IV.
Pelätty päivä oli tullut Hakalaan. Se oli aurinkoinen niin kuin muutkin kevätpäivät mutta talossa tuntui synkältä silloin, kun vanha Saara nousi keittämään aamukahvia.
Talon ainoa naispalvelija tuli ensiksi kahville, otti vaieten ja kuin tottumuksesta lypsyastiansa ja meni karjatarhaan. Siellä kuului puhelevan kellokkaalle: — Mihinkähän ne sinut vievät Ensikki-rukka. Viimeistä, kertaa sinua nyt lypsän…
Vanha Eerikki tuli myöskin tupaan. Silmät näyttivät punaisilta ja turvonneilta. Olisikohan juutas taas juonut, mietti Saara. Onpa saattanut suruaan hautoa. Taitaa sentään koskea talon häviö. Ja onhan se, kun saa lopuksi iäkseen mennä köyhäintaloon. Saaran pisti vihaksi, kun muisti Hanneksen surullisen muodon. Ei raukka ollut eilisiltana syönytkään. Teki mieli haukkumaan Eerikkiä, joka siinä öristen ryysti aamukahviaan. Senkin syöttiläs! Keikkukoonpas nyt viinapullo taskussa akkojen perässä!
Ei malttanut Saara olla sanomatta:
— No miltäs se nyt tuntuu Eerikistä, kun saa lähteä vaivaistaloon?
— Häh… mitä se sinuun kuuluu.
— Pistelee tuo vihaksi poskeisenkin, kun mies juo ja mässää talonsa ja ainoa perillinen joutuu maailmalle.
— Häh?… että ala tallata tästä… leipääni syömästä… vai haukkumaan.
— Kyllä ne on tästä puolin meidän molempien leivät vaivaistalossa.
Hannesta käy vain säälikseni.
— Nuori on mies, kyllä se henkensä elättää.
— Kun se vielä kehtaakin… mutisi Saara,
Hanneskin tuli tupaan, joi vaieten kahvinsa ja otettuaan pyhätakkinsa naulasta, meni ulos.
Huutokauppaan tulijoita oli jo ehtinyt kuistin portaille istumaan.
— Huomenta! Joko se pian alkaa? kysyi Hautalan isäntä vahingoniloisesti
Hannekselta.
Hannes vastasi tervehdykseen, mutta ryhtymättä puheisiin käveli hakatielle.
Hautala virnisteli. Hän oli salaa himoinnut Hakalaa, liittääkseen sen viljelykset omiinsa. Nyt hän sen saisi. Nimismiehen kanssa oli tehty salainen sopimus ja hänen saatavansa oli suurin ja ensimäinen. Kun olisi tällä Hanneksella älyä, niin naisi häneltä tyttären ja saisi siten takaisin kotitalonsa, mutta pojan taljake ei ymmärtänyt naisista mitään. Taisi vain salaa pitää piikoja niinkuin isänsäkin.
Hannes kierteli hevoshaassa. Löysi ajokkinsa ja taputti sen kaulaa. Olisipa rahoja senkään vertaa, niin huutaisi sen itselleen. Naapureilta ei voinut pyytää. Miten ilkeästi ne äskenkin olivat katsoneet hänen ohikulkiessaan. Ei, mitään ei voisi pelastaa.
Nyt Hannes vasta huomasi miten tyhjäksi hänkin jäisi. Sai lähteä kodistaan työnhakuun jo seuraavana päivänä. Kotikylällä pilkattaisiin, jos tänne asettuisi. Oli sydän veristäen jätettävä kotoinen turve. Hyvä, ettei äiti ollut tätä kurjuutta näkemässä.
Nyt siellä oli jo piha täynnä miehiä ja toimitus alkoi. Hannes näki hakamäeltä, miten kannettiin tavaroita ulos, vedettiin liiteristä rekiä ja työkaluja pihamaalle. Kuului isoäänistä puhetta ja naurua. Renki-Kalle tuli hakemaan haasta hevosia, koskapa oli suitset käsivarrella.
Oh, tätä helvettiä!
Hannes pakeni metsään. Harhaili karjapolkuja ja joutui aution torpan paikalle, jota oli ennen omakseen katsellut.
Siinä se oli lahoisine rakennuksineen ja sileine, ruohorantaiseen lahdelmaan viettävine peltoineen.
Olisipa isä kerran myöntynyt hänen pyyntöönsä, saisi nyt jo katsella valmista. Oras vihoittaisi tuossa rinteellä lupaavana ja lahopirttien sijalla olisi uusi valoisa rakennus.
Jos olisi Hautala, jolle talo varmasti jää, kunnon mies, pyytäisi tämän tästä itselleen. Mutta häneltä ei voinut mennä anelemaan mitään, kaikkein vähimmin perintömaataan.
Mutta nyt… mitäpä tässä tyhjää uneksi. Olihan hän saanut isältään kylliksi suuren perinnön. Perinnön sellaisen, joka kerran tekisi hänet raihnaiseksi tehtaan työläiseksi, jos ei ajoissa pääsisi kiinni maahan..
Sillä siinä hän uskoi olevan pelastuksensa.
Hannes käveli luikertavaa nurmettunutta polkua rantaan. Pienet iloiset leivoset leikittelivät rantahiekalla. Joku isompi laine huuhtoi vanhan venheen perää, joka oli jäänyt siihen hyljätyksi, rantahiekkaan puoleksi hautaantuneena. Kaisloja kasvoi jo sen tapinreiästä.
Olipa siinäkin valoa ja varjoa rinnakkain. Pienet välkkyvät laineet ja lahonnut venhe. Voimakkaampi oli voittanut heikomman. Sellaista oli luonnossa joka paikassa. Heikompi kituu ja kuolee, vahvempi voittaa.
Hakalaisten käy samoin. Suku sammuu, kun loppuvesa on ensin aikansa harhaillut maailmalla. Vahvempi ottaa talon haltuunsa ja tekee siitä kukoistavan asuinpaikan toisille voimakkaammille ihmisille.
Luonto kosti moninkertaisesti jos sitä loukattiin.
Hannes ei voinut istua rauhallisena, vaan lähti uudelleen harhailemaan. Siellä hävitettiin kotia parhaillaan. Perillinen ei jaksanut olla hävitystä katsomassa.
Hannes naurahti katkerasti heikkoudelleen, mutta ei tällä kertaa voinut sille mitään. Tuntui niinkuin vasaran iskut olisivat kuuluneet tänne asti ja sattuneet kipeästi hänen omaan ruumiiseensa.
* * * * *
Kaikki irtain oli jo myyty. Seurasi talon vuoro. Hautala teki korkeimman tarjouksen ja se hyväksyttiin. Hautala seisoi hajasäärin miesjoukossa ja soitti suutaan isoäänisesti … hän panee pellot ruista kasvamaan… se kannattaa sota-aikana… pian maksaa kaksi markkaa kilo…
— Rukiitko? kysyy joku joukosta.
— Niin.
— Se on vale! Ei kuuna päivänä.
— Nähdäänpäs!
Syntyi kiivas kiista ja sananvaihto. Saara oli sillä aikaa kantanut läjän pulloja pihamaalle ja näytti yhä vielä varastoa lisäävän. Kun oli saanut kokoelmansa kyllin suureksi mielestään, virkkoi nimismiehelle, joka käveli pihamaalla:
— Tässä olisi vielä myytävää. Ehkäpä nämä naapurit haluaisivat ottaa näistä jonkun muistoksi, koskapa niistä ovat aikoinaan sisuksetkin kelvanneet.
Miehet katselivat hieman hämillään pullo- ja lekkerikasaa. Eihän sitä voinut kieltää, että ukko oli ollut hyvä tarjoomaan ja olihan silloin tullut maistetuksikin. Olipa, olipa siinä nalikoita. Kas kun oli säilynyt vielä kaksi vanhaa viina-ankkuriakin…
Miehet alkoivat vähitellen hajautua, pihasta. Hautalakaan ei enää huutanut levälläjaloin pihamaalla. Akanpahuus oli pilannut hyvän tuulen, kantamalla ne pullot siihen ihan nenän eteen.
Hetkistä myöhemmin, kun jo viimeinenkin vieras oli lähtenyt talosta, tuli Hannes hiljaa ja kuin arastellen pihaan. Hänen huomionsa kiintyi ensiksi pullokasaan pihamaalla. Luullen sitä kyläläisten ilkityöksi, heidän keksimäkseen, kuohahti hänessä viha ja raivo. Saatuaan käsiinsä korennon, levisivät pullot siruina pitkin pihamaata.
* * * * *
Hannes oli päättänyt lähteä heti. Vaatemytty selässä oli hän jo porstuan ovella menossa, kun muisti, että isälle oli vielä hyvästit heitettävä.
Ukko istui kamarissaan pöydän ääressä ja käryytteli piippuaan.
Huomattuaan Hanneksen puuhissa erikoista, virkkoi:
— Mihin nyt?
— Tietysti leipääni ansaitsemaan, työnhakuun. Eihän tässä nyt enää tarvita ja ehkäpä se nyt jo minun puolestani riittääkin.
— Käski Hautalainen sanomaan, että saa olla paikoillaan, jos tahtoo.
Hän lupasi maksaa sinulle saman palkan kun muillekin työmiehilleen.
Hannes naurahti katkerasti.
— Vai saman palkan… Kas kun ei vähempää. Isä saa sanoa sille, että minä en elä hänen armostaan.
Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Ukko katseli ovensuuhun.
— Ja sitten isä kehtaa ehdottaa minua Hautalaisen työmieheksi, kuohahti
Hannes.
— Miks’en. Hyvä mies, lupasi minullekin leipää lopuksi iäkseni.
— Jääkää vain Hautalaisen armopaloille, minä aion päästä omin voimin eteenpäin. Kun olisin ajoissa saanut pyytämäni torpan paikan, ei nyt tarvitseisi toisen armosta elää.
— Tokkopa sinusta torppariksi… sukuvika se painaa sinuakin.
— Ja sinä isä kehtaat vielä siitä puhua… olisi, kun kerran on mies, koettanut hillitä itseään, mutta naisia piti olla ja viinaa joka nurkassa.
— Häpeä, poika!
Ukko ryki ja röhelsi. Nuorukaisen otsalla paloi harmin tuli.
— Minulla ei ole syytä hävetä sinun edessäsi, isä. Minä tunnen kyllä sukuperinnön kirouksen painon ja lankeenkin sen pauloihin, mutta koetan nousta jälleen. Mutta miten lienee, isä? Onkohan oma vanhuutesi tyyni ja rauhallinen?
Ukko istui masentuneena pöydän päässä. Pojan syytös oli sattunut häneen. Hän tunsi tällä hetkellä kenties raskaimmin rikoksensa painon.
Hannes katseli isäänsä ja hänen säälin tunteensa heräsi. Miksi hän oli sanonut niin kovia sanoja isälleen…
— Mitäpä turhaa sanoitamme, sanoi Hannes ja ojensi kätensä isälleen. En minä sinua tahdo syyttää. Kun nyt oikein yritän ja jos onnistun, niin — syömme yhteistä leipää.
Vanhus oli heltynyt kyyneliin.
— Minä otan ollut huono mies. Anna anteeksi, poika. Menetin sinunkin perintösi…
— No mitä nyt niistä enää. Koetan aloittaa alusta ja jos minussa on miestä voittamaan itseni, niin tiedän että menestyn. Minä osaan tehdä työtä ja nyt hyvästi siksi, kun joskus palaan.
— Jumalan haltuun.
Kamarin ovi painui hiljaa kiinni ja pää kumarassa kiirehti Hannes pihaveräjälle.
Uusi kausi oli hänen elämässään alkava.