II.
Hannes istui renki Kallen kanssa hellan ääressä tuleen katsellen. Ahvenet kärisivät hellalla. Kalle oli kertonut että iltapäivällä oli käynyt nimismies Hakalassa ja pistänyt kirjoihinsa lehmät ja hevoset. Häneltä oli kysellyt hevosia, kun hän sattui tulemaan pellolta. Isäntä oli pysytellyt kamarissaan ja murissut äkäisenä.
— Nytkö se siis jo tulee, virkkoi Hannes ajatuksissaan ja kuin itselleen.
— Mikä niin? kysyi Kalle.
— Huutokauppa tietysti ja — talosta lähtö.
— Siltä se tuntuu. Saadaankin tästä sitten lähteä samaan matkaan.
Kallen sanoissa ei ollut loukkaavaa sävyä. Paremminkin hän näytti
Hannesta kuin säälivän.
— Perintötalo menee vieraalle, virkkoi hän vielä hiljaa.
— Se on isän ansiota.
— Ryyppypäällä se tuntui olevan tänäänkin.
— Mistä se sitä saakin.
— Kyllähän korpirojua aina saa, virkkoi Kalle naureksien.
Hanneksen huulilla helähti teräksinen kirous. Hän ei voinut harmiaan pidättää. Sitten vaikenivat molemmat.
Hetken kuluttua aloitti Kalle:
— Muistatkos niitä poikavuosia? Kerrankin, kun varastettiin ukolta viinoja ja minä koetin sinua sitten kuljettaa kotiin, vaan täytyi jäädä heinälatoon yöksi. Monastipa sinä taisitkin ukon kassoja tasata.
Hannes näytti tyytymättömältä. Mitä tuon tuossa tarvitsi ruveta penkomaan huonosti vietetyn poikuusajan asioita. Hän oli jo niistä saanut tänään kyllikseen.
— Ja sitten kun kerran mentiin Heikkilän tyttöjen aittaan. Sinä taisit olla silloin ensi kertaa niillä asioilla, koskapa minun piti sinua neuvoa.
Kalle naureksi, mutta Hannes näytti kiusaantuneelta. Ei kehdannut kieltääkään. Olipahan niinkuin joku näkymätön käsi olisi tahtonut kaikki kääntää nurin katseltavaksi. Puhukoon nyt Kalle vain, hän ei kiellä.
— Ei meitä silloin vielä ikä painanut, jatkoi taas Kalle. Minä olin kuudentoista, mutta sinä olit vuotta nuorempi. Oli se iloista aikaa. Nyt ei semmoisia kujeita kehtaisi tehdäkään, eikä ryypänneenä miehenä kiivetä tyttöjen luhtiin. Mutta sellaisistahan ne oikeat tytöt pitävätkin.
— Oikeat…
— Niinpä juuri. Ja sitäkin yhtä talkootanssiyötä minä olen tässä ajatellut siellä Mäkäräisen saunassa…
— Pthyi! Älä jatka!
— Kun oli permanto täynnä…
— Vaikene! Ettäs kehtaatkin tuollaisia muistella, kiehahti Hannes.
— No oletko sinä sitten tullut niin kovin ihanteelliseksi, suutahti
Kalle.
— Vaikken. Mutta mehän olimme silloin oikeastaan lapsia vielä ja minä en olisi ollut varmastikaan sellaisessa mukana, ellen olisi vereeni perinyt sellaista saastaa isältäni.
Renki Kalle mietti hetken aikaa.
— Eiköhän me sitä jonkun verran peritä itse kukin. Minunkin äitini on ollut huonomaineinen nainen.
— Jokainenhan meistä saa jossain määrin kärsiä perintövioista, se on selvä. Jotkut kirojen kynsistä pelastavat, hyvin monet tekevät haaksirikon. Minäkin olen…
Hannes keskeytti ja voimakas puna kohosi hänen poskilleen.
— Mitä niin? Sanoisit pois…
— Minäkin olen sairaan sukuvietin orja. Se on kaikista katkerinta, että tietää paheensa, mutta ei voi sitä jättää.
Kalle näytti kuulemastaan hämmästyvän, mutta virkkoi hetken kuluttua.
— Niin olen minäkin. Ja se niin tylsistyttää.
Se oli haikea tunnustus. Ja tunnustaja ei tietänyt mihin apua etsiessään tarttua.
— Ja kyllä niitä on paljon muitakin sellaisia, virkkoi Kalle taas hetken kuluttua. Melkein kaikki nuoret miehet mitä minäkin tunnen.
— Hyi helvetti, minkälaisessa saastassa me elämmekään! kuohahti Hannes.
Ja aivan yleisesti. Ja sitten saarnataan vain synnistä ja helvetistä.
Ei tässä mikään muu auta kuin kansan terveempi kasvatus. Perintöveret
pitäisi saada puhdistumaan. Huh, täällä tukehtuu, mennään ulos.
Miehet istuivat portailla. Oli ihmeellinen kevätyö. Tuli hyvä olla hengittäessä raikasta lehtisilmun tuoksua.
— Minä olisin taistellut sukuni kirousta vastaan, jos olisin saanut pitää kotini, mutta nyt minun täytyy lähteä maailmalle, enkä tiedä miten käy, puhui Hannes. Jos pääsisi kiinni omaan turpeeseen. Se olisi kaikkein parhainta ja siinä voisi tapella huonoja taipumuksiaan vastaan. Nyt häviää perintötalo, mutta toinen perintö jää.
— Noo, eiköhän sitä sentään maailmalla ole kaikista hauskinta.
— On hieman masentavaa ajatella, että maanomistajien jälkeläiset ovat irtolaisten lukua lisäämässä ja kansoittamassa kaupunkeja ja tehtaita.
— Olisit ottanut sinäkin tästä edes torpan paikan aikanaan, virkkoi
Kalle.
— Ei annettu. Olisinkin nyt jo omalla pohjalla.
Tuli hiljaisuus. Auringon nousuruskot värähtelivät pellon takana hakametsässä. Lintujen kuoro heräsi ja käki alkoi kukahdella tyvenen lahden takana.
— Mitä tässä suremaan. Katsellaan rikas talo ja mennään kotivävyksi, virkahti Kalle koettaen nostaa työtoverinsa masentunutta mielialaa.
— Vaikealtahan se saattaa sinusta tuntua, mutta eihän se suremalla parane.
— Ei parane. Ja jos kerran pääsisi nousemaan. Minä tahtoisin tämänkyläläisille vielä näyttää että Hakalankin pojasta tulee ihminen ja hänessä on miestä jotakin yrittämään.
Oli toki hiljaisen ja hyvän äidin perintöä se, että tunsi surkean tilansa ja tunsi voimakasta kaipuuta uuteen elämään.
Jo siinä tuvan pöydän ääressä aterioidessaan varhaisena aamuhetkenä tunsi Hannes keksineensä myöskin jotain uutta ja hyvin tärkeää. Loukattu ihmisarvo saattoi olla hyvä ponnin uudelle elämälle. Ei muuta kuin päästä käsiksi kiinni johonkin.
Mutta mihin?
Maahan, maahan, tuntui huutavan keväinen luonto ulkona. Omaan maahan käsiksi.
Perintömaa olisi ollut rakkainta. Kun olisi saanut palasen Hakalan maata omakseen. Saisipahan näyttää ilkkuville naapureille.
Hannes avasi ikkunan ja hengitti raikasta, tuoksuvaa ilmaa. Se oli kuin hyväksyvä tervehdys hänen aikomuksilleen.
Ja se tuntui kuin puhdistavan. Jospa hyvinkin voisi luonnon avulla voittaa perintökiusauksen.