VI.
Puut soluivat verkkaan alas ja Hannes istui kivellä katsellen veden leikkiä jalkainsa juuressa.
Kylässä oli aloitettu heinänkorjuu ja läheiseltä järven rantaniityltä kuului viikatteen lippausta ja niittokoneen surinaa. Poutaisen punainen päivä oli alenemassa. Ilman rannat olivat sakean auteren peitossa.
Tuli siinä väkistenkin kotitalo mieleen.
Jokohan Hakalassa on uusi isäntä aloittanut heinänkorjuun? Hakalan vainiot eivät kai vielä kiirehtineetkään. Apila oli kuoleutunut pelloilta, joita hän ei saanut mielensä mukaan laittaa kuntoon.
Hautalainen voisi tehdä sen, mitä hän oli aikonut tehdä. Pellot saisivat uuden ojituksen ja ison niityn viemäri syvennettäisiin. Hautalainen oli kehunut teettävänsä uuden karjakartanon ja sitten saataisiin pelloille riittävästi lantaa.
Vieläköhän Vappu jaksaa vetää niittokonetta? Ketähän siellä on heinää korjaamassa?
Se oli kaikki siellä ja hän on täällä.
Outo ikävä poltti kirpaisevana. Vieläkö sekin kaiken muun lisänä?
* * * * *
Hannes ei mennyt työn loputtua toisten mukana pihaan, vaan jäi talon venerannalle istumaan.
Talon tytär tuli rantaan jotain vaatetta pesemään. Saatuaan työnsä tehdyksi aikoi hän palata, mutta huomasi Hanneksen kivellä istumassa ja peräytyi muutaman askeleen.
— Täälläkö te… pihassa odottivat teitä saunaan… mutta… mitä teille on tapahtunut?
— Miten niin?
Hannes koetti hillitä äänensä väreilyä.
— Kun olette niin kovin surullinen.
— Minä taidankin olla sitä aina.
Tyttö oli kahden vaiheella, jatkaako keskustelua, vai lähteäkö ylös pihaan. Hän jäi. Laski vaatteensa lepän oksalle ja istui rantakivelle. Hänen pitäisi saada jotain selvyyttä miehestä.
— Ettekö ole sitten koskaan iloinen? kysyi tyttö.
— Enpä usein, varsinkaan nykyään. En ole tässä työssä oikealla urallani.
— Mutta mikä teidän oikea toimialanne sitten on?
Hannesta miellytti tytön suorasukaisuus.
— Minun pitäisi olla oikeastaan maamies, mutta nyt minä en ole mikään, en edes oikea tukkilainen.
Tyttö hymähti hyvänsuopaisesti.
— Mutta mikä estää teitä maatyöstä, jos kerran haluatte?
— Minä en mielelläni auraisi toisen maata ja itselleni en ole vielä sitä saanut.
Hannes tunsi vähitellen käyvänsä avomielisemmäksi ja kertoi tytölle kotitalonsa kohtalon. Toistaiseksi ei hän muuta kertonut.
He kävelivät rinnan pihaan johtavaa tietä.
— On teillä muitakin suruja, mutta eihän ole vieraalla niitä lupa kysellä, sanoi tyttö hiljaa.
— Miks'ei, jos vain voisi ymmärtää.
— Jos ainakin tahtoisi… ja minä — tyttö epäröi jatkaessaan — ainakin tahtoisin ymmärtää.
Hannes tunsi lämpenevänsä tytön ystävällisyydestä. Hänellehän ei usein ollut sitä tarjollakaan. Hän muisti, miten kotikylän parempiosaiset tyttäret olivat nakelleet niskojaan hänelle. Tuossa käveli hänen rinnallaan moninverroin komeampi tyttö ja tarjosi ystävyyttään, vaikka hän oli nyt kulkuri. Ehkäpä hänen tuleva onnensa kävelikin tuossa hiljaisena ja odottavana. Kunpa vain olisi uskaltanut tarttua kohtalon kultaiseen lankaan käsiksi.
Hannes oli puhunut tytölle. He olivat pääsemässä jo pihaan ja hän huomasi raikkaan punan tytön poskilla ja lämpimän ilmeen hänen silmissään. Ja vielä muutakin. Niinkuin tyttö olisi sanonut itselleen: Johan sen arvasin, ettei hän ole tavallinen tukkilainen.
Pihatiellä he erosivat ja Hannes meni saunaan.
Mitä minä lienen hänelle sanonutkaan, mietti hän tyytymättömänä itseensä. Maksoiko vaivan levitellä itsensä kokonaan näkyville vieraalle ihmiselle? Tyttö voisi siellä ehkä nyt naureksia hänelle ja ainakin ihmetellä hänen avomielisyyttään.
Mutta olihan tyttö niin kauniisti sanonut tahtovansa ymmärtää häntä. Ja sitten. Tarvitsiko hänen osoittaa itselleen heikkouttaan pelkäämällä tyttöä, joka oli kaunis ja miellyttävä?
Naurettava hupsu hän oli.
Hannes käveli saunatietä pihaan ja huomasi jo kaukana, että tyttö istui piharakennuksen rapuilla. Hänen pihaan ehdittyään sanoi tyttö jonkun ystävällisen sanan ja lisäsi:
— Tulkaa katsomaan minun uutta kangastan.
Hannes seisahti ja mietti hetkisen menisikö. Eihän sopinut menemättäkään olla.
Tyttö ohjasi hänet rakennuksen toisessa päässä olevaan isoon huoneeseen. Kangas oli puissaan pihaikkunan ääressä ja tyttö silitteli sitä hymyillen.
— Siitä kai tulee teille onnenkangas, virkkoi Hannes leikitellen.
— Miten niin?
— Niinpähän vain, joko morsiuspeitto tai papin paitakangas.
Tyttö helähti nauramaan.
— Ettehän te katso kangasta ollenkaan. Sehän on ryijy, ei siitä ole papin paidaksi.
He naljailivat ja naureksivat siinä hetkisen vastakkain, mutta yht'äkkiä Hannes kävi totiseksi. Kesäyön hämärä oli hiipinyt huoneeseen ja ikkunalla kukki verenpisara ja kiertoheinä. Tyttö oli siinä hänen edessään verevänä ja puoleensa vetävänä. Mitä hän kohta tekisi, jos vielä jäisi?
Hannes jo siirsihe ovensuuhun jonkun askeleen, mutta tytön katse pyysi jäämään.
* * * * *
Hetkistä myöhemmin painoi Hannes hiljaa oven kiini ja niinkuin juopunut horjahti pihamaalle. Hän oli sulkenut tytön syliinsä ja puristanut kuin hulluna onnesta ja ikävästä, mutta vielä enemmän eräästä tunteesta, joka sai suonet hurjasti takomaan ja ajatukset sekomaan.
Minkä hän voi sille, että kaipasi rakkautta, jota oli ikänsä kaivannut? Mitäpä hän voi sille, että orpona elämän onnelle oli tavoittanut virvatulta kiinni.
Virvatulta. Niin, sitä se oli. Hänen olentonsa kipenöi vielä siitä tulesta. Tytön täyteläinen olento, sähköiset käsivarret, kuumat huulet, ne saivat taas hiljaa kyteneen tulen ilmiliekkiin.
Hannes parahti kuin haavoitettu päästyään ylisille, jossa oli hänen yksinäinen makuutilansa.
Hän tunsi rakastavansa tyttöä, mutta toisin kuin olisi tahtonut. Eikö hän voisi koskaan rakastaa oikein, rakastaa sielua, ihmistä, eikä ruumista.
Hannes puristi tyynyä syliinsä ja puri hammasta. Nyt ei hän tahtonut sortua, ei ainakaan tällä kertaa hirvittävän himonsa uhriksi. Hän kirosi itseään ja sukuaan ja tuskanhiki helmeili hänen otsallansa.
Voi, eikö mistään löytyisi pelastusta ja apua!
Hän oli varma siitä, että tyttö rakasti häntä niinkuin tyttö ensi kerran vain voi rakastaa. Tyttö oli sanonut sen ja hänen kirkkaissa silmissään oli ollut kyynelhuntuinen loiste.
— Nyt minä olen näin iloinen, että olen säilyttänyt itseni koskemattomana tätä suurta onneani varten, sinua varten, oli tyttö puhunut.
Hannes ajatteli tätä sydän veristäen. Se oli koskenut kipeästi häneen jo silloin kun tyttö sen sanoi. Nyt selvisi hänelle tytön sanojen johdosta, että häneltä oli onnenportti lyöty kiinni. Hän ei voisi tällaisena tyttöä omistaa, eikä hänen rakkauttaan.
Yön hetket kuluivat. Sairas veri vaati osaansa. Onneton mies taisteli vastaan kylmän hien putoillessa otsalta.
Hänen täytyi ulos. Hän ei jaksaisi muuten.
Sama oli ulkonakin. Heinäkuun yö oli raskas lämmöstä ja miljoonien solujen luomisinnosta.
Hannes tunsi selvästi, että jos hän nyt sortuisi, ei hän kehtaisi eikä voisi katsoa tyttöä enää kertaakaan silmiin. Ja sitä hän ei tahtonut. Vaikkapa hänen täytyisi jättää tyttö, hänen pitäisi saada katsoa rehellisesti tyttöä silmiin.
Muuten hän lähtisi kuin varas talosta.
Hannes kierteli polkuja talon vainiovieruksilla ja häpesi itseään. Että hänen täytyi näin taistella ja että himo ei ottanut haihtuakseen hänen verestään, ei suuren rakkaudenkaan tieltä.
Hannes päätti jo lähteä talosta ja kirjoittaa tytölle. Kun hän kokosi tavaroitaan, huomasi hän, että näin tulisi paljastaneeksi tytölle heikkoutensa ja sitä hän ei vielä ainakaan tahtonut.
Mutta hänen täytyi saada tavata ihmisiä, ketä vain ja aivan viipymättä.
Saada puhua jonkun kanssa, vaikkapa kuinkakin vähäpätöisiä sanoja.
Hannes muisti, että päällikkö oli pyytänyt häntä puhumaan silloin kun vain tahtoi ja oli ollut niin ystävällinen. Hän kuului joskus öillä valvovan, ehkäpä hän nytkin…
Hannes ei harkinnut pitemmältä oliko sopimatonta mennä herättämään toista keskiyöllä, hän meni ja koputti päällikön ovelle.
Ovi aukeni kohta ja päällikkö kysyi:
— No, mitäs nyt?
— Minä vain… minulla olisi asiaa ja minä tarvitsisin apuanne… suokaa anteeksi, että näin…
— Käykää sisään… olinkin valveilla tässä … no, mitä on oikeastaan tapahtunut. Puhu nyt aivan kuin vanhemmalle veljellesi ja kättä ensiksi sen päälle.
Hannes tunsi miehessä ymmärtävän ystävän ja kertoi illan tapahtuman ja oman toivottoman taistelunsa.
— Mutta hyvä mies, sinun on selvintä heti mennä naimisiin, ei siinä muu auta.
— Sepä siinä onkin, etten tällaisena voi sitä ajatella.
— Mutta hän voi parantaa sinut.
— Se olisi kovin alentavaa minulle miehenä ja, etkö huomaa, minun pitäisi voida rakastaa häntä oikein, jota hän tietysti odottaa minulta. Mitä hän sanoo saatuaan tietää, että olen tällainen raukka.
— Eihän sukuperintö ole sinun syysi ja aiheuttamasi ja jos tyttö kerran rakastaa sinua, ymmärtää hän myöskin tilasi ja opettaa sinua rakastamaan oikein, kuten sinä sitä sanot.
— Voihan olla niinkin, mutta siinä piilee myöskin se vaara, että minun lapseni ehkä saisivat maksaa kerran kalliisti sen, että itse en ole voittanut itseäni:
Mies sängynlaidalla katseli neuvottomana eteensä. Nuori mies oli ihmeellinen päätelmissään. Mistähän, sairaan suvun jälkeläinen, olikin saanut sellaisen varmuuden ja niin suuret vaatimukset itseään kohtaan.
— Mutta yleisten periaatteiden kannalta…
— Älä puhu sellaisista periaatteista, keskeytti Hannes. Minä kyllä tunnen ne. Nykyinen maailma, varsinkin tietoviisaat ja oppineet, nauraisivat minulle, mutta siksipä onkin koko yhteiskuntamme sairautta täynnä. Ei, minä en alistu yleisten katsantokantojen mukaiseksi. Minä en pyydä tyttöä omakseni ennen kuin voin olla itsestäni varma. Jos en voi rakastaa muuten, kuin että sukupuolitunne on ensi sijalla määräämässä, niin mieluummin kierrän kuin koira maailmalla sukukiroukseni painamana!
Mies silmäili edelleen neuvottomana Hannesta, joka seisoi ikkunan ääressä kasvot kalpeina katsellen nousevaa aurinkoa.
— Aiotko sitten jättää tytön? kysyi hän.
— En. Aion puhua hänelle ja jos hän odottaa minua, niin… ja sitten, hyvä ystävä, minä en voi olla päivääkään enää tukkilaisena. Se tappaa kaikki hyvät aikomukseni. Minun täytyy päästä sellaiseen työhön käsiksi, jossa voin ponnistaa. Kun pääsen kiinni maahan…
— Kyllä minä tuon hyvin ymmärrän, vaikka onkin vaikea luopua näin pian sinusta. Olisin voinut järjestää sinulle yhtiössä minkälaisen paikan tahansa. Voisin vieläkin, mutta et taida suostua?
— Sinä voisit toimittaa minut helpommille päiville, vaikka entinenkin toimeni on liian helppoa. Ei se käy päinsä. Hartiavoimaiseen työhön minun on päästävä.
— Mutta eihän tietääkseni sinulla ole mitään paikkaa tai muuta tiedossa, jäisit siksi aikaa, kun järjestelet.
Hannes pysyi päätöksessään ja kiittäen kaikesta poistui kohta huoneesta.
Aurinko oli jo noussut ja sen säteilyssä värähteli kasteinen maa.
Hannes jäi hetkiseksi istumaan pihamaan kivelle. Nyt hänen ei tarvinnut hävetä nousevaa aurinkoa. Hän oli voittanut yöllisen taistelun ja tunsi sanomatonta mielihyvää siitä.
Voisikohan se ehkä vastakin käydä näin helposti? Ja voisiko vielä jäädä toistaiseksi, kokeilemaan voimiaan?
Kyllä se kävisi mahdottomaksi.
Ja hänen täytyi päästä maahan kiinni. Eihän hän voisi kulkurina vaimoaankaan elättää.
Keventynein mielin nousi Hannes ylisille. Hänen ei tällä kertaa tarvinnut pelätä yksinäisyyttä.
Hetkisen valveilla ollen kuuli hän kellokkaan ammunnan tarhaveräjällä ja lypsäjien matalaa puhetta pihamaalta. Isäntä kuului käskevän miehiä kesantokynnökselle.
Ne onnelliset saavat askarrella maatyössä, mietti Hannes. Milloin se aika koittaa minulle?