III.
Seuraavana aamuna ajeli isäntä Hannesta kynnökselle.
— Maataan vain eikä tule töistä mitään, juritti Hanneksen sängyn vieressä.
— Mitäpä tässä enää töistä, kun kerran huutokauppa tulee, sanoi Hannes.
Vanha Eero näytti hätkähtävän. Tiesikö poika, että nimismies oli käynyt talossa. Mitäpä auttoi enää sitä salatakaan.
— Niinhän se… mutta on niitä töitä silti tehtävä.
— Kenen hyväksi? kuului tiukasti sängyn laidalta.
Ukko ei osannut vastata mitään.
— Kun kerran isä on antanut kaikki näin mennä, niin mitä tässä enää työnteko auttaa. Parasta kun lähtee katselemaan töitä muualta. Olisi nyt tarpeen se pyytämäni torpan paikka.
— Lieneekö sinusta maamieheksi, jurahti ukko.
— Ei ainakaan juomaan eikä renttuamaan. Sillä se on tämäkin talo menetetty.
— Mitä, mitä sinä…?
Ukko vapisi kuin lehti ja suli viimein kyyneliin.
Hannes tunsi heltyvänsä. Suotta aikojaan oli ukon mielen pahoittanut. Mitä hänen tarvitsikaan sanoa niin ankaroita sanoja. Eihän se ollut yksistään isän syy. Sukukirous oli tehnyt tehtävänsä.
Hannes meni isänsä viereen penkille ja laski kätensä tämän olalle.
— Mitäpä tässä riidellään. Tulin suotta sanoneeksi tylyjä sanoja. Tuntuu niin vaikealta lähteä syntymäkodista. Eihän isä mitä suvun kiroukselle. Kyllähän minä sen tiedän.
Ukko kävi kohta jälleen jäykäksi.
— Ja mitä sinä sille voisit. Et sinäkään olisi voinut taloa käsissäsi pitää. Meidän suku on tuomittu kuolemaan, eikä sitä pelasta mikään.
— Entäpä jos pelastuisi, virkkoi Hannes. Minä ainakin aion koettaa.
Ukko lähti kamariinsa. Hän ei tuntunut kärsivän keskustelua. Hanneskin lähti ulos ja laskeutui rantaan.
Kynnökselle hän ei aikonut enää mennä.
Aamu oli kaunis. Kastepisarat kimaltelivat nurmessa ja puiden oksilla.
Tuores multa tuoksui voimaa uhovana.
Hannes istui rantapenkerelle ja jäi miettimään.
Eilen oli lapsuusvuodet antaneet hänelle ajattelemisen aihetta. Nyt tulivat poikavuodet. Tulivat kuin viimeisen keskustelun jatkoksi siihen hänen katseltavakseen. Hannes oli kiivastunut Kallelle, mutta omille ajatuksilleen, tulviville mielikuvilleen ei näyttänyt saavan mitään.
Kun olisi työssä, eivät epämieluiset ajatukset varmaankaan tulisi kiusaamaan.
Mutta Hakalassa ei hänen kannattanut enää työhön ryhtyä. Kaikki oli ulosmitattu. Aidan seivästäkään ei jäisi.
Tulisiko hurjasti eletyt poikavuodet hänen yhtämittaiseksi painajaisekseen? Saisivatkohan ne viimeisenkin tarmon langan katkeamaan hänestä? Silloin tulisi isän ennustus toteen. Heidän sukunsa on tuomittu sammumaan.
Mutta niin ei saa tapahtua!
Hannes työnsi kuin vihoissaan venheen vesille ja alkoi voimiensa takaa soutaa. Venhe hyppi kuin lastu veden pinnalla.
Kylläpä hänen muistinsa olikin nyt vilkas menneitä muistelemaan. Eikö tässä nyt luontokaan, kerkeä keväinen aamu, voinut tulla avuksi? Ihan niin kuin ummehtuneessa kellarissa olisi pitänyt vaeltaa.
Venheen kokka kolahti saaren rantaan ja Hannes jäi tuhdolle istumaan.
Päässä takoi vielä yksi poikavuosien muisto. Miten hän oli kerran — ensi kerran — ryhtynyt rikkomaan luontoa ja juoksuttamaan kuiviin elämänsä nesteitä. Hän kyllä käsitti, ettei tämä pahe mikään synti ollut, mutta se oli elämän voimien väkivaltaista uhraamista. Se oli heikkoutta. Olisihan pitänyt jaksaa itsensä hillitä.
Minkälainen raukka ihminen olikaan. Päältä kaunis, mutta sisältä haiseva raato!
— No mutta enkö minä tästä nyt pääse rauhaan! Olkoon menneisyys mikä tahansa, se ei saa olla estämässä nousua.
Tästä päivästä, tästä kirkaspaisteisesta aamusta alkaen oli taistelu uudelleen aloitettava. Hiljaa, askel askeleelta ylöspäin. Ja luonto lääkäriksi, auttajaksi. Entä Jumala? Taisi olla silläkin niin paljon autettavia, että olisi kai parasta ensin koettaa omin voimin.
Hannes hymähti. Mitähän tästä ajatuksesta kirkkomieliset sanoisivat, mitä oma äiti, jos eläisi?
Olkoon miten tahansa, hänen täytyisi koettaa tokko hänessä olisi yhtään enää miehuutta.
Maahan käsiksi! Siinä olisi ollut hyvä toveri, mutta nyt hän tulisi työnnetyksi pois maaemon sylistä. Miksi hänen piti saada tästä kaipuusta kärsiä? Miksi muiden, tuhansien, kymmenien tuhansien? Ja maa odotti joutilaana ja huusi: Ota minut!
Kylläpä olikin tämä elämä koko sekasotkua.