VI.
Tirehtööri oli vuokrannut heille suuren huoneuston. Mitäs, eihän tässä kituilemaan, kun kerran oli päästy niistä roskista, hän rihkamistaan, Pentti talostaan. Täällä kysyttiin kyllä rahaa, mutta olihan sitä heillä molemmilla. Pentillä vähemmän, hänellä enemmän. Uutta sai kyllä, joka osasi koota. Siinä kokoomisessa se olikin tämän elämän ponsi ja perä. Viisi, kuusi tuntia päivässä kokoomiseen, muu osa huvituksiin. Ei ihme, että sitä halusivat kaikki. Maataloja myytiin, ostettiin kaupunkitaloja. Tulevan elämän onni oli siinä, kuinka monta tulisijaa tulisi saamaan. Maa, niin, olihan se sekin. Se oli kai vain niitä varten, jotka eivät osanneet helpommin koota. Ja sitävarten, että helpolla kokoojat voisivat mennä kesäksi sinne lepäämään. Täytyi sitäkin joskus. Täyteen ahdetun kaupungin ilma löyhkäsi sairaalta, mutta maaseutu oli sitä varten, että aivot, joilla hallittiin tätä materiaa, saisivat siellä levätä. Hänenkin, tirehtööri Bergin, täytyy saada jostain maalta huvila. Mamma saa mennä sinne Linnun kanssa jo aikaisin keväällä, he Pentin kanssa tekevät vielä geseftiä.
Lintu on mielissään, että heillä on näin suuri huoneusto, kolme huonetta ja keittiö, eteinen ja kylpyhuone. Ja hienoa heillä on. Harvalan pihanpääkamari ei johdu kertaakaan mieleen. On ollut siellä niinkuin vieraana. Pentti oli onnellinen, kun pääsi talosta. No hänellä oli, pojalla, hyvä onni. Sai hänet ja nyt omituisen konttorin kaupungissa.
Mamma vainuaa kuitenkin epäsopua heidän välillään.
— Luuletko, että Pentti on oikein tyytyväinen nykyiseen elämäänsä?
Minusta se ei oikein näytä siltä.
— Noo, en tiedä. Hän on sellainen juro, niinkuin ne talonpoikaiset ovat. Hän kai kaipaa kotitaloaan ja puhuu maatyöstä. Konttoritoimi on hänestä pelkkää laiskottelua.
— Niin, niin. Älä nyt suutu, mutta Pentissä on yhä vain vahva annos sitä »talonjussia», etkä sinä nähtävästi saa sitä hänestä pois lähtemään.
— Se on totta. Hän nauraa koko kaupunkielämälle, mutta pitää kuitenkin siitä. Mies on ihan kuin kahdesta eri kappaleesta.
— Oikein sanottu. Mutta sinun täytyy hiljaisuudessa muokata häntä.
Noin, ettei hän huomaa.
— Siitä ei tule mitään. Hän on niin itsepäinen. Minä luulen melkein, että me eroamme.
— No ei sekään nyt kannata. Siinä tapauksessa kyllä, että olisi sinulla parempi tarjolla.
— Niin, niin, ei sitä tiedä. Hän on käynyt ilkeäksi viime aikoina.
Syyttää minua liiasta seurustelusta.
— Niinkö? Mutta sehän on raakaa, sivistymätöntä, sanoo mamma.
— Enhän minä voi aina yksinkään olla. Hän turrottaa konttorissa, käy pitkillä kävelyillä yksinään.
— Miksi hän ei ota sinua mukaansa. Hänellä voi olla joku nainen…
Sinun pitäisi yllättää…
— Tuskin. En minä luule ainakaan. Mutta hän voisi olla huomaavaisempi. Enhän minä voi antaa kauneuteni kuihtua. Pentti tuskin panee sille enää sitä arvoa kuin ennen.
— Se olisi anteeksiantamatonta. Hänen pitäisi osata ylpeillä sinusta.
— Pyh, sitä hän ei tee. Päinvastoin hän joskus on sanonut, että hänen olisi pitänyt saada sellainen vaimo, joka olisi ollut maalainen ja rakastanut maata. Sellainen olisi tuonut tervettä verta hänen sukuunsa.
— Että hän voi… tämähän on selvää.. hän ei välitä enää sinusta. Jo minä sitä ajattelin, kun se kaikki kävi niin yhtäkkiä. Ja muuten, mitä siihen sukuasiaan tulee, niin sehän on hienoa, olla rappeutuneen suvun jäsen.
— Niin, mutta hän ei sellaisista.. Ja siksi minä en tahtoisi lasta, kun näin epäselvää on kaikki. Enkä muutenkaan. Tahdon nauttia vielä nuoruudesta.
— Mutta eihän lapsi sitä estä. Monethan tulevat vielä kauniimmiksi, saatuaan ensimäisen lapsen.
— Niin, niin, mutta minä en tahdo!
Lintu polkee pientä, silkkikenkäistä jalkaa. Mamma on hämillään.
— Mutta jos kerran hän ei välitä sinusta, niin siinä tapauksessa…
— Senpä vuoksi juuri.
— No mitä hän sanoo lapsen tulosta?
— Hän odottaa sitä. Meidän elämämme voi tulla sitten paremmaksi», sanoo hän. Mutta minä en yhtään odota, enkä halua, kuuletko mamma, minä en tahdo! Sinun täytyy auttaa minua.
— Niin, jos puhuisi lääkärille. Miten te voittekin olla niin varomattomia…
Pentti liikkuu vieraana komeassa kodissaan. Kun hän palaa konttorista, on Lintu peilin edessä ja sängyillä ja tuoleilla on harsoja ja hepeneitä. Uusi puku tuodaan ompelijasta joka toinen viikko. Se kysyy varoja. Harvalan hintaa siinä menee, tuhansia, jotka jäivät talon hinnasta.
Linnulla on aina vieraita. Hänenkin täytyy istua joskus kahvipöytään ja kuunnella keskustelua. Se käy aina samoista aiheista, ulkomaanmatkoista, kursseista, puvuista, avioeroista, rahasta. Varsinkin rahasta. Punnitaan ja arvioidaan mitä kukin saa. Joka saa paljon, hänelle ilmestyy muitakin hyviä ominaisuuksia.
— No, herra Harvala, te kai ansaitsette myöskin hyvästi?
— Miten sattuu.
— Noo, kyllä me tiedämme. Ne talonkaupat ovat hyviä geseftejä. Ainapa vain tulee Linda-rouvalle uusia kauniita pukuja. Ei sitä muuten, ellei saa…
— Minä olen kyllä hyvä saamaan itsekin, huomauttaa Lintu.
— Ethän väitä, että itse hankkisit rahat. Eihän sinulla kai ole edes rakastajiakaan.
Punastutaan, nauretaan ja otetaan pitsinenäliinat esille.
— Pentti taitaisikin olla julma sellaisesta, utelee yksi, joka on esitellyt hänellekin lähempää tuttavuutta.
— Se nyt ei sellaisesta mitään, nauraa Lintu.
— Sillä on varmaan itselläänkin. Kas, kas, hän punastuu. Ai, ai, sellaisia ne ovat ne liikemiehet.
Pentti ei jaksa kuunnella; nousee, sanoo pitävän mennä konttoriin ja jättää seuran.
Pois jonnekin, kaupungin kuumeisesta hälinästä, hiljaisuuteen, kylmässä korkeudessa väräjävien tähtien alle. Pentti ei katso, minne tie menee, kunhan saa olla yksinään, ajatuksiensa kanssa kahden.
Tämä kirottu kaksinaisuus vie häntä ponnistuksistaan huolimatta yhä alaspäin. Se kuluttaa hänet pian loppuun, ellei jostain tule apua. Toinen puoli hänen verestään on salaa kaivannut suurkaupungin elämää. Hän on nyt saanut siitä tarpeekseen. Toinen veren ääni vaikeroi korpeen, kotiin, jota hänellä nyt ei ole.
Jos pääsisi vapautumaan kaikesta ja saisi osankaan perintömaastaan takaisin, olisikohan hänessä nyt miehuutta aloittamaan toisella tavalla. Tekemään työtä ja muuttumaan vähitellen uudeksi ihmiseksi. Linnun kanssa olisi voinut jotenkin mennä Harvalassa, mutta täällä siitä ei ajanpitkään tulisi mitään. Linnun ehtymätön nautinnonhalu oli tehnyt samat nautinnot hänelle vastenmielisiksi. Mitä sitten, kun varat loppuvat. Välitystoimi kävi nykyään huonosti. Appiukko kehoitteli jo kalastelemaan samoilla vesillä kuin hän itsekin. Tirehtööri teki pirtukauppaa hyvällä menestyksellä ja kehui sillä ansaitsevansa paremmin kuin millään muulla.
Hänen täytyisi kuitenkin vielä joutua alemmaksi, ennen kuin sellaiseen voisi antautua. Ei, ennemmin eroan Linnusta, ja vaikka ei muuta, niin kulkuriksi korpeen. Talosta taloon, siinähän hän oli viihtynyt ennenkin.
Lapsi! Heidän lapsensa, jonka he kesän kauneimmillaan ollessa tulisivat saamaan. Hän oli jo odottanut sitä aikaisemminkin, Harvalassa, mutta Lintu ei tahtonut. Lintu ei tahtonut sitä nytkään. Siitä olisi voinut tulla heitä yhdistävä side. Hänen toimintatarmonsa olisi herännyt, kesäksi olisi muutettu maalle, kotiseudulle, mutta Lintu tahtoi kaikin mokomin päästä siitä eroon. Sillä olisi sairas veri, niinkuin isälläänkin, mutta se olisi kuitenkin hänen oma lapsensa.
Pentti tekee tiliä elämästään yön hiljaisuudessa värisevien tähtien alla. Itsesyytökset seuraavat toisiaan. Niistä ei hänen elämänsä voi tulla paremmaksi, voihan vain tällä itsekidutuksella saada syöpymään kuin kiveen hakatun kirjoituksen itseensä: olet tehnyt niin.
Pentti ei syytä enää sukuaan, isäänsä, rappiotilastaan. Harvalassa hän vielä sen teki, ja se oli kaiketi esteenä, ettei hän yritellyt järjestää elämäänsä. Gaabriel-setä sanoi, että hänessä muutamassa suhteessa oli enemmän miehuutta kuin isässään. Niin, eihän hän ollut viimeaikoina juopotellut ja olihan hänellä hyvät yrityksensä, joita ei ole isällä ollut. Olisipa setä sen ennemmin sanonut ja koettanut kasvattaa hänessä itseluottamusta. Sitähän hän juuri olisi kaivannut, ja samalla auttajaa, hyvää toveria, joka olisi sitä hänelle antanut. Helena ei tahtonut, mutta Gaabriel-setä olisi voinut. Hänkin kertoi itseään vetäneen viinoihin ja hurjasteluun, mutta käyneensä työhön hammasta purren, kunnes voitti itsessään suuren hävittäjän.
Kukapa tahtoi toista auttaa. Jokaisella oli kiire elämän sekavassa myllyssä. Jäikö joku jälkeen, tuliko tallatuksi? No, sitä ei voi enää auttaa. Eikä jouda. Tässä täytyy eteenpäin.
Oliko se oikein vai väärin? Tietysti oikein. Aikahan opetti jokaista auttamaan itseään. Työhön, työhön! Jotain tuottavaa ja hyödyllistä jokaisen osalle. Joka ei pysty jotain tekemään, auttamaan itseään, jääköön jälkeen.
Hän luultavasti kuului niihin tuomittuihin. Hän odotti toisen apua, ja kun ei sitä saanut, sai siihen sijaan jotain toista: menetti kodin.
Ehkä se oli hyvä hänelle. Se avasi hänen silmänsä. Hän oli sokea, Lintu teki hänet sokeaksi. Nyt hän voi arvioida tilaansa sellaisena kuin se on. Tilinpäätös tulee ehken oikea. Hämähäkit eivät voi häntä enää pyydystää seiteillään. Oli varmaankin joku, joka johti jokaisen ihmisen elämää. Jumalako? Hän ei ollut sitä nimeä lausunut vuosikausiin, tuskin muistanutkaan. Täällä tähtien alla, tilinpäätöstä tehdessä se oli hyvä lausua.
Jos Helena olisi suostunut ilman muuta tulemaan hänen vaimokseen, olisi hän vaatinut tämän apua, laahustanut toisen käsien varassa eteenpäin. Mutta sitten piti Linnun hakea kesäpaikka Kankaanpäästä, hänen joutua sinne, Linnun tulla hänen vaimokseen, että hän oppisi tuntemaan itsensä. Nyt on paljon vielä sekavaa Linnun ja koko elämän kanssa, mutta suuri Johtaja on jo varmaankin kaiken järjestänyt oikealla tavalla.
Pentti tuntee pohjaa jalkojensa alla. Ehk'ei hänen elämänsä vielä olekaan menetetty.
Mitä hän nyt tekee Linnun kanssa? Lintu tahtoo päästä eroon hänen lapsestaan, ei tahdo kantaa äidin velvollisuuksia. Salliiko hän sen? Ehkä Lintu tahtoo hänestäkin eroon? Erohan on muodissa, niinkuin joku vaatepala. Elämänleikki lyö umpeen kaikki vanhat arvet. Perhe-elämä, yhteiset muistot ovat kuin vaateriepu. Kivi sisään ja pohjaan! Aloitetaan uudestaan, kohta seuraa sama temppu.
* * * * *
— Nyt minä tiedän, mamma, mitä minun on tehtävä, sanoo Lintu, kun vieraat ovat poistuneet hänen teekutsuistaan.
— Mitä sitten?
— Päästävä eroon lapsesta. Pentti ei välitä minusta. Nytkin piti hänen lähteä niille ijänikuisille kävelyretkilleen.
— Toisen luona hän on, ei muuta… sanoo mamma.
— Ja sitten minä luulen…
Lintu seisoo ikkunassa, uudessa välähtävän vihertävässä leningissään, joka tuo hyvin esille hänen kauniit, täyteläiset muotonsa. Uusi, äsken lahjaksi saatu smaragdi välähtelee täyteläisten rintojen välissä.
— Mitä sinä luulet, rakas lapsi?
— Että lähetyssihteeri Nenòn pitää minusta… hyvin paljon.
— Häneltäkö on tuo smaragdi?
— Niin.
— Hän on kai hirveän rikas?
— Kyllä varmaan.
Molemmat naiset vaipuivat hienoiseen haaveiluun lähetystösihteerin rikkaudesta.
— Minä luulen, että minun on saatava ero Pentistä. Ehken Penttikin haluaa sitä.
— Niin, häneltähän loppuvat jo rahatkin. Pappa sitä sanoi.
— Välitystoimi ei tuota mitään, eikä pappa saa Penttiä ryhtymään uusiin gesefteihin.
— Pentti on niin itsepäinen, että luulisi häntä paremmaksikin.
— Sinun pitäisi saada selvää, missä Pentti liikkuu yksinään. Minä uskon varmasti, että se on joku toinen nainen. Jos se on hänen konttorineitosensa.
— Minäpä soitan neiti Heiniölle ja kysyn, onko Hetta kotona.
Hetta oli kotona, ja siis se oli joku toinen. Päätettiin, ettei maksanut vaivaa se selon ottaminen. Samoin sekin, että lapsi ei saa tulla maailmaan ja Linnun on saatava ero Pentistä niin pian, kuin uusi sopivampi mies ilmestyy hänen paikalleen.
* * * * *
Pentin konttorineiti Hetta Heino tahtoo palkankorotusta. Hetta on sievä tyttö ja pitkän ikävinä hetkinään on Pentti lasketellut leikkipuheitaan tytölle ja vetänyt väliin polvelleen istumaan, ei muuta. Hetta on ollut hänen mielestään sellainen tyttö, johon ei ole luottamista, ja sitten hän on jo kyllästynyt kaikkeen muuhun kuin viattomaan leikkiin.
Tytön silmiin tulee kyyneleet, kun kuulee, että Pentti lopettaa koko liikkeensä.
— Sitten minä jään kokonaan paikattomaksi.
— Minä en voi sille mitään. Mielelläni olisin korottanut palkkaasi, jos olisin jatkanut liikettä. Tämä ei kannata. No, kyllähän sinä paikan saat.
— Se on nykyään hyvin vaikeaa.
— Olethan sinä sievä tyttö ja sinulla on hyvät todistukset.
— Niin, mutta niitä on paljon muitakin, jotka ovat vielä sievempiä.
Tälläkin alalla oli liikatuotantoa. Monen maanviljelijän tytär oli lähtenyt kotoaan, kouluun, uneksinut virkapaikoista, tullut mielessään opettajaksi, kansanvalistajaksi, mutta liike-elämän jättiläiskäsi on vetänyt köyhäksi konttoristiksi. Kun tulee vanhemmiten kelpaamattomaksi, sysätään jonnekin, kadulle.
— Jos minä voisin saada sinulle paikan, sanoo Pentti. — Ja sitten saat ottaa lahjaksi tämän päivän kassan. Siellä taitaa olla tuhat markkaa. Olet ollut hyvä tyttö. Minäkin olen kohta aivan köyhä, niin… ota pois vaan. En minä sillä pitkälle pääse. Aion tässä ryhtyä tekemään työtä, ruumiillista työtä.
Hetta on hämillään. Tulee kädestä pitäen kiittämään. Jää seisomaan siihen Pentin eteen silmät kosteina.
Tahtooko Pentti ehkä jotain… vastalahjaa… hän pitää niin kovin paljon Pentistä, että hän kyllä voisi..
Hän, Pentti, ei tahdo mitään. No, ehkä hän voisi kerran suudella noita
Hettan raikkaita, luonnostaan punaisia huulia.
Portaissa kolisee joku, ovi reväistään auki.
Hetta riistäytyy irti ja jää punastuen seisomaan.
Tirehtööri heittää palttoonsa, hattunsa ja keppinsä tuolille.
— Noo, eihän minua olisi tarvinnut niin säikähtää. Eihän tänne muut soittamatta pääse. Kyllähän minäkin osaan antaa oikean arvon tuollaisille sieville, herttaisille nypyköille.
Tirehtööri taputtaa Hettaa lanteille ja aikoo vetää polvelleen.
— Ei, ei; ei setä saa…
— Jassoo. Vai ei setä saakaan. No onko tämä pieni sievä nypykkä sitten niin kokonaan Pentin omaa…
— Minä vakuutan, meillä ei ole mitään sen kummempaa. Olen sanonut
Hettan irti ja se oli vain jäähyväisiä.
Tytön silmissä olivat taas kyyneleet.
— Eikö minun sitten tarvitse enää tulla?
— No, voithan käydä vielä muutamina päivinä, että saat koko kuukauden palkan. Ja onhan hyvä olla paikka uutta hakiessa. Nyt saat kyllä mennä.
Hetta meni.
— Mitä hittoa, aiotko sinä jättää tämänkin toimen. Vai ehkä muutat konttorityttöä. Nykyään sitä kyllästytään niin pian.
Tirehtööri oli alentanut äänensä kuiskailuksi.
— Ei mitään semmoista; ja liikkeen aion lopettaa.
Kohta kai tulee kesä. Lähden tästä maalle, kotopuoleen.
— Sinä olet hullu! Entiset varanne olette kuluttaneet melkein loppuun, ja nyt sinä aiot jättää tämänkin. Mitä sinä ajattelet? Ei, sinä tarvitset rahaa. Linda tarvitsee. Hän on ruvennut käymään nykyään hienona. Hän herättää huomiota, saa lahjoja. Oletko sen huomannut?
— Olen.
— Ja mitä sanot siitä?
— En mitään.
— Mutta hitossa, mies! Sinä voit jäädä sillä keinoin pian vaimostasi.
Pentti olisi halunnut kysyä, joko Linnulle oli katsottu uusi aviomies, mutta virkkoi vain:
— Jos niin käy, niin sille ei voi mitään.
— Etkö voi mitään, jos joku tahtoisi viedä vaimosi?
— En haluakaan voida. Jos kerran vaimo on niin vain jonkun vietävissä, niin sellainen vaimo kyllä joutaa.
— No niin, se ei kuulu minuun mitään, mutta sinun geseftisi kuuluvat.
Siinä tapauksessa voit jättää konttorin, jos ryhdyt kanssani trokaamaan.
— Siihenkään en voi suostua. Se on liiaksi vaarallinen ja halpamainen ammatti. Ihmettelen sinuakin, setä, että viitsit.
— Jotain kai tässä täytyy tehdä. Henki ei elä muuten. Ja nykyaikana ei ole mitään väliä, miten saa. Jos minä jätän tämän, ottaa sen toinen tehdäkseen ja se siis ei jää tekemättä. Ei, hittovie, nyt kannata tämän maailman aikana olla niin perin ihanteellinen ja rehellinen. Jos on, niin joutuu toisten jalkoihin. Ja tarvinneeko sinunkaan näytellä parempaa, kuin olet.
— No, rehellinen minä vielä ainakin olen.
— Mutta näet itse, mitä se auttaa. Talosi meni. Itse et voi tehdä ruumiillista työtä. No, sanohan, millä elät. Ja vielä perheinesi? Ei, kyllä sinun, lempo vie, on tultava järkiisi. Voisit trokaamisella ansaita viisikymmentätuhatta kuukaudessa. Se on kaunis raha, vai mitä? Sinä voisit silloin itse antaa vaimollesi lahjoja ja työntää tungettelijat syrjään. Arveletko vielä, kunnon vävypoikani?
Pentti ei vastannut. Hänenkö pitäisi ryhtyä vaimonsa rakastelijoitten kanssa kilpasille, toisin sanoen, kilpakosijaksi. Ei koskaan!
— No niin, sinä mietit. Se on hyvä. Eihän sillä niin kiirettä ole.
Pistäydyn huomenna luonasi.
Tirehtöörin jälkeen paukahti ovi kiinni. Pentti havahtui kuin unesta.
Missä hän oikein olikaan? Eikö tämä ollut naurettavaa, että hän, ison talon ainoa poika, istui pääkaupunkilaisessa konttorissa, omassa konttorissaan, ja välitti talon kauppoja, melkein keinotteli. Hänen olisi pitänyt istua Harvalan pöydän päässä, olla etumiehenä menossa pelloilla ja niityillä.
Pentti laskeutui kadulle. Olikin jo myöhäinen ja iltakävelijäin sankat parvet samoilivat kaduilla. Hän ei tahtonut mennä asuntoonsa päivälliselle. Siellä oli taas vieraita, ja hän ei jaksanut kuulla heidän tympeitä juttujaan.
Pentti haukkasi kiireesti ravintolassa ja käveli taas entiselle paikalleen ulos kaupungin humusta, tähtien alle, tekemään taas sitä loppumatonta tiliä elämästään.
* * * * *
Pentti viipyy tällä kertaa tavallista myöhempään. Palattuaan kotiin puoliyöstä, huomaa hän valoa makuuhuoneen ikkunasta. Odottaakohan Lintu häntä kotiin? Hän unohtui istumaan ja mietiskelemään ja Lintu on todellakin saattanut odottaa häntä. Ehkäpä hän onkin muuttanut mielensä ja tahtoo tulla äidiksi. Tulee kevät, mennään maalle, kotiin, pois kauaksi täältä.
Linnulla on kuitenkin vieras. Lähetystösihteeri Nenòn on ollut jo useita kertoja aikaisemminkin, mutta Pentti ei ole sattunut häntä tapaamaan, muuta kuin kerran vain päivällispöydässä.
Lähetystösihteeri Nenòn kumartaa nolona Pentille. Lintukin on hämillään.
— Minä odotin sinua illalliselle, sanoo hän. — Miksi et soittanut?
— En muistanut. Kävelin kauaksi maalle. Lähetystöneuvos tekee hyvin ja istuu, eihän tässä kiirettä.
Pentin äänessä on pilkkaa ja neuvos kiirehtii ottamaan päällystakkiaan.
— Tervetuloa pian takaisin. Toivoakseni en millään muotoa häirinnyt.
Linnulla on yöpuku, mitä kevyintä laatua yllään. Hän on kieltämättä hyvin puoleensa vetävä. Pentti oli häntä tuollaisena ihaillut Kankaanpään kamarissa.
Nyt oli tilanne toinen. Linnun häikäilemättömyys hävetti, suorastaan inhotti.
Pentti istui päällystakki yllä budoaarin nojatuolissa. Hän ei ollut muistanut riisua sitä yltään.
— Mielestäni olisit voinut olla vähemmän ivallinen, sanoo Lintu.
Voisimme olla ylpeitä sellaisesta vieraasta.
— Epäilemättä, varsinkin tänä aikana vuorokaudesta ja sitten rouvan sänkykamarissa.
— Niin kuin et sinä muka tulisi tähän aikaan naistesi luota. Luuletko voivasi minua pettää.
— Minä tulen sieltä, missä ihminen tekee tiliä itsensä kanssa. Siellä tähtien alla ei ajatella huonoja naisia.
Lintu pureksii hermostuneena pientä nenäliinaansa.
— Minä luulin alhaalla, kun näin valoa ikkunassasi, että odottaisit minua. Luulin että olet muuttanut mieltäsi ja tahdot tulla äidiksi.
— Minä en tahdo tulla äidiksi, enkä minä aina jaksa odottaa sinua. Saat nyt tietää sen.
— Minä kyllä näen sen. Sinä olet pettänyt minua. Jo pitemmän aikaa.
Sinä et tahtonut kajota mihinkään Harvalassa, niinkuin minä toivoin.
Niin muodoin minulta meni koti ja…
— Oletko sinä muka välittänyt minusta pitkiin aikoihin. Sinut näkee harvoin täällä kotona.
— Minulla ei ole täällä kotia. Sinun ympärilläsi liehuu aina parvi joutilaita, ja heitä minä en kärsi.
— Hyvä. Minun pitäisi sinun mielestäsi hautautua näkymättömäksi. Se ei tule tapahtumaan. Minä tahdon elää, minä. Jos se ei sovi sinulle, niin…
— Ero on selvä. Minä tiedän sen. Sen vuoksi sinä tahdot päästä eroon lapsestakin. Minä olisin sen tahtonut kuitenkin, vaikka tällaisena en olisi oikeutettu toivomaan lasta, vielä vähemmin sellaisen äidin kuin sinun. Mutta se olisi ollut kuitenkin meidän lapsemme, ja vaikka sillä olisi ollut Harvalan suvun sairasta verta suonissaan, olisi se kuitenkin ollut lapsi.. meidän lapsemme. Onhan meillä ollut kaunistakin…
— On, mutta ei ole enää. Minä olin mieletön, kun tulin sinulle. Raaka, sivistymätön talonpoika!
— Ehkä minäkin voisin sanoa samaa, mutta minä en tahdo. Suuri Johtaja on sen kaiketi niin määrännyt. Muuten en olisi tullut tuntemaan itseäni.
Lintu on repinyt hienon pitsinenäliinan kappaleiksi valkoisilla hampaillaan. Mitä varten hänen tarvitsikaan olla näin hermostunut. Se kai johtui Pentin yllättävästä tulosta. Miten käy nyt lähetystöneuvoksen…? Tokko hän enää palaa? Miten Pentti saattoi olla niin raaka? Tuossa hän istuu palttoo yllään ja tuijottaa häneen. Tekee pahaa sellainen tuijottaminen. Onko hän muka minun mieheni? Hyh, kaikkea muuta. Pentin kohtaaminen olisi saanut jäädä samanlaiseksi, kuin monet muut sellaiset kohtaamiset. Ehkä herra Nenòn voi vielä tulla. Täytyy puhua mammalle.
Pentti vetää kädellään otsaansa, niinkuin muisteleisi jotain. Missä hän oikein on. Tämähän on vieras paikka ja tuo nainen tuossa…? Onko se hänen vaimonsa? Täällä hänen luonansa oli joku, joka ei ole raaka, sivistymätön talonpoika. Hänen vaimonsa luona. No, sehän on uudenaikaista. Mihin hän on antanut viedä itsensä. Hänellä oli koti, mutta se on nyt menetetty. Hän ei jaksanut sitä pitää, kun työnteko oli vaikeaa. Harvalan Elian pojalla ei ollut itseluottamusta. Hän ojenteli käsiään yhtäälle ja toisaalle, saadakseen apua, mutta kukaan ei auttanut. Helena hylkäsi hänet, kun hän ei tahtonut yrittää. Miksi hän ei puhunut Gaabriel-sedälle. Setä olisi ehken auttanut. Hänkin tuomitsi. Kaikki tuomitsevat, jotka eivät katso syvemmälle. Hyvän naisen kanssa on elämän jokainen päivä kuin sunnuntai, sanoo Gaabriel-setä. Hän olisi tahtonut sellaisen, mutta Helena ei tahtonut. Sitten tuli Lintu ja lumosi hänet. Suuressa kaipuussaan hän syleili ja suuteli. Lintu juovutti. Hän on ollut näin kauan juopunut ja nyt Lintu ei enää välitä. Toinen tulee hänen tilalleen, saa kaikki, mitä hänellä on ollut. On jo saanut…
Pentti repäisee takkinsa auki niin että napit sinkoilevat. Lintu pelästyy.
— Mitä sinä… sinähän olet ihan hirveä… minä menen soittamaan papalle. Sinä olet varmaankin juonut?
– Niin, minä olen juonut ja juopunut… noista sinun suloistasi. Kuinka kauan siitä onkaan, kun minä ensi kerran humalluin? Sinähän muistat sen… Kankaanpään kamarissa. Nyt minä alan herätä, mutta se on niin tuskallista. Minulla piti olla jo pohja jalkojeni alla, luulin tehneeni oikean tilinpäätöksen. Minun olisi ehkä pitänyt pysyä siellä, missä olin, tähtien alla.
— Älä teeskentele… kyllä minä sinut tiedän. Sinä olet raaka, kun säikytät turvatonta naista. Nyt minä tosiaankin menen soittamaan papalle.
— Kuulehan Lintu, en ole niin raaka, kuin sinä luulet, vaikka olen talonpoika, Harvalan Elian poika. Raa'assa talonpojassakin on hienoa, karkean kuoren alla, mutta sinä et sitä löydä. Et osaa etsiä. Täytyy olla vertainen, samaan säätyyn kuuluva.. Ei sinun tarvitse soittaa, minä menen nyt.
Pentti horjuu ovelle.
— Mene vain, naisesi luokse.
— Ei sinne näin voi mennä. Sinne on pitkä matka. Hyvien naisten luokse on aina pitkä matka. Sinne eivät heikot jaksa. Joilla on sairas veri, uupuvat välille.
Pentti pääsee kadulle. Tirehtööri on lähtenyt tuota pikaa ja tulee häntä vastaan.
— Pentti, mitä sinä nyt? Linda soitti ja pyysi minun tulemaan hätään. Sinä olet juonut. Ei sitä niin sovi naisten kanssa. Tule, mennään konttoriisi.
Tirehtööri pysäytti ajurin ja veti Pentin siihen.
— Kyllä minä pääsen yksinkin. Anna nyt minun olla rauhassa.
— Onko sulia avaimet?
— On, on.
— Minä käyn Lindan luona.
— Ei hänellä ole mitään hätää. Hyvää yötä, setä.
* * * * *
Mitä hän oikein hourailee täällä, vieraassa kaupungissa? Hänen tuomionsahan en Lintu kyllin selvästi sanonut. Hän ei usein enää tavannut Lintua, joka kävi vieraissa, juhlissa. Nenòn hääri hänen ympärillään ja sukulaiset olivat hänestä ylpeitä.
— Minä en ymmärrä, mitä varten naiset ovat niin merkillisiä ja kiusanhaluisia, sanoo tirehtööri Pentille. — Linda aikoo sinusta erota ja mennä lähetystöneuvokselle. Miksei hän tee heti selvyyttä sinun kanssasi.
— Niin, niin. Hänhän kantaa vielä minun lastani, sanoo Pentti.
Tirehtööri hämmentyy, saa asiaa kaupungille.
* * * * *
Hettan kanssa yhdessä selvittävät he konttorin, puhdistavat sen ja jättävät toiselle.
— Se talosilla olo on nyt leikitty, naurahtaa Pentti. — Voidaan mennä jonnekin kahville tahi päivälliselle.
Illalla istuvat he mäellä ja kaupungin humu soi hiljaisena kaikuna heidän alapuolellaan. Heidän yllään loistavat ikuiset tähdet. Hetta nojaa päätään Pentin rintaa vasten. He istuvat siinä kuin sisar ja veli. Mikään muu tunne kuin ystävyys ei heitä kiinnittänyt toisiinsa.
— Me olemme sitten tavallaan kumpikin orpoja, sanoo Hetta.
— Niin, ainakin elämän orpoja. Voitko kuvitella, miltä tuntuu, kun on kuin lastu aaltojen heiteltävänä?
— Kyllä tavallani. Minunkin elämäni on sellaista paikasta paikkaan lentämistä. Kun on leivästä kysymys, täytyy lentää. Leivän eteen täytyy tehdä, mitä vaaditaan. Luulin ensin sinuakin, Pentti, sellaiseksi kuin muutkin ovat.
— Sellainen minä olen ollutkin, en yhtään parempi, mutta viimeaikoina minä olen kyllästynyt kaikkeen elämässä. Minä tahtoisin kotiin, mutta en pääse. Minä olen kuvitellut hyvästä naisesta, mutta tuskinpa sellaista onkaan, joka ei samalla olisi itsekäs ja ylpeä. Voitko kuvitella, miltä tuntuu, kun rakastaa jotain ja tulee hyljätyksi ja sitten vain ulkonaisen puolen viehättämänä ottaa toisen ja huomaa sen alhaiseksi olioksi, nautinnonhimoiseksi, joka pettää. Pettää joka askelella?
— Kyllä minä sinun kohtalosi käsitän.
Hetta silittää Pentin kättä, puristaa sitä. Jos ketään, niin voisi hän Penttiä rakastaa. Alutta Penttihän ei kysy hänen rakkauttaan. On vain kuin veli, hyvä toveri.
— Pitäisitkö sinä minusta, Hetta? kysyy Pentti pitkän vaitiolon jälkeen.
— Kyllä. Minä rakastaisin sinua.
— Niin, niin. Hyvä tyttöhän sinä olet. Mutta minulle ei pieni rakkaus riitä. Luuletko, Hetta, onko olemassa sellaisia hyviä, jaloja naisia, jotka rakastavat miestä kaikkine vikoineen ja puutteineen, tahtoen auttaa häntä?
— Kyllä minä uskon olevan.
— Minäkin joskus uskon, mutta en aina.
— Minä tunnenkin yhden sellaisen, minun kotipuolessani.
Hettan ja hänen hiljainen keskustelu oli kuin hyväilevää musiikkia heidän kummankin kipeytyneille hermoille. Tyttö oli joutunut alistumaan ties kuinka monen vaatimuksiin, mutta Pentin kohtelu oli tuonut hänessä kokonaan toisen puolen esille. He voivat erota hyvinä ystävinä.
Pentti nousi ja auttoi Hettan ylös.
— Kuule, mikä sen sinun hyvän naisesi nimi on? Minä en tahdo tietää, missä hän asuu, mitä hän tekee, en muuta kuin nimen vain.
— Elina Malm.
— Vie terveiset hänelle minulta.
Kyynelsilmin sanoi Hetta hyvästit Pentille.
* * * * *
Kevät tuli niin yhtäkkiä, ettei sitä kunnolla ehditty huomatakaan. Puut olivat jo lehdessä, kun Pentti sen huomasi. Täällähän ei kuullut korpirastaan visertelyä, joka oli ensimäinen oikea kevään merkki. Kaipa hän oli jotain sellaista kuullutkin iltakävelyillään, mutta ajatuksiltaan ei sitä huomannut.
Selvemmin tunsi hän kevään tulon voittamattomassa kaipauksessa kotipuoleen, Harvalan hakametsään ja lehtoihin, joissa nyt nuoret koivut olivat hiirenkorvalla. Ainoastaan siellä oli hänen keväänsä ja siellä sen voi tuntea oikealla tavalla.
Lintu oli viety sairaalaan ja odotettiin hänen toipumistaan päivästä päivään. Tuskallisinta oli odotus Pentille, joka olisi tahtonut päästä johonkin selvyyteen Linnun suhteen. Lintu oli sanonut vaativansa avioeroa, sanonut sen mammalleen, mutta mennyt sairaalaan ja hän sai nyt odottaa ratkaisua.
Se tulikin muutamana päivänä, kun Pentti istui asunnossaan mietiskelyyn vajonneena.
Oliko siellä Pentti? Hyvä, että oli. Sai kuulla ikävän uutisen, mutta ei pitänyt kovin pahastua. Linda on kuollut tänä aamuna. Tämä on heille nyt kovin raskasta. Penttihän siitä ei tietysti välitä.
Pentti laski kuulotorven kädestään ja istui entiselle paikalleen.
Lintu raukka.
Eihän hänkään voinut olla toisenlainen kuin oli. Ehkäpä hänkin sai kärsiä vanhempiensa takia. Elämä hänelle oli kallis, mutta hän ei tahtonut jatkaa elämää ja menetti myöskin omansa.
Lintu raukka. Hän oli kuitenkin ainakin kerran rakastanut häntäkin, hyljättyä ja halveksittua Harvalan poikaa.
Pentti toi haudalle kimpun valkoisia ruusuja, olisi tahtonut peittää niillä koko haudan, kuin luodakseen umpeen entisyyden.