakas, täyteläinen vartalo ja iloinen hän oli niinkuin toisetkin. Hänen ilonsa lähteet taisivat vain olla niin kokonaan toisenlaiset kuin toisten. Siinä oli Kiviniemen Elli, Louhen Kaisu ja monta muuta, sisar-Ilonakin. Kaikilla heillä oli jo ollut lukuisat suhteensa ja elämänkokemuksensa. Louhen Kaisu oli kerran sanonut hänelle, ettei maksanut olla niin kovin pidättyväinen, kun kerran kaikki tahtoivat nykyään maallakin elää ja olla niinkuin kaupungeissakin.
Kaikkiko? Ei nyt sentään aivan kaikki. Siinä oli Kaisu sanonut väärin. Tuokin Helena tuossa… Vaikka hän siinä suhteessa erosikin muista, niin useimmat kuitenkin pitivät hänestä.
Pentti oli jäänyt hieman syrjään toisista ja istuskeli hiljaisena savukettaan poltellen. Tuntui, niinkuin toiset olisivat hieman vieroneet häntä. No, eipä se niin ihmekään. Nuo toiset olivat kaikki vauraista taloista. Taloista, joissa jokainen teki työtä. Jos olisi heiltä kysynyt, miten he aina jaksoivat raataa aamusta myöhään iltaan, olisivat he nauraneet hänelle. Kai sitä omaa työtään jaksoi tehdä, kun tiesi, että maa korvasi voimat monenkertaisesti ja varakkaana oli aina parempi elää kuin velkaisena. Niin, niin. Heidän isänsäkin olivat rakastaneet työtä. Raivanneet soita ja korpia ja eläneet tasavata elämäänsä, saaneet työstä ilonsa ja nautintonsa. Ehkä heilläkin on ollut pikku syntinsä, mutta he ovat osanneet pitää kurissa halunsa. Ja pojat ovat perineet heiltä puhtaan veren.
Hänkin, Harvalan ainoa poika, olisi tahtonut olla sellainen kuin nuo toiset tuossa. Vaikka ne eivät vieroksuneet nykyaikaista elämää, oli se heille kuitenkin niinkuin sivuasia, leikinteko, joka ei heidän työtarmoaan kuluttanut. Hän oli yksin rampa ja raihnainen heidän joukossaan.
Mutta välipä tällä. Aikamies ei sure sukuaan. Kaipa tämä elämä menee häneltä niinkuin muiltakin. Tulee pian vanhuus, ja hänestäkin ehkä tulee samanlainen kärisevä Elia kuin isäukkokin on.
Käy sitten ympäri taloa, nuuskii ja morisee pojilleen. Kaipa se sekin oli hänen perittävä niinkuin muukin.
Pentin ilme käy kovaksi, eikä hän välitä, kun toiset pyytävät häntä leikkiin. Tytöt ovatkin jo kuin kiusoillaan häntä huomaamatta ottaneet parinsa ja Helenakin on ottanut toisen. Pentti heittää savukkeensa menemään nyrpeissään ja lähtee tuvan puolelle. Sieltä tullaan häntä pyytämään ryypyille pihamaan taakse, salaa toisista.
— Ne toiset siellä niin hiton hienoja. Ei kelpaa tämä kotitekoinen.
Mikäpä siinä, Pentti ryyppää, juo. Aikuinen mies voi kyllä tyhjentää kerralla limonaadipullollisen. Kai sitä on juotava, kun kerran keitetään. Ja sitä keitetään melkein joka toisen talon metsissä, jopa kartanoillakin, karjakodissa ja kamareissa. Kansa kunnioittaa lakia, on aina kunnioittanut. Kaupunkilaiset tuottavat ulkoa, juovat kotona ja ravintoloissa, maalaiset elävät omistaan. Nyt jo saattoi kehua osaavansa keittää sellainenkin, joka ei ollut ennen maistanut tippaakaan.
Nyt olisi sinun parasta lähteä Lahermasta, ajatteli Pentti, mutta halusi kuulla, mitä Helena ajatteli hänestä. Jos tyttö olisi lupautunut hänen vaimokseen, olisi voinut koettaa tarttua maahan kiinni. Vaatia isäukolta talo nimiinsä ja yrittää todenteolla. Helenallahan olisi varojakin. Voisi maksaa velat hänen rahoillaan. Hätäköpä olisi yritellessä.
Tuntui vähän hävettävän, kun tuli ajatelleeksi Helenan rahoja. Gaabriel-setä oli joskus sanonut, ettei raha ollut pääasia, vaan ihmisyys, ja miten osasi ja tahtoi hoitaa taloutta.
Pentti istui vieraskamarissa. Helena oli saatellut toisia ja palasi.
— No, taloksiko sinä aiot jäädäkin?
Helenan hymy oli hieman epämääräistä.
— Niin, jos vain kelpaan kotivävyksi.
— Se on kysyttävä isältä, haluaako hän sellaista, sanoi tyttö.
— Entä sinä itse?
— Minä en nyt ainakaan.
Helena seisoi pöydän ääressä eikä enää hymyillyt. Pentin olo kävi hieman vaikeaksi.
— Niinpä minä saan kai sitten palata tyhjänä, sanoi hän.
— Mitä sinä sitten tulit hakemaan? Sitäkö vävyn paikkaa?
Nyt oli jo tytön äänessä ivaa. Se näkyi värähtävästä suupielestäkin.
— Sitä minä en tullut pyytämään, vaan sinua itseäsi. Nyt on kertakaikkiaan niin, että Harvalasta ja minun elämästäni ei tule mitään, ellet sinä tule vaimokseni.
Tyttö nauroi niin että helisi.
— Ja sen sinä luulet käyvän niinkuin jonkun lehmäkaupan vain. Taloutesi
ei oikein vetele, itse olet päättänyt ottaa eukon, noin vain yhtäkkiä.
Tulet sitten tänne ja sanot, että nyt asiat on niin, että on lähdettävä
Harvalan emännäksi.
Helena nauroi vieläkin, niin että valkoinen hammasrivi loisteli.
Pentti ei oikein tietänyt ottaisiko tytön sanat totena vai leikkinä.
— En minä tietysti siten… tahdoin kysyä, välitätkö sinä vähääkään minusta. Luulin, että pitäisit suorista sanoista.
— Niistä minä aina pidän, mutta sinun sanoistasi olisi voinut suuttua vaikka silmittömäksi.
— Voithan tehdä sen ja käskeä minut ulos, sanoi Pentti koleasti.
— No, kai sinä siitä lähdet käskemättäkin, sanoi tyttö.
— Siis minun on mentävä?
— Niin kai. Kaupasta ei nyt taida tulla mitään tällä kertaa.
Taaskin se tytön nauru viilteli Pentin loukattua itserakkautta. Tyhmästi kai hän oli puhunutkin, mutta tarvitsiko tytön tuossa olla niin kovin purevan ivallinen.
Pentti nousi ja painoi hatun päähänsä.
— Hyvästi sitten.
— Kuulehan, ei sinun tarvitse suuttua, sanoi Helena. — Tiedät hyvin, että monta olen tyhjänä palauttanut, jotka ovat noin vaan tulleet kyselemään. Olet pilannut kaiken. Ja senkin tahdon sinulle sanoa, että luulisitko minun sellaisesta miehestä välittävän, joka vain minun ja yleensä toisen avulla pyrkii nousemaan. Sen täytyy olla omin voiminensa mies, jota joskus rakastan.
— Niin, niin, mutta minun on turha yrittääkään, kun sinä et kerran välitä minusta, sanoi Pentti.
— Etkö voi oman itsesi vuoksi yrittää?
— Kyllä niinkin, mutta… hyvän naisen avulla sen luulisin käyvän helpommin.
Helenan kasvoilla näkyi joku pehmeämpi piirre. Tyttö kääntyi katselemaan ikkunasta ulos.
— Sinun tähtesi olisin tahtonut koettaa juurtua maahan, mutta nyt se on samantekevää, jatkoi Pentti.
— Minunko vuokseni vain, eikö muuten?
— Niin. Muussa tapauksessa ei kai maksa vaivaa. Yksinäinen mies aina elää helpommin maailmalla.
— Sellaisetko ajatukset sinulla onkin itsestäsi, sanoi Helena. — Sitten taitaa olla tarpeetonta yrittää kenenkään vuoksi.
Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Pentti seisoi ovensuussa ulos katsellen. Tyttö sormieli esiliinansa kulmaa. Ulkona oli poutainen ilta ja koira haukahti jossain pihalla. Viimeiset saunassa kävijät palasivat ja puhuivat huomisista töistä.
Helena oli joskus luullut pitävänsä paljonkin Pentistä. Ehken se oli ollut harhakuva. Jos Pentti nytkin olisi puhunut toisin. Sanonut laittavansa talon kuntoon, tekevänsä yötä ja päivää työtä, ja sitten, kun on jättänyt entiset puuhansa ja aloittanut maasta käsin, sanonut tulevansa pyytämään häntä vaimokseen, niin ehkäpä hän olisi voinut olla toisin Pentille kuin nyt voi.
Työn hiki kulmaluilla, sellaisesta miehestä hän piti. Miehestä, joka osasi luottaa itseensä, eikä ruikuttanut toisten apua.
— Minun taitaa siis pitää jättää kaikki sentapaiset suunnittelut mielestäni, virkkoi Pentti.
— Ainakin sinun ensin on opittava auttamaan itseäsi, sanoi Helena, ja hetken perästä, kun Pentti oli jo ulos astumassa:
— Ei luulisi olevan vaikeata viljellä omaa maata ja jättää vakuutuksien ja kauppojen teko.
— Hyvästi!
Pentti löi oven kiinni oikeastaan lujemmin kuin oli aikonutkaan. No, eipä siitä vahinkoa… Helenan viimeiset sanat kuuluivatkin jo hävyttömiltä.
Näytti niinkuin pihamaalla olisi kaikki nauranut hänellä. Kuolleet esineet, reki, kääsit ja liiterien avonaiset ovet. Luuli kuulevansa melkein räkätystä. Täytyi purra hammasta ja kirota, sylkäistä.
Korpirastas vielä viserteli valoisassa yössä. Tuomi varisteli kuihtuvia kukkiaan tyveneen veteen rantapolun varrella, jota Pentti kulki, hattu silmillä.
Niillä on rehevät suvitouot ja ruis kuin seinää, ja Harvalassa on semmoista kuin on. Noita tuomen kukkia on Helena kerännyt kamariinsa ja aittaansa ja joku on ehken saanut hengittää niiden ja tytön ihon tuoksua kevätyön hämärässä. Onko ehken sellaista ollut. Hänellä nyt ei ainakaan ollut, eikä tule olemaan. Laherman tytär on ylpeä, ja hän teki suuren laskuvirheen, luullessaan saavansa tytön vain noinikään.
Kirveli aikatavalla. Kaikki ne entiset ja tämän keväiset kevätyöt, jotka hän oli viettänyt kuherrellen tyttöjen, yhtäkkiä ei voinut muistaa kuinka monen, aitoissa, eivät sen rinnalla olisi olleet mitään, jos olisi saanut tämän yön viettää Helenan huoneessa, hänen lähellään. Mikä ihmeellinen siinä tytössä niin vetikään puoleensa.
* * * * *
Harvalan talossa on neljäsataa hehtaaria maata ja avara pirtti ja useita kamareita, mutta Pentti taikoo tälläkin kertaa muutaman yksinäisen torpan tuvan penkillä ja hautoo ajatuksissaan elämäänsä. Ulkona on valoisa kesäkuun yö ja käki kukkuu vielä ja korpirastas visertelee siinä aivan lähellä. Pentillä ei ole mitään halua mennä kotiin. Näin yksinään, kylillä, on mukavampi. Kotona ärisee Elia, ja äidin kärsiviä kasvoja on vaikea aina katsella. Johanna kulkee tuvan ja pihamaan vaiheilla aina äkäisen näköisenä ja mutisee.
Ja kun työnteko sellaisessa talossa on niin toivotonta. Ja kun elää muutenkin. Ja kun ei ole mitään, jonka vuoksi kannattaisi tehdä työtä. Kilometrien päässä, eräässä talossa nukkuu tytär, jonka vuoksi oli aikonut panna kaikki voimansa maan kimppuun ja tappaa vähitellen laiskottelun verestään. Tämä tytär luulee, että nykyaikana on vielä sellaisia ihmisiä kuin ennen. Luulee, että sellainen sukukirojen painama kuin hänkin, voi tulla hyväksi ilman auttavaa kättä. Uskoo miehuuteen, joka sekin saattaa mennä hyvin vähäiseksi sukupolvien sairastellessa.
Hän on viipynyt päiviä sellaisissa taloissa, joissa onnelliset, ehjät ihmiset uurastavat maan kimpussa aamusta iltaan ja joissa maa siunaa raatajansa vaivat. Sellaisissa taloissa on vaikea viipyä, jos ei unohda itseään ja kotiaan. Se unohtaminen käykin häneltä helposti siellä, missä on nuoria. Hänen tuttavapiirinsä on laaja. Harvalan poika on taas kulkemassa, sanotaan. Toiset sanovat sen pilkka mielessä, toiset hyväntahtoisesti hymähdellen: On sekin. Ei kehtaa olla kotonaan ja tehdä oikeata työtä. Sellaisissa taloissa ovat pojat ystäviä ja puteli on vieraankin varalle. Heidänkin elämässään on jotain vinossa, ja pullosta haetaan unhotusta. Sellaisissa taloissa eivät tyttäret viero kulkijaa, vaan antautuvat hetkelliseen iloon, ajattelematta tulevaisuutta.
Käki lakkaa kukkumasta. Rastas vielä silloin tällöin, kuin unessa, visertää. Nuoren koivun tuoksu tulvii sisään avonaisesta ikkunasta ja vie unen.
Hän kaipaa Helenaa, hänen kirkkaita silmiään, rehevätä vartaloaan, käsiään. Niistä käsistä koituisi hänelle siunausta, mutta ne eivät tartu hänen käteensä.
Aamulla torpan mies ihmettelee, että Harvalan poika makailee heidän tupansa penkillä.
— Mihin sitä ollaan menossa, vai tulossako lietäneen? kysyy Pentiltä.
— Ei olla tulossa eikä menossa. Muuten kylillä vain.
— No millä asioilla sinä sitten liikut?
Pentin on jostakin syystä hieman vaikea vastata.
— Koneita myymässä ja vakuutuksia tekemässä.
Tuntui siltä kuin vanha seinäkellokin olisi pysähtynyt kuullakseen tarkemmin.
— Vai semmoisilla asioilla, talonpoika!
Ja sitten mitataan Pentti päästä jalkoihin katseella, joka sanoo: etpä liene kunnon renkimiehen veroinen.
Pentin on vaikea olla enää yhtään hetkeä tuvassa. Hän kysyy maksua ja lähtee. Pihamaalla hän kuulee miehen sanovan:
— No, eihän se ihme… sellainen sillä oli isäkin.
Sellainen on hänellä ollut isäkin! Tyhjäntoimittaja ja kulkuri. Siinä hän taas kuuli syntyperänsä, sukunsa kunnian. »Sellainen sillä on ollut isäkin», jyskyttää Pentin aivoissa kylätietä kulkiessa.
Sellainen sillä on… Mitenkäpä sitä poika voi saada pohjaa jalkojensa alle, kun isä on ollut sellainen. Ja Helena luulee, että sen kyllä saa, jos yrittää. Mistä hän tietää, mitä on olla veren kiroissa, kyläläistensä painamana, työhaluton.
Helena. Se oli siinä taas, kylätiellä, hänen edessään. Voimakas vartalo kävelyn tahdissa notkahdellen, silmissä se ihmeellinen katse, jota nähdessä tuli ajatelleeksi noin hyviä asioita.
Miksi hänen, tällaisen irtolaisen, piti kiintyä Helenaan? Se oli ehkä pisara Gaabriel-sedän verta, joka hänessä kaipasi hyvää ja kaunista, mutta se hukkui Elian, isän, rauhattomaan vereen.
* * * * *
Kankaanpäässä on kesävieraita, helsinkiläisiä, ja Pentti joutuu heidän kanssaan viettämään poutaisen kesäpäivän, ihmeellisen, valoisan yön ja vielä seuraavan aamupäivän. Ah, mitä siunattuja lapsia ne sivistyneet ja kaupunkilaiset ovat hänen mielestään, varsinkin naiset! Kevyet, läpikuultavat vaatteet, harsot ovat muotia, ja ne tuovat esille nuo herkulliset, joutilaisuudessa kehkeytyneet sulot. Linda Berg valloittaa Pentin kokonaan. Hän on kyllästynyt kaupunkilaisherroihin, omiin tovereihinsa, ja halunnut uhrikseen vahvoja maalaispoikia, talollisten jänteväjäsenisiä nuoria miehiä. Kun he kiertävät vahvat käsivartensa hänen rehevän vartalonsa ympärille, on siinä suurin autuus.
Kankaanpään jäykkäniskaista poikaa ei hän ole saanut lumotuksi. Kaikki hän on koettanut sen jurrin taivuttamiseksi, mutta ei lämpiä eikä kuumene. Hän on tullut lähelle, laskenut kädet silmille, ne ihanat vaalean ruusun väriset sormet, joissa on suipoksi leikatut kynnet kuin kissalla. Lähentänyt suloisen suunsa tämän jurrin kaulaan, purrut korvalehdestä, näyttänyt kaikki sulonsa uimarannalla. Mutta tuloksetta. Kankaanpään jättiläinen on kivestä, jäästä, tahi muusta käsittämättömästä aineesta.
Pentti suuressa kaipuussaan sortuu pian uhriksi. Linda, — Lintu, joksi häntä talossa sanotaan — kaunis kulttuurikukka, valloittaa hänet muutamassa tunnissa.
Loiotaan nurmella, käydään marjassa. Viehkeänä esittää Lintu uintia ja nautinnolla näkee vaikutuksensa voiman.
Ja Lintu visertää yhtämittaa. Pentti ei kuule enää illalla käen kukuntaa eikä korpirastaan laulua. Hän ei tunne hyttysiä, kun ne imevät verta hänen kaulallaan. Isäin veri soi nyt hänen suonissaan ikuista markkinalaulua ja hän hullautuu oudon onnensa lumoihin. Pentti ei muista, että tuttujen matkojen takana on talo, jossa tyttösen vakava katse on kehoittanut häntä pyrkimään toiseen maailmaan, jossa on kestävämpiä arvoja kuin hetkellinen veren huuma.
— Minulle tulee kauhea ikävä, kun sinä lähdet, sanoo Lintu ja puristautuu Penttiin ja imeytyy punaisella suullaan Pentin kaulaan kuin iilimato.
— Minä tulen pian uudelleen.
— Oikeinko pian. Tulethan jo parin päivän perästä. Tahi ehkä minä voisin tulla sinne, Harvalaan. Sano, voisinko?
— Ei mutta todellakin! Sinähän voit tulla Harvalaan. Siellä on hyvä uimaranta ja Ilona pitää sinua varmaankin hyvänä.
— Niin, minä tulen vain käymään. Ethän sinä kuitenkaan minusta kauan välitä. Sano, kuinka kauan sinä pidät minusta?
— Aina, aina.
— Ei se ole totta. Miehet ovat niin huikentelevaisia. Joku talon tytär sinut täällä lumoo.
— Pyh, kyllä minä ne tiedän.
Helena sukeltautuu esiin ja pyrkii katsomaan Penttiä vakavasti silmiin, mutta hän katsoo vain siinä vieressään loikovan Linnun sääriä, käsivarsia, suuta, joka on kuin hehkuva marja. Linnun untuvaisista vaatteista tulee sokaiseva parfyymin ja ihon haju, ja Pentti olisi valmis ottamaan Linnun kotiinsa, vaimokseen, vaikka heti.
— Minä tulen ylihuomenna. Joko saan tulla niin pian? Mutta miten minä sinne osaan? Ei, sinähän jo neuvoit tien ja sitten tulet siitä järven rannasta hakemaan. Tulethan, poju? Minun tulee sinua niin ikävä. Sitten sinä tulet taas tänne, ja minä sinne, ja koko kesä on kuin kaunista satua.
— Niin, niin.
— Mutta sitten se satu loppuu ja… minun pitää lähteä Helsinkiin. No sitten sinä et kohta muistakaan. Et muista Lintuasi, et. Unohdat.
— Jospa minä vangitsenkin lintuni tänne ijäksi. Laitan semmoisen pesän että viihtyy.
— Minkähänlaista olisi olla talvea maalla. Uu, se olisi varmaan hirveätä. Ei teatteria, konsertteja, tanssiaisia. Huu, kamalata!
— Kyllä siihen tottuu.
— Mutta voisihan se olla hauskaakin. Ei mutta, se voisi olla tosiaankin hirveän hauskaa. Saada ajella kuutamoisissa metsissä ja… nyt meni joku hyttynen selkääni. Oi, ota se pois.
Lintu visersi. Pentti kuunteli ja katseli kuurona ja sokeana. Linnulla oli niin hieno ja hohtava hipiä ja täyteläiset jäsenet. Niiden pehmeä kimmoisuus ei tietänyt mitään työstä, vain nautinnosta.