I.
Hannes Hakala oli saanut pellon auratuksi ja talutti hevosen hakaan. Sulettuaan haan veräjän jäi hän veräjäpuulle istumaan ja katselemaan kotitienootaan. Haka-aitaus oli mäellä peltojen pohjoispuolella ja veräjälle sopi näkymään talo rakennuksineen ja peltoineen.
Kevätillan vaalea taivas levitteleikse talon ja peltojen yllä. Kuului vaimentuvia ääniä sieltä alhaalta, pihasta, mistä lienee kuulunut. Kylän raitilla joku lauloi.
Olisi pitänyt joutua illalliselle, mutta Hannes istui vielä veräjäpuulla. Ei tuntunut nälkä vaivaavan. Koko päivän oli outo ikävä painanut, eikä se vieläkään ottanut haihtuakseen.
Se olikin oikeastaan suru, joka painoi.
Tuo kotitalo tuossa oli joutumassa vieraisiin käsiin. Tähän oli johtanut viimeinkin isän vuosikymmeniä kestänyt renttuileminen. Talo joutuisi ehkäpä hyvinkin pian vieraalle. Veloista oli mahdoton suoriutua. Hän saisi tästä rakkaasta kotitalosta siirtyä maailmalle. Se olisi sitten palkka vuosien työstä ja rehkimisestä.
Vaikka eipä hän viime aikoina enää ollut kehdannut erikoisesti riehkaista. Tekipähän vain sen mitä ei voinut tekemättäkään jättää. Kun näki, ettei siitä ollut kumminkaan apua. Velkataakka painoi taloa liian raskaana.
Päivä painui tyvenen lahdelman taakse. Rastas lauleli lehteen puhjenneessa koivikossa. Hannes istui veräjällä ja syventyi miettimään lapsuuttaan.
Melkoisen matalata ja ilotonta se oli ollut hänen lapsuutensa. Äiti oli jättänyt hänet silloin, kun hän täytti kymmenen vuotta.
Sitä ennen oli äiti ainoa ilon lähde. Äiti oli ainoata poikaa hellinyt ja huolehtinut aina hänestä. Hän oli saanut aina seurata äitiä milloin kylään, milloin kirkkomatkalle. Siihen aikaan pitivät heränneet seurojaan kylässä. Äiti kävi ahkeraan seuroissa ja otti hänet mukaansa. Hiestävän kuumissa pirteissä veisattiin ja keskusteltiin ja hän istui äidin sylissä. Välistä täditkin pitivät häntä sylissään ja hän muisti, että kiittivät äitiä siitä, kun piti poikansa mukanaan eikä antanut jäädä kotiin jumalattomuutta näkemään.
Mitä se jumalattomuus oli, selvisi hänelle myöhemmin. Isä oli juoppo ja sen lisäksi omasi vielä muita huonoja tapoja. Silloin vielä hän ei sitä oikein ymmärtänyt. Tuntui vain joskus oudolta.
Iloton lapsuus. Kylän yhteisille lasten kisakentille ei häntä päästetty. Hän muisti hämärästi, että äiti oli kieltäessään puhunut pahoista pojista ja että hänen poikansa ei saisi oppia pahuutta.
Sitä oli kumminkin kylliksi kotona. Äiti sitä ei ymmärtänyt, kun vaati häntä jäämään aina kotiin näkemään sitä.
Lapsuudesta oli vain enimmäkseen ikäviä muistoja jälellä, ainakin kaikki mikä ei äitiin liittynyt.
Isä oli kulkenut vähän väliä kaupungissa ja sieltä palattuaan ihmetyttänyt ja pelottanutkin poikaa humalaisen rennolla käytöksellään. Kun otti hänet syliinsä ja haisi väkeville, teki oikein pahaa. Kerran oli hänen vastenmielisyytensä puhjennut kapinaan. Hän oli odottanut isää kotiin kaupungista ja kun tämä palasi juopuneena ja otti pojan syliinsä, riistäytyi hän irti ja juoksi pakoon. Isä etsi hänet käsiinsä, mutta kun hän aikoi ottaa pojan uudelleen, sanoi poika: Hyi, sinä haiset kovin pahalta!
Isä oli silloin lyönyt häntä. Äiti oli tullut hätään ja saanut iskun käteensä ruoskasta.
Isä olikin lyönyt usein häntä. Joka vitsaa säästää, hän vihaa lastansa, oli hänen tapansa sanoa, eikä hän säästänytkään. Pihamaan laidassa kasvoi pihlaja ja siitä oli isä aina rouhaissut ruoskan. Oksat olivat vähitellen loppuneet ja pihlaja viimein kuivui kokonaan. Päätettyään rippikoulunsa, nosti hän pihlajan juurineen ylös ja istutti sijalle koivun, mutta sekin kuivui. Se oli kuin merkki hänen lapsuudestaan. Siitä ei versonut mitään kestävää.
Isä olikin juopotellut lakkaamatta ja kulkenut markkinoilta markkinoille. Äiti sai hoitaa taloa niin kauan kuin hän oli elossa.
Kun äiti kuoli, alkoivat ojanvarret kasvaa pajua ja vilja loppui jo keskellä talvea.
Talo sai muutenkin vähitellen ränsistyä. Kattoja paikkailtiin ja portaat saivat lahoa rauhassa. Isä vain viihtyi pullonsa seurassa.
Kerran hänkin oli äidin vielä eläessä maistanut isän pullosta. Se kirpaisi nielua, mutta jo seuraavana päivänä teki mieli mennä uudelleen maistamaan. Hän oli jo pääsemässä alkuun, kun äiti huomasi sen. Seurasi hirveä meteli isän kanssa ja sitten ei hän enää pulloja löytänytkään. Isä oli ne sulkenut visusti kaappiinsa.
Isällä oli vielä muitakin huonoja tapoja, joita hän koetti lapsena miettiä ja päästä niitten perille, vaan jotka vasta poikaijällä selvenivät hänelle.
Talossa oli aina joku nainen, jolle isä oli hyvin ystävällinen ja kävi hänen kanssaan verkonlaskussa ja milloin missäkin. Lapsen vaistolla hän koetti päästä asian perille ja nähdessään lievempiä kohtauksia, kiihtyi omituisesti. Ja sellaisen kiihtymyksen aikana täytyi hakea aina yksinäisyyttä. Päässä humisi oudosti ja suonet takoivat.
Vähitellen hän vaistosi isän suhteista jotain salaperäistä ja alkoi seurailla hänen retkiään. Joskus isä huomasi sen ja pihlaja menetti taas yhden oksistaan.
Hän koetti miettiä asiata ja kysyi jo äidiltäänkin, miksi isä lähtiessään jonkun naisen kanssa ei ottanut häntä mukaansa. Äiti kävi surullisen näköiseksi ja alkoi puhua muista asioista.
Äiti parka. Olisipa hän vielä elossa. Nyt ei hänen tarvitseisi enää kysellä äidiltä. Hän tiesi minkälainen isä oli. Isä puhui joskus siitä, valitellen itsekin menneitä päiviään. Syytti sukuperintöä. Sanoi isänsä olleen samanlaisen. Lapsiakin oli ollut joka kylässä hänellä.
Kevätyö oli hämärtynyt. Hannes istui vielä hakaveräjällä. Nyt hän nousi ja käveli rantaan, työnsi venheen vesille ja alkoi meloa. Saisipahan olla yksin ajatuksineen ja samalla kokea merrat lahdella.
Miten vähän olikaan iloisia muistoja lapsuudesta. Yksi joulu vain. Hän oli aina tahtonut että laitettaisiin joulukuusi, mutta isä piti sen joutavana eikä antanut laittaa.
Kerran sitten hän oli tullut joulunaattona kotiin markkinamatkaltaan päihtyneenä kuten tavallisesti. Joku nainen oli ollut hänen matkassaan ja paljon juomatavaroita. Isä oli ollut silloin melkeinpä kohtelias äidille ja omin käsin käynyt hakemassa joulukuusen. Kun hän meni kamariin, sitoi äiti siellä kynttilöitä kuuseen. Hän itki ilosta ja äidinkin posket kostuivat ja sormet vapisivat liikutuksesta hänen sitoessaan kuuseen kynttilöitä.
Sen jälkeen olivat taas joulutkin olleet surullisia ja ikäviä. Vasta isommaksi tultuaan oli hän laittanut kuusen ja isä oli tyytynyt vain hieman murahtelemaan.
— Mutta johan nyt!
Hannes naurahti itsekseen alakuloisesti ja meloi kiivaammin. Kun nyt jouluajatuksiin keskellä hempeintä kevättä. Mutta sehän oli yksi hänen lapsuutensa muistoista. Ja niistä kaikista kaunein.
Olipahan käynyt ahvenia mertoihin. Siinä venheen pohjalla ne päristelivät ja potkivat. Kohta pääsisi nuotalle ja rantakalaa keittämään.
Mutta talohan on tuomittu häviöön. Toisen työtä kai pitäisi työntyä tekemään. Vuosi takaperin oli hän pyytänyt isältään torpan paikkaa, mutta ukko vastusti: — Mitä sinä torpalla, onhan tässä talo. Kohta tämä minulta jää.
Se jääkin nyt, mutta vieraalle.
Hän oli aikonut pyytää velkojia odottamaan ja ottaa talo nimiinsä, mutta siitäkään ei tullut mitään. Naapurit taisivat vihata häntä sen vuoksi että oli Hakalan poika. Ja ainakin pilkkasivat takanapäin hänen edistysharrastuksilleen. Äidin perintöä oli hänessä lukuhalu. Hän olikin lukenut läpi paikkakunnan kirjaston, mutta siihen se jäi. Tuntui niin kuin olisi ollut jokin outo voima vetämässä aina muihin rientoihin. Salainen korttipeli kylän poikien kanssa viehätti. Ja öisin kyti povessa, väliin raivoavana tulena, isän perintö, kuluttava sukuviettielämä.
Venhe oli solunut ruohikkoon ja Hanneksen ajatukset kulkivat taas vuosi vuodelta takaperin lapsuuteen.
Kai se niin oli, että lapsuus vaikutti koko vastaiseen elämään. Miten vähän sitä ihmiset ajattelivatkaan. Kunhan lapset eivät tehneet kasvattajien silmien alla mitään sopimatonta, saivat he muulloin olla miten tahansa.
Niinkuin hänkin. Jos oli sukuperintö hänen taipumuksiensa määrääjänä, niin sopimaton seura oli sille antanut vain vauhtia. Äiti luuli varjelevansa lapsensa, pitämällä hänet pois kylän lasten parista, mutta kotona piikojen ja renkien piloja sai kuunnella vapaasti. Ja heidän elkeitään seurata.
Lapsuusajan muistot kulkivat edelleen kuvasarjoina hänen katseltavanaan. Mikä ihme olikin ne nyt saanut kaikki hereille.
Niinkuin olisi pitänyt lapsuudestaan käydä tilille. Eihän hän itse ollut syyllinen. Isän veri kierteli suonissa. Kaikille sama tottumus oli saanut hänen lapsuutensa synkäksi.
Hannes veti venheen maalle, keräsi kalat konttiin ja lähti verkkaisesti kävellen pihaan.
Talossa jo nukuttiin, renki vain oli vielä valveilla ja vaatteissaan.
Oli kai aikonut öitsimään.
— Onpahan ollut ahvenia, virkkoi Hanneksen konttiin kurkistaen. Saara käski keittovadin hellalta neuvomaan. Missä sinä niin kauan? Jaa, kalassa tosiaan.
— Ja mihin sinä aiot? kysyi Hannes.
— Piikojen puheilla pistäytyä. Tuletko mukaan?
Hannes viritteli tulta hellaan.
— Eipä tunnu haluttavan, virkkoi. Paistan tässä ahvenia, niin on parempi.
— Sittenhän sopii lähteä, kun olet syönyt.
— En sittenkään.
— No?
— Niin on. Jäisit sinäkin.
Kalle myöntyi. Hanneksen poikuusaikojen toverina ei kehdannut milloinkaan vastustella Hannesta. Nyt hän luuli Hanneksen kaipaavan puhetoveria ja jätti lähtönsä.
Tuli loimusi hellassa ja ulkona oli vaalea kevätyö.