VIII.
Keskikesä on kulunut jo ohitse. Luonnon ja ihmisten kiihkeimmät luomishetket ovat menneet ja tulee rauhoittava syyspuoli.
Pentti on kokeillut voimiaan kesän kuluessa Johannan mökillä. Kaivanut ojia, tehnyt uutta peltoa, niitellyt kasteisina aamuina luhtaniityillä, näperrellyt yhtä ja toista ja järkeillyt.
Väliin on vetänyt kylän talkoisiin ja juhliin. Oleillut siellä yksinään, ottamatta osaa mihinkään, niinkuin vieras. Hänen on annettu olla. Pentistä on tullut pirun kopea, sanovat nuoret miehet. Hän ei taida enää ryypätä eikä välittää naisista.
Joku jo vetää suutaan leveäksi. Suree vannaankin eukkoaan, sanovat. Heidän naurunsa tekee pahaa Pentille. Menee tanssimaan ja näyttää niille surunsa. Tyttäret välttelevät häntä. Joku kieltäytyy, kun hän tarjoutuu saattelemaan kotiin. Helenakin pysyy poissa niistä pidoista ja muuten ei kehtaa mennä häntä tapaamaan. Pentti käy alakuloiseksi. Hän onkin jo kohta vanha, eikä kelpaa nuorten joukkoon enää. Työtäkään ei jaksa tehdä, kun mieli lamaantuu, mutta ilo pakenee, jos sitä koettaa lähestyä.
Pentti valmistautuu menemään juhliin, joihin tietää Helenankin tulevan.
Saapihan nähdä, minkälaiseksi tuo on käynyt. Tunteeko enää tällaisia.
Pentti joutui niin myöhällä, että jo tanssittiin. Suuri tupa kävi yhtenä myllynä, ja valssin möllisävelet tulvahtelivat ulos avonaisesta ovesta ja ikkunoista. Parit tanssivat hikisinä, toisiinsa puristautuneina. Liikkeet olivat rohkeita ja vielä muutamia vuosia sitten olisi niitä pidetty täällä maalaiskylissä rivoina ja kokonaan sopimattomina. Mutta kaupungissakin tanssittiin siten, ja tietysti täällä ei tahdottu jäädä takapajulle.
Siellä oli Helenakin. Joku veti häntä lähelleen ja taivutteli hänen norjaa vartaloaan. Helena hymyili.
Olipa hän todellakin muuttunut. Saattoi uskoa Gaabriel-sedän sanat tosiksi.
Pentti meni pyytämään häntä seuraavan vuoron alkaessa.
— Kas, sinäkin olet tullut, sanoo Helena.
— Niin, minulla, näes, riittää rohkeutta.
Helena katsahti kysyvästi, mitä Pentti tarkoitti.
— No, sinulla on ollut surua vaimosi kuolemasta, sanoi kohta Helena. —
On ikävää, kun joutuu leskeksi.
Vai jo piti Helenankin siitä muistuttaa ja nähtävästi suurella nautinnolla.
— Eipä sitä kannata surra nykyistä naisväkeä, sanoi Pentti piloillaan.
Helena katsahti taas uteliaasti häntä.
— Sinulla ei ole kai ollut mitään suruja, jatkoi Pentti. — Päinvastoin näytät tulleen iloisemmaksi kuin ennen.
Helena punastui ja katseli maahan.
— Mennäänkö kävelemään, pyysi Pentti.
Hänen verensä kuohahteli Helenan läheisyydestä: luonnonvoimista, joita hän oli koettanut pitää kurissa.
Ja sitten hän tunsi vielä pitävänsä Helenasta, ehken vielä enemmän kuin ennen.
Heinäkuun yö oli lämmin. Metsäpolun hämärässä tavoitteli Pentti Helenan kättä omaansa.
Helena veti pois kätensä.
— Sinä olet yhtä ylpeä kuin ennenkin — minulle, sanoi Pentti.
Gaabriel-sedän sanat palasivat hänen mieleensä: »menköönpäs joku talonpoika…»
— Lienenköpä minä sinulle ylpeämpi kuin muillekaan. Sinähän sanoit ei kannattavan surra nykyistä naisväkeä.
Pentti katseli Helenan notkahtelevaa täyteläisyyttä, kasvoja, joilla vielä veri hehkui tanssin jäleltä. Silmiä, värähtelevää suuta. Hänen sisässään hyppi ja loiskahteli. Rakkaus, harmi ja viha. Tuossa Helena näytteli koskematonta, mutta salaa oli valmis sellaisen syliin, jonka tiesi luotettavaksi.
— Niin, en ole saanut kokea surua muuta kuin yhden takia, sinun, Helena… Kun sinä työnsit minut pois luotasi, täytyi minun tarttua johonkin. Muuten minusta olisi tullut kokonaan renttu. Mitään ajattelematta otin Linnun vaimokseni ja… seuraukset kyllä tiedät. Menetin kotini ja uskoni kaikkeen hyvään. Kuule, Helena, nämä kärsimysten vuodet olen salaa ajatellut sinua, Helena. Jos silloin olisit ollut vähänkään ystävällisempi minulle, olisin varmasti yrittänyt mielesi mukaan. Jos minä olisin ollut sellainen hyvä tyttö kuin sinä Helena ja joku, josta minä olisin pitänyt, olisi rukoillut minun apuani, hyvyyttäni, hiukkasenkaan lämpimyyttäni, olisin kernaasti sen suonut. Sinä kielsit sen. Helena, minä tahtoisin vieläkin yrittää, jos sinä… tahtoisit sitä ja… olisit oikein hyvä minulle.
Pentti laski kätensä Helenan vyötäisille, mutta tyttö irrottautui siitä varovasti.
— Ei, kuule, Pentti, et sinä saa olla noin hätäinen. Sinä luulet nyt, niinkuin silloinkin, että jonkun, jota haluaa, voi ottaa noin vain, niinkuin tahtoo. Pidänhän minä sinusta vieläkin ja voin ajatella tarkemmin asiata, mutta… sinullahan ei ole nyt kotia.
Pentti puraisi hammasta. Sama kopeus kuin ennenkin. Ja talo taisi olla pääasia. — Mainitsivatkohan siitä kaikki naiset nykyään, ennen kuin lupasivat jollekin miehelle rakkautensa?
— Minä kyllä saan pian kodin, jos sinä tahdot… jos et työnnä noin kylmänä minua pois luotasi.
Helena oli pysähtynyt ja katseli peittämättömällä ihailulla Pentin kasvoja, joilla tummat veret leimusivat.
Pentti läheni, otti tytön syliinsä ja aikoi suudella.
— Laske minut irti, Pentti!
Se kuului kuin vasaran isku.
Pentin sieraimet värähtelivät.
— Enkö… enkö minä sitten saa sinulta… yhtään hellyyttä…
— Et, ennenkuin olet näyttänyt olevasi mies.
Pentin kurkusta karahti hirveä kirous.
Helena näytti nauttivan vaikutuksestaan Penttiin.
— Helena, minä rukoilen vielä kerran… suo minulle vähäinen hetki, muutama hetki, jos kerran välität minusta.
Helena hymyili.
— Sinä kiusaat vain suotta minua ja itseäsi.
— Anna minun kerran suudella huuliasi, Helena. Jos olet kerran koskematon, niinkuin sanot, niin tee se tämän kerran.
— Sinä kerjäät mahdotonta.
Pentti hillitsi raa'an kirouksen, joka oli tulemaisillaan hänen huulilleen.
Jotain täytyi kuitenkin tehdä.
Pentti tarttui nuoreen koivuun ja repäisi sen maasta haavoittaen kätensä.
— Nyt minä tiedän mikä sinä olet, sähisi Pentti. — Tekopyhä, salasyntinen, kurja, kulkijain morsian! Sinua on syleilty ja suudeltu ja sinä olet antautunut maantien kulkijalle…
— Mitä sinä sanot… sammalsi Helena. Jokainen veritippa oli paennut hänen poskiltaan.
— Sitä mitä ihmiset ovat nähneet. Turha sinun on enää näytellä pyhimystä.
Näki hyvin, että Helena oli syyllinen häntä kohdanneisiin syytöksiin.
Syyttömään eivät olisi hänen sanansa niin vaikuttaneet.
— Nähneet..? Kuka…? Sinä uskallat puhua minulle tuollatavoin.
— Uskallan, sinä puhdas karitsa… Luuletko, että ihmiset pitävät näkemiään salaisuutena? Minä… rakastin sinua yhä… siitä huolimatta… Enhän minä itsekään ole kovin korkealla, mutta että sinä loistelet olemattomalla… niin… minä en kerjää enää koskaan hyvyyttäsi.
Helena painui maahan nyyhkyttäen. Pentti kääntyi kartanoon, aikoen ottaa hattunsa ja lähteä. Ei, sinne ei hän voinut mennä. Hänen kätensähän olivat veressä. Joku olisi voinut luulla hänen tehneen väkivaltaa, vaikkapa murhan. Helena nyyhkytti tuossa. Säälikö hän vielä häntä? Ehkä hän olisi voinut sääliä, jos tyttö olisi sitä kaivannut… odottanut. Nyt hän nousee ja lähtee. Niin, nosta vain pääsi pystyyn, Lherman ylpeä, tekopyhä tytär.
Pentti harhailee metsiä, joutuu takaisin juhlapaikan läheisyyteen.
Jokaisen juhlan yhteyteen kuuluvat metsissä liikkuvat viinanmyyjät.
Juodaan julkisesti, tehdään kauppaa teillä ja kujilla. Kansa noudattaa
kovennettua lakia, pilaamalla juhlansa ja menettämällä kunniansa.
Pentti huutaa myyjän luokseen.
— Onko se puhdasta?
— On varmasti. Helsingistä asti haettua.
— Sen pitää olla yhtä puhdasta kuin Laherman Helenan kunnia.
Pentti nostaa pullon huulilleen ja juo miedontamatonta, suuta ja nielua polttavaa nestettä. —
— Äh… ja yhtä väkevää kuin Helena…
Mies naurahtelee. Pentti taitaa olla jo entisestään päissään. Ja mitä se Laherman tytöstä puhuu. No, siitä on kyllä kuultu kuiskuttelut.
— Jos käyt hakemassa minun hattuni, niin saat kympin vaivoistasi, sanoo
Pentti.
Hän ei tahdo mennä sinne missä on Helena. Pois, kylille, mihin vaan. Elämä, hänen elämänsä, ei kannata ajatella sen enempää. Yksi päivä kuluu niinkuin toinenkin ja… voi helvetti, että hän tulikaan tänne ja menetti rauhansa, jonka oli jo melkein onnistunut saamaan!
* * * * *
Ja sitten menee Pentiltä päiviä ja öitä, ettei hän niistä itsekään tiedä. Muutamana päivänä tulee hän Johannan mökille ja näkee tämän surulliset kasvot.
Ei, niitä hän ei voi katsella. Hän lähtee Porraslahteen, Gaabriel-sedän luokse.
Pentti kertoo kaikki Gaabriel-sedälle, joka kaivelee, ojan partaalla istuen, piippuaan. Nämä heidän ojanparras-keskustelunsa tulevat ehken jatkumaan eteenkinpäin. Pentti ei voi luottaa muihin kuin mietiskelevään Gaabrieliin.
— No, se oli hyvä, että puhuit sille suoraa kieltä, mutta mitäs sinun sitten tarvitsi mokomasta niin raivostua ja mennä sitten juomaan. Ja vielä juotuasikin juomaan. Ja sitten kulkemaan pitkin kyliä taas niinkuin ennenkin.
— Se oli siksi, kun… minä ajattelin vielä Helenaa.
— Niin, niin, kyllähän minä sinun tulisen luontosi tiedän. Niin semmoisessa paikassa olisi tehnyt Mikko-setäsikin. Siepannut puukkonsa ja lyönyt sen vaikka kiveen kappaleiksi. Mutta minä sanon, että se on turhaa. Hillittömän raivonsa saa tukehtumaan, jollei muulla niin ivalla, mutta sinä olet niin suorapuinen, ettet osaa sitä käytellä. Jätähän nyt se otus mielestäsi ja ajattele jotakuta toista, jos et voi olla ajattelematta. Onhan näitä kukkasia.
Molemmat miehet naurahtivat. Gaabriel veteli piippuaan ja jatkoi: — Totisesti sinusta ei näy mitään tulevan ennen kuin saat kunnon vaimon. Mutta mistä minä sen nyt otan tässä sinulle. Jos uskoisit, kun sanon, että vielä se semmoinenkin löytyy, niin sinun olisi hyvin helppo olla. Ja sen minä sanon, että työhön sinun on tartuttava. Hetkeäkään et saa laiskotella. Pengo sitä Johannan palstaa. Ostat sitten omaksesi. Eihän sitä Johanna tarvitse kuitenkaan.
— Saisin minä Harvalankin, jos olisi rahoja.
— Älä? Möisikö se sen?
— Kuuluisi myyvän. Taisi sattua samanlainen isäntä kuin minäkin.
— No, ei se aivan samanlainen… on se teettänyt töitä ja tehnyt itse. Kyllähän se rahojen puolesta saataisiin, mutta ensin sinun on opittava tekemään työtä. Ja sitten talo tarvitsee heti emännän.
Gaabriel sai Pentin rauhoittumaan. Johanna oli hyvillään, kun Pentti aloitteli taas töitä.
Pitkää iloa siitä ei ollut. Muutaman päivän perästä Pentti lähti.
Hänen päähänsä johtui käydä tapaamassa Hettaa, joka oli nyt kotikaupungissaan ja sieltä lähettänyt terveisensä Pentille.
Vanha Elia sattui olemaan Johannan mökillä, kun Pentti lähti.
— Joko se taas riivaa lähtemään? Milloinkahan sinäkin poloinen saanet rauhan.
— Jos kävisi katselemassa itselleen emännän ja ottaisi Harvalan, sanoi
Pentti.
— Ei siitä mitään tule. Äläkä vain anna enää semmoisten lintujen sokaista itseäsi.
— En, isä, sanoi Pentti vakavana. — Jos kerran vielä vaimon otan, täytyy sen olla itseäni parempi.
— Tuossa muistan uneni. Sinulla oli Harvalan ison aitan avain kädessäsi. Ja sitten sinä talutit semmoista liinakko-hevosta. Se oli oikein hyvä hevonen. Sen unen pitäisi tietää hyvää.
Pentti ihmetteli, ettei Elia-ukko mutissut hänen lähdöstään. Ja Harvalan aitan avaimen se on nähnyt minulla unissaan. Jospa vielä saisikin takaisin vanhan kotinsa.
Pentti harhailee oudossa kaupungissa, tapaamatta Hettaa. Vieraassa paikassa tuntee hän vielä enemmän kuin ennen elämänsä tyhjyyden ja yksinäisyyden.
Mitä hän oikeastaan lähti täältä hakemaan?
Ei mitään. Ehkäpä suuri Järjestäjä tahtoi hänen vielä tekemään tämän matkan, että hän voisi nähdä ja tuntea, mihin oikein oli kuuluva: maahan ja kotiseutuun.
Kotiseutuaan ei kukaan hylkää saamatta siitä rangaistusta.
Täällä hän näki ja tunsi entistä syvemmin kaupunkien tyhjyyden ja yksinäisyyden. Ihmiset kulkevat kuin varjot. Pian kai he nääntyvät omaan tyhjyyteensä. Heillä on jokaisella sairasta verta suonissaan, yhdellä enemmän, toisella vähemmän. Sitä on vähin joka paikassa. Mikä parantaa ihmiskunnan sairaan veren?
Pentti joutuu upottaville teille, ja aamulla tuntuu niinkuin ei voisi mitenkäään alkaa sitä päivää.
Se on sunnuntai ja kellojen ääni kantautuu hänen korviinsa.
Pentti kuuntelee kellojen sointia hartaana, niinkuin odottaisi siitä jotain apua itselleen. Kuinka kauan siitä lieneekään, kun hän on kellojen äänelle avannut korvansa.
Ulos tultuaan hukkuu Pentti syyskesän sunnuntai-aamun kirkkauteen.
Kaste kimaltelee vielä puiden oksilla ja muurien varjopaikoilla.
Kaupunki on hiljainen. Niinkuin siitä yhtäkkiä olisi tullut kuolleitten kaupunki.
Pentti kävelee puistikkoon, jonka keskeltä kohoaa kirkontorni rauhallisena korkeuteen.
Kirkosta kuuluu urkujen humina, virren veisuuta. Pentti pysähtyy ja antaa urkujen sävelten valua pisaroittain kipeytyneeseen sieluunsa. Lapsuusajan muistot saavat siellä vähitellen jalansijaa, ja hän muistaa vuosikymmeniä sitten istuneensa äitinsä vieressä kirkossa ja hartaudella kuunnelleensa urkujen ääntä. Se ääni liikutti hänen lapsen sieluaan, ja kirkkaat pisarat ilmestyivät silmänurkkiin, josta äidin täytyi ne pyyhkäistä pois nenäliinallaan. Siinä ajassa on jotain kirkkaan kaunista, mutta sitten peittyy kaikki hämärään.
Hän on saattanut pilkata vanhojen ihmisten hartautta, kirkkoa, kaikkea, joka on tuntunut hänestä ahtaalta. Hän on saattanut pilkata jumalaakin, eikä ole moniin vuosiin lausunut hänen nimeään ajatuksissaankaan.
Miten hän on saattanut niin tehdä? Tuolla palvoivat jumalaansa hartaudella nekin, jotka eivät sitä jokapäiväisissä askareissaan muistaneet ja jotka saattoivat joskus ja hyvinkin usein hairahtua säännölliseltä radaltaan, kahmaista elämäniloista vankoin mitoin. Joskus tuli heille kuitenkin tarve avata sielunsa Korkeimmalle, antaa virren sävelten laskeutua sen ylle kuin siunaavan kasteen.
Ja tätä tällaista hän oli saattanut pilkata.
Pentti istuu penkillä pää käsiin vaipuneena. Syvältä jostain pyrkii esille nyyhkytys. Hän on yksin elämänsä ja kohtalonsa kanssa, kuin kuivettunut ruoho erämaassa. Hyvyyttä ja uhrautuvaisuutta hän etsii, voidakseen pystyttää särkyneen elämänsä sirpaleet. Pohjaa ja pelastusta hän etsii, mutta ei löydä.
Pentti paljastaa päänsä ja antaa sen hiljaisen sävelmeren laskeutua ylleen ja keinuttaa väsynyttä olemustaan.