X.
Syksyinen ilta hämärtyy. Keltaiset lehdet putoilevat kuin suuret kultarahat metsätielle, pelloille ja pihamaille. Taloissa liikutaan jo pian lähestyvän talven unelmissa. Kesän kiihkeä kausi on takana ja sadon onnelliset korjaajat askartelevat levollisina pelloillaan.
Pentti tuntee kaipaavansa yhä kiihkeämmin maahan kiinni. Maahan kiintymyksen onnea ei käsitä, ennen kuin on käynyt loppuun kulkurin koulun. Kun tuntee perinpohjaisen häviönsä, huomaa vielä olevansa maan kamaralla. Ja silloin on toki jotain, josta voi lähteä uudelleen, niinkuin ruoho juurista talven jälkeen.
Saada pian Harvala käsiinsä ja ratkaisu Elina Malmilta, jota hän ei voinut lakata hetkeksikään ajattelemasta; siinä hänen elämänsä ensimäinen ja viimeinen ehto.
Pentti kävelee levottomana Harvalan metsissä. Työtä pitäisi tehdä, mutta Elina Malm on liian lähellä, Porraslahdessa. Ei, hänen täytyy lähteä sinne hämäränä syysiltana, kun kaipuulta ei saanut enää rauhaa.
Elina tulee hänen vastaansa metsätiellä.
— Olin etsimässä teitä, sanoo hän ja hymyilee.
— Niin minäkin. Siitä on kaiketi jo viikkoja, kun jätin teidät
Porraslahden veräjälle, sanoo Pentti.
— Kaksi päiväähän siitä on.
Elina on kääntynyt kävelemään hänen rinnalleen. Porraslahden peltoveräjä on lähellä ja Elina pysähtyy ja jää puuta vasten nojaten seisomaan.
— No ja tiedettiinkö Porraslahdessa, keltä ne minun terveiseni olivat?
Elina ei salaa, mitä tuntee ja ajattelee. Pentti näki tytön silmissä jotain hyvin hellää. Se ei ollut nyt ainakaan mitään harhakuvitelmaa.
— Kyllä. Ja tiesin sen jo kysymättäkin.
Pentin kasvot värähtivät rajusta liikutuksesta.
— Ja vieläkö minun salaisten unelmieni esine tahtoo pysyä tuntemattomana?
— Ei.
Se kuului hiljaisena kuiskauksena.
Syysilta yhä pimeni. Suuret kultarahat putoilivat verkalleen polulle. Joku jäi Elinan hiuksiinkin. Laululintujen aika oli ohi ja niiden ääntä ei enää kuulunut, mutta molempien sielussa satakielet soittivat.
— Ja… tahtoisiko hän auttaa minua rakentamaan jälleen elämäni ehjäksi?
Tyttö tunsi kasvoillaan Pentin raskaan hengityksen ja antoi päänsä vaipua.
— Kyllä, jos sinä vain tahdot, Pentti.
Molemmat hukkuivat pitkään, janoiseen suudelmaan.
Tunnit kuluivat oudon ja ihmeellisen onnen lumoissa.
* * * * *
— Mutta mitähän sinä oikein ajattelet nyt minusta, kun minä näin… virkkoi Elina. — Mutta se on oikeastaan Hettan syy. Hän se kertoi aina sinusta ja…
— Hän se kertoi sinustakin, sanoi Pentti — ja minä aavistelin jo heti kun sinut näin, että se olit sinä…
— Minä tunsin kyllä sinut jo siellä junavaunussa. Hettalla on sinun kuvasi ja me riitelimme siitä kerran, nauroi Elina. — Minä olisin tahtonut sen, mutta Hetta ei antanut. Sano, mitä ajattelet, kun minä melkein kuin puusta pudottausin sinun syliisi. Eihän minun olisi pitänyt. Se oli vasten sopivaisuuden lakeja.
Pentti sulki hänen suunsa suudelmin.
— Sopivaisuuden lait eivät ole kahta toisiaan lähentyvää ihmissielua varten.
— Minä olen niin kovin siekailematon. Mitähän Gaabriel-setäsi sanoo?
— Tiedätkö sinä, miten hyvä hän oikeastaan on? sanoi Pentti.
— Tunnenhan minä hänet ja Hetta kertoi, mitä sinä olit kertonut sedästäsi.
— Se kultainen tyttö! Mitähän kaikkea Hetta lienee kertonutkaan. Ja hän on sinun hyvä ystäväsi?
— Niin, olemme olleet paljon yhdessä. Hän se sai minut… rakastamaan sinua. Enhän olisi ehken muuten tullut Porraslahteenkaan. Toivoin sinut joskus näkeväni.
Suuri hellyys valtasi Pentin. Että sittenkin saattoi olla joku ihminen, joka uhrasi rakkautensa ja hyvyytensä hänelle.
— Niin, mutta Hetta on kertonut sinulle vain hyvää minusta. Sitä on niin kovin vähän minussa. Olen ollut kulkuri, halveksinut työtä. Meidän suku on ollut sellaista… jokaisen suonissa on sairas veri, paitsi Gaabrielin. Hän on sen parantanut työllä ja lujalla tahdollaan. Minä teen nyt samoin, sinun avullasi. Tiedätkö, minun elämäni alkaa vasta tästä hetkestä. Eihän tämä vain liene unta. Minusta on tullut sellainen epäilijä, etten oikein usko vielä tätäkään…
— Mies-parka. Kyllä sinä vielä opit uskomaan, että elämässä on paljon hyvääkin.
Elina istui veräjällä — johon he olivat tulleet — ympärillään Pentin kädet, jotka estivät hänet putoamasta? Elina siveli Pentin päätä, joka lepäsi hänen sylissään.
Lehdet lentelevät ja kolea tuuli suhisee alastomissa puissa. Mikä ihanuus kahden toisensa löytäneen ihmisen katsella sitä kuolleitten lehtien leikkiä, tietäessään, ettei heille ainakaan tule syksyä eikä talvea.
— Onko sinun kylmä?
— Ei.
— Kerroppa kodistasi ja vanhemmistasi, pyytää Pentti. Hänhän ei tiedä niistä vielä mitään.
— Mutta onhan Hetta kai sinulle kertonut, naurahtaa Elina.
— Ei ole, enkä ole kysynytkään.
— No voinhan sen tehdä. Minun isäni on liikemies. Älä sitä säikähdä. Hän on vielä vanhan ajan liikemiehiä, joka punnitsee tarkoin mikä on oikein ja mikä väärin. Äiti on tahtonut minusta virkanaista, mutta itse olen halunnut käytännöllisille aloille. Niinpä tyttökoulusta päästyäni kävin talousopiston ja karjakkokoulun. Isäni ei ole mikään rikas, meitä sisaruksia on monta, niin että sinä saat minusta ihan köyhän… mutta taloutta minä kyllä osaan hoitaa.
— Köyhä minäkin olen. Olen menettänyt kaiken omaisuuteni ja minun on nyt otettava kotitaloni kokonaan velaksi. Mutta nyt minä en pelkää, etten menestyisi, kun sinä tulet Harvalan hyväksi haltijaksi. Minä teen työtä monen edestä.
— Niin minäkin, sanoo Elina. — Minun vanhempani ovat aina rakastaneet työntekoa ja minä olen sen perinyt heiltä.
— Se on kallis perintö. Parhain kaikista.
— Tuletko Porraslahteen? kysyi Elina.
— En. Sittenhän ei sopisi tulla parin päivän perästä uudelleen. Mutta terveiset sinun on taas vietävä Gaabriel-sedälle.
— Ja sitten hän minua kiusottelee.
— Oletko siitä pahoillasi?
— En.
Pentin on vaikea erota muutamiksi päiviksi löytölapsestaan.