IX.
Juna on lähdössä erään kaupungin asemalla ja Pentti kiirehtii toisten mukana, etsiäkseen tilaa vaunuista. Tungeksitaan, kolistellaan matkalaukkuja ja koetetaan valloittaa mukavia paikkoja kohteliaisuuksista välittämättä. Junavaunussa kulkeminen ei ole kovin mukavaa, vaikka onnistuu saamaan hyvän paikankin. Kukapa joutaa siinä muistamaan muuta kuin omaa mukavuuttaan.
— Tässä on paikka, sanoo joku Pentille, joka koettaa tungoksessa keksiä jotain nurkkaa itselleen. — Vieläpä nurkkapaikka ja repullennekin on tuolla hyllyllä hyvää tilaa.
Pentti aikoo ottaa paikan, mutta meneekin seuraavaan vaunuun. Siellä hän jo istuutuu, laskien laukkunsa hyllylle, mutta epämieluisat kasvot hänen ympärillään pakoittavat vielä kokeilemaan seuraavaa vaunua.
Siellä on penkki vapaana, ja Pentin sitä silmättyä sanoo vastapäätä istuva nuori nainen:
— Siinä on kokonainen penkki vapaana. Minä voin kyllä ottaa siitä pois toverini tavarat.
Pentti kiittää ja istuutuu. Silmäluomet tahtovat painua väsymyksestä kiinni. Suurin osa vaunussa olijoista on hilpeätä väkeä, puhutaan ja nauretaan, ja Pentti miettii, miten muutamat ihmiset jaksavat pysyä aina virkeällä tuulella. Heillä on varmasti kaikki oikein, hyvä terveys, työ on helppoa ja elämän turhat kysymykset eivät heitä vaivaa.
Pentti on vaipunut mietiskelyyn ja herää, kun vaunu nytkähtää liikkeelle ja häntä vastapäätä istuvan tyttösen matkatoveri, häntä vanhempi neitonen, istuu paikoilleen, puhuen ja nauraen jotain toverilleen.
Pentti katselee uteliaana mukavata asentoa etsivää nuorta naista. Ensi silmäykseltä on nainen kiinnittänyt kokonaan hänen huomionsa. Nainen oli ehkä kolmenkymmenen, mutta saattoi olla nuorempikin. Säännölliset kasvot, suu, joka ei näyttänyt olevan joka hetki valmis suutelemaan ja suudeltavaksi — niinkuin muutamilla — ja vaaleaverikön elämän voimaa säteilevät silmät. Täyteläistä vartaloa verhosi musta matkahame ja avokaulainen pusero.
Joku paremman virkamiesperheen vanhin tytär, mietti Pentti ja katseli tytön auringossa ruskettuneita kasvoja.
Hänessä oli jotain merkillisesti puoleensa vetävää. Nuoren naisen ulkonainen kauneus viehättää silmää; siihen yhtynyt sisäinen rikkaus kiinnittää mieltä. Pentti tuli tehneeksi kanssamatkustajalleen joutavalta ja tungettelevalta tuntuvan kysymyksen, minne oli matka, ja sai hämmästyksekseen kuulla, että nuori nainen oli matkalla Porraslahteen, Gaabriel-sedän luokse kesän loppua viettämään.
— Olette siis tuttava porraslahtelaisille? kysyi
Pentti, mainitsematta, että oli talonväen sukulainen.
— Kaukaista sukua emännälle.
— Minäkin olen sieltäpäin, meillä onkin niinmuodoin sama matka ja voin auttaa teitä muuttamaan matkatavaroita laivaan.
— Minulla ei ole mitään matkatavaroita, nauroi tyttö. Nehän ovat vain vastuksina kesämatkoilla.
— Mutta tavallisestihan naiset kuljettavat suuria laatikoita ja koreja matkoillaan.
— Minä en ole muutenkaan niin muodinmukainen.
Tuttavallinen keskustelu virisi pian, ja Pentistä tuntui niinkuin nainen olisi ollut tuttava ja hyvä ystävä jo vuosikausia, niin, melkeinpä hänen jo pitkältä tuntuvan ikänsä.
Mistä johtuikaan, että muutamat ihmiset ensikertaa tavatessaan tunsivat syvää yhteen kuuluvaisuutta, kun toiset taas eivät voineet lähentyä milloinkaan.
Pentti meni ulos ja nojasi kaiteeseen. Olipa hänen verensä liikkeessä. Sillä oli ihan sama vauhti kuin syysyössä kiitävällä junalla. Mikä oli nainen ja miksi se häntä niin perinpohjin liikutti. Ja matkalla Porraslahteen. Siellä oli kaikkien käymäpaikka, hyvien ja huonojen. Tämä oli varmasti hyvä, hän näki sen, tunsi jokaisella solullaan. Jospa tämä nyt olisikin se oikea, jota hän on kaivannut ja etsinyt. Hänen täytyi lähteä tälle matkalle, tavatakseen hänet. Kuka hän oli ja mistä? Miksi hän viivytteli eikä ottanut selvää hänen nimestään. Hän jo oli aikonut esitellä, mutta kömpelönä kuin ainakin maalainen sen jättänyt.
Eikö tämä kuitenkin kaikitenkin ollut turhaa kuvittelua. Tuskin tyttö haluaa edes lähempää tuttavuuttakaan milloinkaan. Ja mistä tiedät, että hän on sairaan mielesi kuvittelema hyvä nainen? Hyvähän Helenakin oli, kunnes muutamana päivänä selveni, että hän on vielä muita huonompi. Eivätkö tuolla taivaalla loistaneet jo syksyn tähdet? Pian on talvi. Sinun kesäsi on ijäksi mennyt, eikä tule takaisin.
Pentti meni takaisin vaunuun. Mitä, eivätkö hänen matkatoverinsa maininneet jotain Hetta Heinosta?
— Missä hän nykyään on? kysyy Pentti.
— Tunnetteko hänet? kysyy tuntematon hymyillen.
— Kyllä, sanoo Pentti ääni vavahtaen. Hän saa tietää, että Hetalla on hyvin nykyään.
— Missä hän tätä ennen on ollut?
— Eräällä liikemiehellä, jollain Pentti Harvalalla, Helsingissä. Nuoren naisen kasvoilla häivähtää jälleen hymy.
Pentti ei uskaltanut nostaa katsettaan. Se pysyi hetken aikaa neitosen pyöreässä polvessa, joka oli heitetty toisen yli, sirossa kengässä, joka verhosi pientä jalkaa.
Mitähän tyttö on puhunut hänestä? Ja eiköhän tämä sinun hyvä naisesi ole Hettan mainitsema Elina Malm? Mitä peliä kohtalo oikein pitikään hänen kanssaan. Tyttö saa kokonaan hänet lumoihinsa, ei siten kuin Lintu, mutta kokonaan toisin. Tämä tuntee Hettan ja tulee Porraslahteen. Mitä hänen pitää tehdä, sanoako että on tuo myttyyn mennyt Pentti Harvala ja kysyä mitä tyttö on oikein hänestä juorunnut. No, olisipa siinäkin järkeä, tehdä sillä tavoin.
Pentiltä kysytään, onko hän Porraslahden naapurista. Tyttö ei ole nähtävästi selvillä, onko hän talonpoika vai herrasmies. Hänen vaatteensa eivät ole talonpojan, ja näillä käsillä ei ole tehty pitkään aikaan työtä. Tyttö katselee häntä tutkivasti ja yht'äkkiä hän tulee hyvin iloiseksi, käsittämättömästä syystä. Tulee asema ja neitoset aikovat kahville. Kysytään, eikö hänkin tule. Hän kyllä tulee mielellään, ja kun palataan, ojentaa hän kätensä tytölle, auttaakseen hänet portaista ylös. Tyttö kiittää ja samalla hänen silmissään on säteilevän lämmintä, ja hän saa sen kokonaan.
Tytön toveri menee vaunuun ja tämän toisen huulilla on salaperäinen hymy. He jäävät kahden vaununsillalle ja tyttö katselee tähtiä.
—- Matkustatteko te usein? kysyy tyttö.
Hän kyllä matkustelee paljon. On ollut vuosia, että vain harvoin on käynyt kotonaan. Hän on etsijä, joka ei löydä mitään. Hän on nyt viimeksi, kuin hukkuva, katsellut oljenkortta… hän on melkein hukkumaisillaan. Tietääkö neiti, miltä tuntuu kun pitää kuolla elävänä, kun näkee että tulee ikuinen syksy, eikä kesää ole ollut, eikä tulekaan? Kun tahtoo ponnistaa kuivalle eikä pääse ja kun pohja pettää joka hetki.
Nainen painoi päänsä alas. Hämärässä oli vaikea nähdä, mitä hän ajatteli, värähtikö hänen kasvonsa, ja mitä hän pyyhkäsi nenäliinalla silmäkulmastaan.
— Hetta Heino on kertonut minulle eräästä samanlaisesta kulkijasta.
Mitä hän on kertonut? sykähtää Pentissä. Hän on varmaankin kertonut hänen kärsimyksistään, Linnusta ja lapsesta, jota hän odotti, mutta ei saanut. Ja tuo tuossa on Elina Malm. Onko hän? Kuka muukaan tietäisi Hetta Heinosta, siitä kultaisesta tytöstä, ja kenellepä muille tyttö olisi hänestä kertonut.
— Lieneekö Hetta Heino… niin… kenestä hän lienee kertonut.
— Samasta Pentti Harvalasta, jonka konttoria hän oli hoitamassa.
Eikö nyt tytön ääni selvästi värähtänyt. Pimeässäkin näki Pentti tytön silmissä jotain sanomattoman hellää ja lämmintä, kun hän käänsi kasvonsa Penttiin.
— Hetta Heino on tietänyt vain osan sen kulkijan kärsimyksistä, sanoi
Pentti tukahtuneella äänellä.
— Ja mitä te sitten oikein etsitte? kysyy tyttö ja vaunun nytkähtäessä joutuu aivan hänen lähelleen. Pentti saattoi tuntea hienon orvokin lemun hänen vaatteistaan.
— Etsin auttajaa… sellaista, jota voisi kunnioittaa ja… niin, minä olen kuvitellut sellaisen löytäväni, rakastanut häntä synkkinä päivinäni, unettomina öinäni. Miten minä häntä palvoisinkaan… mutta minä olen narri, kun tällaista puhun.
Saattoi pimeässäkin nähdä, miten Pentin kasvot hehkuivat.
— Hettakin kertoi eräästä tytöstä… jatkoi hän. — Elina Malm oli hänen nimensä… minä olen ajatellut häntä… hassuna ja mielettömänä ojennellut raskaina hetkinäni käsiäni häntä kohden. Ivannut itseäni, että saatan niin tehdä, mutta minun on pitänyt. Hm, minä lähetin terveiseni tuolle tytölle. Mitä hän lienee ajatellut.
— Kyllä hän on saanut teidän terveisenne ja… ajatellut teitä paljonkin ja…
Tytön ääni katkesi hetkeksi.
— … ja minä luulen, että se tyttö tahtoisi auttaa teitä, ja hän myöskin varmasti voisi.
— Mutta eihän hän tunne minua?
— Kyllä. Hetta Heino on teidät niin hyvin kuvannut hänelle ja minäkin uskon nyt, ettei hän ole kuvannut teitä väärin.
— Ettekö tahtoisi viedä hänelle vielä terveiseni?
— Kyllä. Vaikka, voisitte kai senkin uskoa, että viejäkin saattaisi olla hyvin mielellään terveisten vastaanottaja? Tyttö katsahti häneen ja hymyili.
Pentin suonet seisahtuivat, lyödäkseen jälleen sitä kovemmin.
— Ja jos tuon tytön joskus tapaisitte? jatkaa tyttö ääni värähtäen.
— Niin rakastaisin häntä niinkuin nyt jo rakastan…. niinkuin ei yksikään toinen voisi rakastaa. Minä ottaisin jälleen kotitaloni ja… uskoisin jälleen elämään.
Nainen nojasi vaunun seinään ja katseli häntä. Tähdet värisivät syyskylmällä taivaalla. Kaksi ihmislasta värisi oudon ja ihmeellisen onnensa ovella, epäröiden, astuako sisään vai jäädäkö odottamaan.
— Ja mitä tuo tyttö…? Voisiko hän rakastaa minua?
Pentti lähensi kasvonsa lähelle toisen kasvoja.
— Kyllä… hän voisi… sanoo tyttö ja antaa päänsä painua. Hänen olisi tehnyt mieli sivellä Pentin otsalta pois kärsimysten uurteet, upottaa sormensa noihin pörröisiin hiuksiin, suudella… mutta eihän hän näin voinut.
Tyttö pujahtaa vaunuun ja Pentti jää huojahtelevalle vaunun sillalle. Hän olisi tahtonut sillä hetkellä polvistua siihen tähtien alle ja lausua hartaan kiitoksensa suurelle Tuntemattomalle, joka on johtanut näin. »Kyllä sinä vielä löydät sen oikean», oli Gaabriel-setä sanonut ja saanut hänen horjuvan toiveensa hetkeksi virkoamaan. Tuo tyttö oli hänkin ehken etsinyt ja hapuillut ja kuullessaan ystävättärensä kertomusta miehestä, joka ponnisteli päästäkseen eroon verensä kiroista uneksien auttajasta, alkanut ajatella tätä kärsivää, sairasta vaeltajaa ja sydämensä hyvyydellä kiintynyt häneen tuntemattomana. Hän oli ennen kuullut toveriensa kertovan juttuja tällaisista sattumista ja hymähtänyt niille, pitäen niitä naurettavina, hentomielisten päähänpistoina. Nyt oli hänen, epäilijän, uskottava sattuman lakia, sellaista, jonka joka Tuntematon määräsi ja oli ehken noihin väräjäviin, ikuisiin tähtiin kirjoitettuna.
Juna pysähtyi asemalle, johon heidän oli jäätävä. Se olisi voinut jyristä halki yön, pysähtymättä ja hän tässä olisi voinut olla ajatuksineen, väkevine tuntemuksineen. Elina Malm on tuolla vaunussa, hän lähtee myöskin laivaan, joka vie Porrasveden yli, tytön Porraslahteen, hänet kotiin. Taas kerrankin kotiin, Harvalaan, sillä siksi se on nyt hänelle pian tuleva. Miksi hän ei voinut sanoa tuolle tytölle kuka hän on, saada hänet heti. Tytön huuliltahan kuului selvä tunnustus: Kyllä hän voisi, mutta hän vielä pakeni. No, se hänen täytyi tehdä. Hän tekee sen ehkä vielä montakin kertaa, mutta kuitenkin hänen tunnustuksensa sanoi: voit odottaa. Niin, hän kyllä tekee sen, vaikka vuosien perästä, kunhan tietää, että on joku hyvä ja säälivä sielu, joka häntä ajattelee, rakastaa.
Mitä hän tässä vielä… Elina Malm on jo asemasillalla ja sanoo hänelle:
— Siellähän te olette vielä ja minä etsin teitä… ettekö aio tullakaan asemalle. Hyvänen aika, juna lähtee aivan heti.
Hänpä todellakin on muistamaton ja antaa neiti Malmin astua auttamatta junasta. Nyt viheltää jo veturi, mutta hän saa kyllä pian hattunsa ja matkalaukkunsa.
Pentti hyppää alas liikkeellä olevasta vaunusta ja näkee aseman hämärässä valossa, että Elina Malm on hätääntynyt hänen tähtensä.
— Antakaa korinne minulle ja sekin toinen kantamus. Minä kyllä voin hyvin viedä nämä kaikki laivaan.
— Korin saatte, mutta mitä te ajattelitte, kun olitte vähällä jäädä junaan.
Elina Malmin nauru on helähtävän kirkasta ja vilpitöntä. Sellainen nauru keventää väsyneen ihmisen mieltä ja saa pilviselläkin päivän paistamaan.
— Pitääkö minun sitten se sanoa, virkkaa Pentti ja etsii Elinan katsetta. Tyttö on levoton, sen huomaa Penttikin ja hän ajattelee, että Elina ehken pelkää hänen ahdistavan uutta tunnustusta, tässä pimeällä tiellä, laivassa. Tyttö tahtoo varmaan vielä leikkiä tuntematonta ja… mutta piru vie, mitä hän tässä luuloineen ja päätelmineen. Eikö ollutkin kaikki junassa tapahtunut vain hänen herkän mielensä kuvittelua, harhanäköä. Hän on kaipuunsa kourissa tullut ehken hentomieliseksi. Kuvittelee löytäneensä hyvän naisen, jonkun erikoisen, ja luulee tämän jo rakastavan itseään. Eivätkö ne liene pohjaltaan sittenkin samanlaisia kaikki.
Elina käveli hänen rinnallaan vaieten. Hän ei siis tahtonut kuu la, mitä hän ajatteli. Tie oli kuoppaista, ja sitä oli vaikea kulkea pimeässä. Hänen olisi pitänyt tarjota käsivartensa tytölle, mutta ei tullut sitä tehneeksi. Tyttö olisi varmaankin mielihyvällä ottanut hänen apunsa vastaan. Kuului ensimäinen laivan lähtömerkki ja heidän täytyi kiirehtiä. Tyttö oli vähällä suistua rapakoiseen kuoppaan ja hänen täytyi ehtiä avuksi.
Elinan joustava vyötäinen taipui hänen kätensä alla ja hän tunsi hetkisen tytön hengityksen kasvoillaan. Pentin oli vaikea laskea häntä irti.
— Pitäkäähän kiinni minusta, sanoi hän. — Meillä olisi pitänyt olla lyhty.
— Ettekö te sitten voi pitää minusta kiinni, naurahti tyttö.
— En uskalla, sanoi Pentti lyhyesti.
— Mutta enhän minä pysy teidän perässänne. Ja mitä me lyhdyllä tekisimme. On paljon hauskempaa näin pimeässä.
Tuli asumuksien valoa tielle ja Pentti näki Elinan kasvot rauhallisina, hänen kirkkaissa silmissään iloisen, hilpeän katseen.
Pentti häpesi. Hän olisi toki voinut olla tytölle ystävällisempi.
* * * * *
Laiva lähti. Tähdet kuvastelivat Porrasveden pintaanpa koneen tasainen tykytys kuului heidän allaan. He seisoivat kaidetta vasten katsellen välkkyviä valoja korkeudesta ja syvyydestä. Lukemattomat kerrat oli Pentti istunut yksin tähtien alla, sekavan elämänsä rihmoihin sotkeutuneena ja siitä tiliä tehden. Nyt oli tuossa toinen, hänen otaksuttu löytämänsä, käden ulottuvilla. Hän olisi voinut laskea kätensä tytön vyötäisille ja sanoa: sinä olet Elina Malm ja minä olen se haaksirikon tehnyt, jota sinä olet paljon ajatellut. Kohtalo vei näin tiemme yhteen, mitään aavistamatta tahi edeltäpäin järjestämättä, ja nyt tulee meille kevät keskellä syksyä.
— Mitä te ajattelette? kysyy Elina hiljaa. — Mennyttä elämäännekö?
— Mistä te sen arvasitte? Niin, sitä minä todellakin ajattelin. Annoin mennä sen pala palalta ohitseni niinkuin nuo tähtien kuvastelut luistavat ohitsemme. Ja — sitten minä ajattelin aivan tätä hetkeä, sitä terveisten vastaanottajaa. Minä epäilen…
Pentti jätti kesken.
— Mitä niin?
— Oikeastaan kaikkea. Sitäkin, tokko tyttö kauan välittää, kun saa nähdä, minkälainen olen, epäilijä ja… kädestä eteenpäin kiskottava. Mutta oikeastaanhan niin vähän merkitsee jonkun yksilön häviö, hukkuminen, minunkin. Itserakkaudessamme kuvittelemille olevamme hyvinkin tärkeitä välikappaleita elämälle, mutta jos meistä joku sammuu, on se sama kuin pisara häviäisi merestä. Sanotaan meillä jokaisella olevan tuolla korkeuksissa oma tähtemme ja sen sammuvan samalla kertaa kuin me itsekin. Minunkin tähteni taitaa pian sammua tuolla.
— Eikö sitten kannata yrittää enää… sen tytönkään vuoksi, jota olette ajatellut?
Elina Malmin ääni värähteli.
Pentti tunsi kurkkuaan kuristavan. Hän oli auttamaton ja pilasi omansa ja toisen ilon oudon onnellisesta tapaamisesta. Suorastaan sietämätön hän oli itselleen ja muille.
— Kyllä, jos vain… Minä tulen välistä niin katkeraksi, melkein lapselliseksi. Antakaa anteeksi minulle. Tuolta näkyvät jo tulet Porraslahdesta. Tämä ihana matka loppuukin jo aivan heti ja sitten saan taivaltaa lopun matkaa yksinäni. Saanko pian käydä tervehtimässä teitä?
— Niin pian kuin haluatte. Ehkä minäkin saan pistäytyä kotitalossanne.
— Mitenkäpä te sinne osaisitte. Ettehän edes tiedä kuka minä olen.
— Ei, ei.. voittehan kuvitella, että tiedän… jättäkää se sanomatta, sanoi tyttö melkein hätäisesti. — Voinhan kysyä Porraslahdessa, jos lähden etsimään teitä.
Kuului jälleen tytön helähtelevä, hyvää tekevä nauru.
— No, siellä ne kyllä tietävät minut. Voivat sanoa, että se on kotinsa hävittänyt huijari, jota ei kannata lähteä etsimään.
— Sen vain minä tiedän, kannattaako, sanoi tyttö.
Laiva huojui laituriin kiinnitettäessä ja he joutuivat aivan lähekkäin. Pentti otti tytön käden ja piti sitä hetkisen omassaan. Tyttö ei kiirehtinyt vetämään sitä pois.
— Soisin, että ette pettyisi uskossanne. Minä tahdon tehdä parhaani.
Pihaportilla he erosivat.
— Sanokaa terveiseni Gaabriel-sedälle, sanoi Pentti kiinnitellen reppunsa nauhoja.
— Keneltä? ilvehti tyttö.
Kuu oli noussut ja sen kelmeässä valossa näki Pentti tytön hymyilevän.
— Kulkijalta, joka on koettanut keräillä kokoon särkyneen elämänsä sirpaleita, joka on tähän asti etsinyt turhaan, mutta nyt luulee löytäneensä.
Pentti lähti astumaan hämärää polkua, samaa, jota niin usein ennen oli kulkenut murtuneena ja epätoivoisena. Nyt oli toisin. Vuosikausiin, tuskinpa ei milloinkaan ennen ollut tuntunut hänen olonsa näin keveältä.
Kosteassa yössä maa höyrysi väkevää voimaansa. Nyt kiinni siihen. Ja käyköön onnen kanssa kuinka tahansa, maata ei voi enää jättää. Se pysyy ainakin uskollisena.