III.
Harvalassa pitäisi ryhtyä heinänkorjuuseen, mutta viikatteet ovat unohtuneet talvella takomatta ja keväällä sepän käydessä ei niitä ole kukaan muistanut. Ei vanha Eliakaan.
— Sanoinhan ma sen jo, että takomatta ne jäävät, kun minä en niitä huolenna. Sinun pitäisi, Kustaava, hoitaa taloutta paremmin, kun kerran Pentti ei välitä.
Niittokone on rikki ja seppä ei jouda aivan heti sitä korjaamaan. Hänen täytyy tehdä kaikki vuorolleen ja pajan seinä roikkuu täynnään viikatteita ja pajan edusta niittokoneita. Saattaa mennä kolme päivää, ennenkuin pääsee tähän Harvalaan koneeseen. Mutta muutaman viikatteen voi hän lomassa lyödä.
Ja niillä renki alkaa niittää apilaa, jota voimakas maa villinä kasvattaa. Mutta haravat ovat tiessään. Varren kappaleita löytyy ja vanha Elia karisee:
— Talvipuhteet istutaan penkkilöillä joutilaina. Kun minä jaksaisin kaikki tehdä, niin hyvä se kai olisi.
Renki hakee hevosia, pannakseen niistä yhden haravakoneen eteen, muttei löydä. Päivällisunta ei sai muualla kuin hevosta hakiessa, ja iltapäivällä löytyy vasta hevoset pellon läheltä metsästä.
Piika on lähtenyt pois, kun ei jaksa kuitenkaan, semmoisella ruualla. Ilona ottaa rantahiekassa auringonkylpyjä ja Johannan täytyy ehtiä joka paikkaan, kun Kustaava ei enää jaksa. Kustaava on saanut sydäntaudin, kenties jo silloin alun siihen, kun Elia kulki markkinoista markkinoihin. Nämä välivuodet hän on jaksanut, mutta nyt ei jaksa muuta, kuin pirtissä liikkua ja kuunnella Elian kurinaa.
Johanna lentää aamuvarhaisesta myöhään yöhön. Ei, hän ei kauan rupea yksinään, ellei hankita piikaa avuksi. Tämä entinen oli sanonut lähtevänsäkin sen vuoksi, kun ei ollut kylliksi poikia, miesväkeä. Renki semmoinen kuhnus, kykenemätön, ja Pentti aina kylillä. No, kyllähän sitä lajia taisi olla hänellä tarpeeksi, koskapa taisi pitää jatkaa hameen kaulustaa.
Kustaava käy kuitenkin puodista tavaraa, kun muut sitä eivät hae, eivätkä kai saakaan. Hänen täytyy, vaikka sydän lyö haljetakseen ja tien vieressä täytyy levätä. Silloin on aina parempi, kun Pentti on kotona, mutta sitten on taas huolta ja vaivaa Pentin haluttomuudesta työhön.
Ja nyt varsinkin, kun toisena päivänä tulee ja toisena menee ja se kaupunkilaisheitukka keikkuu aina sen kintereillä. Ei sano ryhtyvänsä mihinkään, ellei saa taloa nimiinsä. Kauppakirjat on tehty ja niissä on jo heidän molempain nimet, mutta Elia pitää niitä vielä takanaan. Se heitukka tuli viime viikolla, kun piti aloittaa heinää ja eikös Ilona sitä passaamaan. Lintu kuuluu olevan sen nimikin ja linnun se on lainenkin. Siipiä vailla ja poika on hulluna sen perään. Oli sanonut renki-Villelle, että ottaa sen emännäkseen. Kun pääsisi pois näkemästä sitäkin kurjuutta.
— Mikä se on tämä nainen, joka hyppii kuin harakka tässä kartanolla? kysyy Elia Pentiltä, kun Lintu tulee toistamiseen taloon.
— Onpahan vaan joku neiti… kesävieraana Kankaanpäässä.
— Joku kaupunkilaisheikale varmaan.
— Hävetkää toki!
— Mitä mun pitäis' hävetä?
— Semmoisia nimityksiä oikeista ihmisistä.
— Oikeista! Kyl'maar minä ne tiedän, kuinka oikeita ovat. Sinä näyt hyppäävän sen perässä, kun et kehtaa työtä tehdä.
— Ja mikä sitten, jos niin teen?
— Se sitten, että saat mennä sen jälkeen kokonaan talosta, ellet asetu.
Toisit emännän taloon ja painuisit työhön.
— Saatan minä tuodakin.
— Ja sitten kuitenkin juokset sellaisten jälessä.
— Onpa se isäkin juossut. Kylällä ovat kyllä puhuneet niistä isän markkina- ja kaupunkireisuista. Kuuluu kotiinkin joskus tuodun.
— Häpeä, poika!
— Mitäpä niistä häpeää. Ei kai pojan tarvitse olla parempi kuin isänkään.
Pentti poistuu jonnekin. Elia jää siihen seisomaan avuttomana. Niin, niin se on. Entisyys ei painu umpeen. Jäljet näkyvät, vaikka niitä koettaisi peittää. Suvun kirous, vieras veri, ei häviä. Kukaan sitä ei jaksa voittaa, ei Penttikään. Ei hänkään, vaikka koetti sanan avulla. Työn avulla olisi ehkä voinut, mutta ei tullut tehdyksi sitä ratkaisevaa otetta. Kun sitä varten jännitti selkänsä, lysähti se kokoon ensimmäisen kiusauksen vastaan tullessa.
Talon kauppakirjat olivat siellä kaapissa. Pentti on jo niitä tahtonut tiukasti. Ei parane sillä, jos niitä pidättää. Löytäisi Pentti hyvän vaimon, oikean naisen, joka auttaisi häntä. Rustaava oli heikko ihminen, eikä jaksanut auttaa. Yksin sitä ei Harvalan suku jaksa, voittaa kirousta. Hoh, hoo, isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen. Tämä oli kolmas, joka nyt syyttää häntä ja neljäs oli vielä syntymättä. Hoh, hoh, miten raskaan vitsan sinä laupias Isä annatkaan muutamille lapsillesi.
* * * * *
Harvalassa syötetään Lintua munilla, tuoreella kalalla, kokkelipiimällä, marjoilla, mitä vain saadaan käsille. Ilona on saanut mieleisensä vieraan. Tämä neuvoo hänelle lemmen salaisuuksia ja Ilonan posket hehkuvat tietäessään miten maailma kehittyy. Johanna tulee häntä vaatimaan lehmien hakuun, mutta Lintu on vietävä uimarannalle ja pidettävä hänelle seuraa. Pentti ajaa niittokonetta puolituntia ja jättää sen sitten rengille. Hänkin menee uimaan Linnun ja Ilonan kanssa ja jää rannalle ilonpitoon, kun Ilona lähtee etsimään kanan pesiä.
— Miten ihanaa on elämä, sanoo Lintu ja oikoo täyteläisiä, uimapuvun verhoomia jäseniään.
— Niin, kun ei tarvitseisi tehdä työtä. Heittäisin koko roskan tähän, mutta jos sinä tulet emännäksi, niin…
— Emännäksi, hah, hah, sitä minusta ei tule. Mutta sinun pieni lintusi minä voin aina olla. Sano, pidätkö minusta?
— Enemmän kuin voin sanoa.
— Mutta jos tulisin, en jaksaisi olla täällä aina. Sinun pitäisi tulla minun kanssani Helsinkiin, talveksi. Otat pehtoorin. Se on hienoa. Enkä minä välitä lehmistä enkä lampaista enkä sioista. Huu, mikä tuolla kainalossa on. Ota pois se. Eihän vain puutiainen.
Lintu lähentää kainalonsa. Siellä ei ole mitään, ja Pentti painaa huulensa hikeä tuoksuvaan ihoon, humaltuu.
— Minä… en jaksa elää… ilman sinua…
— Mutta minä jos jo vaikka huomenna lähtisin Helsinkiin enkä palaisi.
— Niin minä tulisin jälessäsi.
— Jättäisitkö kaikki?
— Ehdottomasti.
— Noo, en minä sitten mene. Sinä lähdet huomenna minua saattamaan ja sitten tulet jonakin päivänä Kankaanpäähän. Heinäkuun yöt ovat ihania. Ilona sanoi, että saan, jos haluan, nukkua hänen aitassaan. Saat tulla sinne, jos haluat.
* * * * *
— Minne sinä lähdet? kysyy Kustaava Pentiltä seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen. Pentillä on kylävaatteensa ja Lintu on lähtenyt jo edeltä Ilonan kanssa.
— Saatan vähän vierasta.
Kustaavan kasvoilla on niin huolestunut ilme, että Pentin käy melkein sääliksi. Äiti onkin jo niin kovin heikko. Saattaa tulla kuolema hänelle ennen kuin Elialle. Lintu ei ole hänen mieleisensä, hän haluaisi miniäkseen jonkun talontyttären, ehkäpä Helenan.
Mistä se nyt johtui Helena hänen mieleensä. Tuntui kuin olisi ollut kaksien syyttävien, murheellisten kasvojen välissä. Noo, Helenahan oli ylpeä, työnsi hänet pois melkein pilkaten — ja äiti tuossa. No, eivät ne aina satu äitien mieleisiä, ja hän kyllä siitä rauhoittuu. Pitää sanoa Linnulle, että on hyvä äidille.
— En minä kauan viivy. Ville saa ajaa heiniä haasioille.
— Kuka niitä haasioi. Johannan täytyy haravoida. Verolaisia ei ole enää auttamassa. Sade voi kastella talon parhaat heinät.
— Turhia te nyt, äiti. Kyllähän ne keritään. Ilona saa mennä haravoimaan.
Pentti menee. Metsätiellä ovat jo Lintu ja Ilona, kaulakkain kävellen.
Pentti kuulee heidän keskusteluaan.
— Ei niitä lapsia enää vain niin laiteta nykyään. Ei sinunkaan tarvitse mitään pelätä.
Pentistä tuntuu vähän ilkeältä kuunnella sellaista. Ei nyt olisi tarvinnut Ilonalle puhua semmoisista. Osaavat ne muutenkin.
Ilona palaa takaisin ja Pentti ja Lintu etenevät hiljaa metsätietä. Pentin käsivarsi on Linnun vyötäisillä, ja toisella on Linnun kappa ja leveälaitaihen hattu. Se on vastuksina suudellessa ja sitä on kannettava varovasti, ettei särkyisi. Sadekuuro tavoittaa heidät ja on mentävä latoon, ja kun Pentti katsoo kelloaan, onkin jo iltapäivä.
Nyt kastui kuivat heinät Harvalassa, muistaa Pentti, ja tuntuu pahalta, että on jättänyt ne heinät. No, ne saa kyllä huomenna haasioille. Eihän hän voinut Lintua laittaa yksinään menemään.
— Mitä varten sinä olet noin alakuloinen? Etkö välitäkään enää
Linnustasi?
— Johan toki, mutta kun kastui heinät siellä kotona.
— Niin, sinulle ovatkin heinät tärkeämmät kuin minä. Hyvä. Minä lähden
Helsinkiin.
— No mutta… joutavia… kastukoot vaikka vielä toistamiseenkin.
Pentiltä menee vielä seuraavakin päivä, ja kun palaa kotiin, ei tahdo mitenkään jaksaa heinäpellolle. Monta yötä peräkkäin on mennyt valvoen, ja suonissa soi Linnun visertely ja huuma.
— Mitä varten heinät on jätetty haasioimatta? kysyy Pentti rengiltä.
— Ei ole ehditty laittamaan.
— Vai ei ole keritty. Sujukaa sitten haasioimaan.
Yritetään oikein todenteolla, mutta sade tulee ja kastelee toistamiseen heinät ja Pentti menee aittaan makaamaan. Johanna rohjustaa helmat märkinä, suurin pieksulötöin ja puklattaa. Hänkään tässä rupea yksinään riehumaan, kun ei siitä kuitenkaan apua. Ilona ja Pentti laiskottelevat ja sitten vierailla syötetään maito ja kerma, se mitä Ilona ei jaksa sisäänsä ahtaa. Hän ei suorastaan käsitä tätä nykyistä aikaa että pojilla ja tytöillä ei muuta kuin se riijauksensa mielessä. Hän ei ole ollut poikain vieressä ikänään, eikä kaipaa yhtään. Vaikkei olisi housujalkoja olemassakaan.
— Kukapa se sinustakaan välittää enää, vanhasta piiasta, sanoo Ilona. — tuommoinen puklattaja kelpaa kenellekään..
— Kyllähän siihen sijaan sinä kelpaat. Aina pitäisi olla jonkun hautomassa.
— Niin kelpaankin. Olisit sinäkin kelvannut nuorempana. Nyt olet tullut jo rumaksi. Kuka niitä homeisia vanhoja piikoja…
— Häpeisit veikkonen! Nauraisin, jos sattuisi sinullekin huonosti käymään.
— Minullepa ei käy. Nykyinen aika kehittyy.
Ilona kiipee sataa kujan ylisille, päätyikkunan ääreen jatkamaan romaaniaan, jonka on saanut Linnulta. Täällä ei löydä häntä kukaan ja muutenkin on viileä. Maitokamarissa on hänellä korvon alla piilossa viilivati ja vuoroin kermamansikoita. Lintu nauroi hänen keksinnöillään. Pentti voisi hyvin ottaa Linnun eukokseen.
Johanna jytistää Pentin aitan oveen.
— Nousisit edes niittämään. Renki ei kehtaa yksinään mitään.
— Siellähän ne ovat vielä entisetkin haasioimatta.
— Olisit ollut haasioimassa. Piti lähteä sen lutukan jälkeen.
— Mitä se sitten sinua liikuttaa.
— Liikuttaa se, että jos tässä ei rupea jokainen työntekoon, lakkaan minäkin.
— Eikä tuo ukko anna talon kirjojakaan.
Pentti katsoi itselleen edullisemmaksi olla ärsyttelemättä pahoin Johannaa. Hänelläkin oli osansa talossa ja kirjoihin merkitty rahana suoritettavaksi.
— Kyllä ne minun puolestani saa antaa, mutta kyllä sinun on lakattava pitkin kyliä hyppimästä.
— Kunhan saan ne kirjat ensin.
— Vaadi ukolta. Mitä se minuun kuuluu.
Pentti istuu sängyn laidalla miettien. Hän tahtoo talonkirjat heti. Järjestää talouden ja ottaa isäntärengin. Lintu lennätetään Harvalaan emännäksi ja otetaan oppinut emännöitsijä hänen avukseen. Laiska renki laitetaan hiiteen ja otetaan kunnollisempaa työväkeä.
Mitä Gaabriel-setä tulisi hänelle sanomaan herrasnaimisesta? Hän kyllä tiesi sen, mutta ei aio siitä välittää. Mitä varten Helena hänet hylkäsi? Helenan kanssa talon pito olisi varmasti onnistunut, mutta…
Niin, siinäpä se oli. Hänen olisi pitänyt laittaa ensin talo kuntoon ja sitten vasta pyytää. Miten hän sen olisi voinut, kun veri vetää maailmalle, seikkailuihin, joutenoloon. Kai hänen on sitten helpompi olla kotona, kun saa vaimon. Linnulla on rahoja. Niillä voi maksaa hätäisimmät velkojat. Maat kun saa kuntoon, tulee niistä sitten Johannan ja Ilonan osiin ja muihin menoihin.
Ei isäkään ole pysynyt kotona, vaikka on ollut vaimokin. No, hän nyt ainakin pysyy. Eihän sellaista kuin Lintua voi yksin jättää. Lintu vaatii talveksi Helsinkiin, mutta kun näkee, että täälläkin on huveja, tottuu.
Tuntui kuitenkin, ettei tästä kaikesta saattanut olla oikein varma. Silmien alla, näkyvän esiripun takana oli kaksi maailmaa, toinen Helenan, vaikean alun, mutta varman menestyksen, toinen Linnun, suuren hurmion, mutta samalla epävarman. Kaupungissa syntynyt ja kasvanut ei sovi maanviljelijän vaimoksi, on Gaabriel-setä sanonut. Sillä ei ole sitä sielua, mikä pitäisi olla talon emännällä.
Gaabriel-setä otti sellaisen, vai oliko hänellä muuten hyvä onni. Liina-emäntä oli vielä nuorekas kuin kolmekymmenvuotiaat, vaikka viisikymmentä oli täyttymässä. Ja hänen kätensä alla karttui kaikki. Oli kuin salainen siunaus olisi tullut jokaisesta hänen askeleestaan. »Sellaisten vaimojen kanssa on elämän jokainen päivä kuin poutainen sunnuntai», sanoo Gaabriel-setä.
Helena, miksi et tahtonut auttaa minua?
* * * * *
Pentti on saanut kauppakirjat ja yrittää muutaman päivän kunnolla. Kotipelto saadaan korjuuseen, mutta kun pitäisi lähteä ulkoniitylle, pukeutuu Pentti jo kylävaatteisiinsa ja hänen liikkeissään on hätäistä levottomuutta. Lintu odottaa häntä ja hän itse kaipaa Lintua. Renki saa ajaa niittokonetta suolla ja itse aukoa sarkojen päät. Eikä hän muutenkaan jaksa yhtämittaa raataa, täytyy saada riittävästi kunnollista työväkeä.
— No, johan sinä taas lähdet, sanoo Elia.
— Niin, pitää vähän käydä asioilla.
— Kyllä mä sun asiasi tiedän. Kankaanpäähän sinä menet sen naisen luokse. Sinähän lupasit tehdä koko käännöksen saatuasi talon haltuusi.
— Minkä käännöksen?
— Tehdä työtä ja…
Niin, pojalta ei tullut otetuksi lupausta, että toisi kunnon ihmisen emännäksi taloon.
— Olenhan minä tehnyt ja teen vastakin. Kai minun on asiani hoidettava.
Ja kertakaikkiaan minä en salli nalkutusta.
— Et salli, et… otat varmaan sen turmanlinnun tänne elätiksi. Sen minä sanon, että kyllä se täältä lentää…
— Suu poikki! Ei yhtään sanaa siitä asiasta.
Pentti menee kiireesti. Ukon jaaritusta on vaikea kuunnella ja toisten, Johannan ja äidin, äänettömiä, mutta paljon puhuvia silmäyksiä ei kehtaa katsella. Tällä kertaa hän pääsikin niiltä rauhassa lähtemään.
Mennessään poikkeaa Pentti kirkonkylän puotiin ostamaan tupakkaa ja tapaa siellä Helenan.
Ovella jo tunsi hän tytön takaapäin, mutta ei voinut peräytyä. Helenalla oli avokaulainen lyhythihainen kesäpuku, ja kirjava liina kehysti somasti virkettä kasvoja. Miten soma hän olikaan, ja aina, kun hänet tapasi, huomasi jonkun uuden piirteen hänessä.
Pentti tervehti kohteliaasti, Helena tuttavallisesti, melkein lämpimästi. Pentti aikoi tupakat saatuaan heti lähteä, mutta jäi tahtomattaan hetkiseksi.
— Mihin sinä olet menossa? kysyi Helena.
— Tuonne vain… vähän asioille.
Pentti aavisteli Helenan tietävän hänen asiansa, koskapa tytön huulilla oli salaperäinen hymy. Parasta oli lähteä.
— Minä voin tulla vähän matkaa kanssasi, sanoi Helena.
He kävelivät rinnan maantietä. Pentti ei oikein tietänyt mitä sanoisi
Helenalle. Uhmaisen mielialan paisutteleminenkaan ei onnistunut.
Tuossa olisi ehken sinun onnesi ja tulevaisuutesi, mutta sinussa ei ole miehuutta sitä ottamaan, sanoi hänen toinen minänsä.
— Sinä kuulut ottaneen Harvalan nimiisi. Saanen toivottaa onnea, sanoi
Helena.
Pentti kiitti.
— Niinhän se tuli otettua.
Kyllä kai Helena tiesi Linnun käynnistä Harvalassa ja hänen
Kankaanpäässä, koskapa tämänkin uutisen tiesi.
Tuli hiljaisuus. Illan varjot alkoivat pidetä ja korpirastas jo viserteli. Pentti katseli salaa Helenan käyntiä ja unohti kokonaan, minne oli menossa. Tyttö pureskeli heinän kortta valkoisilla hampaillaan. Punaiset huulet hohtivat. Niitä ei ollut varmaankaan kukaan saanut suudella. »Minä säilytän kaikki vain sitä yhtä varten», oli hän kerran kuullut Helenan sanovan. Kuka sitten mahtaisi olla se, jolle Helena oli niin uskollinen.
— Sinä menet Kankaanpäähän, sanoi Helena hiljaa, tuskin kuuluvasti.
— Niin, on isännälle asiaa, sai Pentti sanotuksi.
Tunsi, että Helena tiesi hänen valehtelevan.
— Laherman tytär on kai edelleen yhtä ylpeä kuin ennenkin, sanoi Pentti.
— Ylpeä, Helena naurahti. — En kaiketi enemmän kuin ennenkään.
— No ainakin sellaisille kuin minulle.
— Sekö sinun mielestäsi on ylpeyttä, jos pysyy uskollisena itselleen ja päämäärilleen.
— Niitä sinun päämääriäsi ei tavoita kukaan, tuskinpa sinä itsekään.
Tyttö katsoi pitkään Penttiä.
— Ja yrittääkö kukaan niitä tavoittaa?
— Ehkäpä on sellaisiakin. Minä en jaksa.
Pentti sanoi sen jyrkästi.
— Kyllä sitä jaksaa, jos tahtoo.
Siinä se oli taas, Helenan päätelmä. Kyllä jaksaa, jos tahtoo. Hän oli yhtä varma muiden jaksamisesta kuin itsensäkin. Hyvähän hänen oli sitä sanoa, jonka isät ja äidit monessa polvessa olivat olleet nuhteettomia.
— Sitä ei ole monet jumalien sukua, niinkuin sinä, sanoi Pentti katkerasti.
Helenan kasvoilla läikähti veri.
— Onko tuo olevinaan pilkkaa?
— Mitenkäs minä voisin sinua pilkata.
Helena pysähtyi Laherman tienhaaraan. Hänen kasvoillaan oli jäykkä ilme.
— Kai sitä jaksaisi, jos — sinä auttaisit! sanoi Pentti kuin hengen hädässä.
— Ja sitten sinä luulet, että minä kunnioittaisin miestä, jota minun pitää auttaa.
Tytön silmät hehkuivat. Pentti katseli maahan, Helenan jalkoihin. Antoi katseensa nousta voimakkaalle vartalolle, kaulalle, kasvoihin. Siinä olisi nainen, jonka mukana varmasti tulisi siunaus Harvalaan, mutta tyttö ei sitä sallinut. Ei tahtonut auttaa vähääkään häntä. Ei vähääkään, ei senvertaa, että olisi ojentanut ystävällisesti kätensä, antanut kerran edes syleillä ja suudella tuota väreilevää suuta. Siitä olisi saanut voimia. Hän olisi kääntynyt kotiin, unohtanut Linnun, tehnyt työtä kuin jättiläinen.
— Sinä et sitten yhtään armahda minua, sanoi Pentti tukahtuneesti.
— Sinähän kerjäät kuin pikkupoika, sanoi Helena. Pentin kasvot jäykistyivät.
— Jumaliste, minä en kerjää tämän kerran perästä! Jos Harvala menee häviöön, niin se menee sinun tähtesi! Hyvästi!
Pentti kääntyi menemään. Odotti, että tyttö sanoisi jotain hänen jälkeensä, mutta tyttö ei sanonut. Katsoi hetkisen Pentin jälkeen, nyykäytti niskojaan ja lähti menemään.
Pentti näki sen niskan heiton ja kiirehti askeleitaan. Kääntyi ja huusi
Helenalle:
— Kuukauden perästä on Harvalassa häät. Tervetuloa häihin!
Tyttö ei taitanut sitä kuulla ja Pentti lähti jatkamaan matkaansa Linnun luokse. Lintu odottaa häntä. Hän ottaa Linnun vaimokseen, heti. Ellei hän sitä tee, tulee hänestä vielä kurjempi kulkuri kuin ennen. Hän oli hullu, kun puhui enää mitään Helenalle. Hän oli suorastaan lapsellinen. Olisihan hänen pitänyt se tietää. Tyttö nauraa hänellä, mutta naurakoon. Huomenna mennään Linnun kanssa kaupunkiin ja lähetetään kihlausilmotus lehteen. Se luetaan muutaman päivän perästä Lahermassa. Kas vain, Pentti nai sen korean Linnun, tirehtöörin tyttären, sanotaan. Helena on ehken äänetön, eikä puhu mitään.
Pentti istuu kivelle, sytyttää savukkeen. Se sammuu. Hän taisi sittenkin rakastaa Helenaa enemmän kuin Lintua. Miksi piti Helenan sattua puotiin ja hänen sinne. Kotonakin olisi ollut tupakkaa, ei lähtiessä muistanut. Helena, Helena, sinä olet liian ylpeä!
Pentti kävelee jälleen. Aurinko on laskenut ja hämäriin metsiin laskeutuu hiljainen kaste. Yörastas on vaiennut. Se on jäänyt sinne Laherman seutuville. Tässä hän istui viimeksi Linnun kanssa ja Lintu suuteli pitkään, tulisesti. Sanoi oikeastaan ensikertaa vasta rakastavansa. Taisivat sen sanoa jokaiselle. Samantekevä. Hyvä, että tällainen saa sellaisenkin. Kunhan jonkun saa. Koettaa asettaa verensä ja tarttua maahan. Mitähän Gaabriel-setä sanoo? »Turman linnun toit», se voi sanoa. Minun täytyy sanoa, että Harvalan Elian poika ei saa parempaa, ja että joku täytyi saada. Muuten olisi mennyt kaikki rappiolle.
Lintu huomaa hänet kamarinsa ikkunasta, juoksee vastaan, heittäytyy kaulaan:
— Nytkö sinä vasta tulit. Minun on ollut niin, niin ikävä. Tulehan, poju, sisään, vai tahdotko olla mieluummin ensin ulkona. Mutta minulla voi tulla kylmä, katsos kun minulla ei ole muuta kuin tämä ohut kolttu. On ollut niin kuuma koko päivän.
Lintu kieppuu yhtenä laulavana, lämmittävänä, kiihoittavana keränä hänen ympärillään. Jospa Lintu olisi ollut jonkun talon tytär, osannut taloutta, lypsää lehmiä. Ehkä hän oppii vähitellen rakastamaan maalaiselämää. Ehkä hänen kanssaan voi päästä eroon verensä kiroista.
— Mitä sinä tuijotat, hyi, sinähän olet niin jörö. Mikä sinua vaivaa?
Oletko väsynyt, tule sisään, saat kahvia ja meillä on vähän likööriä.
— En minä tarvitse… muuta kuin sinua… Kuulehan, me menemme heti kihloihin ja kuulutuksiin. Tahdotko Lintu? Kuukauden perästä pidetään häät. Mitä sanot?
— Ei mutta, mitä sinä oikein puhut! Ja oletko sinä ihan tosissasi?!
— Olen tietysti, mutta en taida kelvata. Sinä vaan leikit…
— No, no, poju. Kyllä sinä saat minut, jos vain tahdot, mutta ei niin kiirettä. Toden totta, minäkin olen kyllästynyt tähän alituiseen… heilojen vaihtamiseen, ja tahdon saada vakituisen. Nykyään onkin muodissa, että hienot naiset menevät talonpojille. Se on kaikista varminta.
— Sinulla on taitanut olla paljon heiloja?
— Onhan niitä ollut, eihän sitä voi kieltää. Etteikö muka sinulla ole ollut. Sitähän ei nykyään kysytäkään. Ja — naimisissa ollessakin vähän hemputellaan, ettei tule aika pitkäksi. Voi sinua poju, ettäkö sinä ihan tosissasi. Mutta en minä niin pian ennätä. Pitää ompeluttaa kapioita.
Pentti istuu Kankaanpään vanhanaikuisen vierashuoneen keinussa ja hiljaa keinahtelee. Lintu laulaa ja hypähtelee. Hän on kyllä sellaisenaan suloinen, mutta jotain on, joka kirvelee. Helenako? Sekö, ettei saanut uutta, voimakasta verta sukuunsa. Puhdasta verta. Mutta hän tällaisena vaatiikin liian paljon itselleen. Hyvä, että saa tuollaisenkin. Kaipa hänellä, niinkuin muillakin, olisi ollut lupa ajatella talon ja suvun parasta, mutta Helena särki kaikki. Mitä varten sinun piti tehdä niin, Helena?