VII.
Hannes seisoi joen sillalla, nojasi kaiteeseen ja odotti. Vaatemytty oli siinä hänen vieressään istuinlaudalla.
Talosta kuului ääniä. Kyntäjät siellä palasivat pelloilta ja karjaa huhuttiin kotiin. Alempana kuului joku pojista aloittavan laulun, mutta se katkesi vetelään ölinään. Kuumuus rasitti vesien partaallakin.
Nyt näkyi jo kellokas talon karjakujalla.— Missä lienee Hakalan vanha kellokas, tuli Hannes tahtomattaankin ajatelleeksi, vaikka tärkeämmät ajatukset olivatkin pyörineet hänen päässään.
Ajatukset viivähtivät nyt jo kokonaan kotitalossa ja palasivat hetkistä myöhemmin taloon, jonka hän oli nyt jättävä.
Kun olisi voinut jäädä, olisi ehkä piankin saanut ikävöimäänsä maata. Tyttö oli Jokivarren talossa ainoa perillinen ja isänsä oli vanha ja raihnainen. Talo olisi tarvinnut miehen, ja isäntä, hyväntahtoinen vanhus, oli pyytänytkin Hannesta apulaisekseen. Oliko ehkä huomannut, että tyttärensä viihtyi tarinoimassa hänen kanssaan.
Maata olisi ollut ja valmis asuntopaikka, vaan se täytyi jättää, sille ei voinut muuta.
Hannes oli katsellut taloa peltojensa ja koivujensa keskellä. Nyt sieltä tuli joku ja kääntyi maantielle.
Se on Lyyli, mitä minä voin sanoa hänelle, ajatteli Hannes.
Tyttö tuli ja nojasi hänkin kaiteeseen. Kellertävät, runsaat hiukset olivat auenneet ja tyttö oli solminnut ne hätäisesti niskaan. Sinisissä silmissä oli valtava, melkeinpä murheellinen ilme.
Poika tuskin uskalsi katsoa tyttöön. Hän kuuli sydämensä kovat, tuskaiset lyönnit.
— Sinä siis jätät minut, sanoi tyttö hiljaa.
— Enhän voi muutakaan tällä kertaa. Jos vain voit odottaa, niin minä tulen kerran, ehkäpä piankin luoksesi, puhui poika.
Hän oli äsken piharakennuksessa puhunut kaikki tytölle, joka oli vaieten kuunnellut, ripsien raossa kirkkaat pisarat. Tyttö oli tullut nyt vain häntä saattelemaan alkutaipaleelle.
— Kuulehan Lyyli, ethän ole nyreissäsi minulle, sanoi Hannes hetken kuluttua. Olisinhan tullut terveeksi sinun hellässä hoidossasi, mutta sukuvika ei olisi tullut sovitetuksi. Meille, tai oikeastaan minulle alkaa uusi kirkas tulevaisuus, kun työllä ja ponnistuksilla saan sovitetuksi sen, minkä vanhempani ovat rikkoneet.
— Mitenkäpä voisin sitä ollakaan, sanoi tyttö leikitellen irtaantuneella hiussuortuvallaan. Tiedänhän, että yhteisen onnemme puolesta niin teet kuin hyväksi näet.
He lähtivät kävelemään polkua, joka erosi maantieltä ja luikerteli männikkö- ja lehtotievojen poikki sydänmaille.
Keventääkseen tytön alakuloiseksi painunutta mieltä leikitteli Hannes:
— Tätä samaa polkua minä sitten tulen taas myttyineni, niinkuin kulkuri ainakin, pyytämään Jokivarren komeata tytärtä omakseni. Mitäs jos annettaisiinkin miehelle rukkaset?
— Ei ole annettu ennenkään eikä vielä vastakaan, naurahti Lyyli. Eikä Jokivarren tyttö ole komea. Kun et vain sattuisi komeampia siellä maailmalla löytämään.
— No, siitä ei puhuta. Jos sinä vain odotat, etkä kättä toiselle käppää.
Tyttö käveli siinä hänen vierellään niin vetävän verevänä. Yht'äkkiä heitti Hannes myttynsä menemään tielle ja sulki tytön syliinsä.
— Nyt hyvästi, oma tyttö! Sinä et saa tulla enää. Tiedät, että on vain vaikeampi minunkin erota. Odota, pian minä tulen.
Tyttö jäi siihen kyyneleisenä ja poika lähti reippaasti astumaan, heiluttaen vielä tien käänteessä kättään hyvästiksi.
Melkein kuin toinen koti oli jäänyt hänen jälkeensä. Ja enemmänkin.
Kirkassilmäinen, vaaleahiuksinen tyttö jäi häntä odottamaan.
Miehen astunta kumahteli kangaspolulla. Siinä oli jo päättäväisyyttä-ja ryhtiä. Ihme, että hän oli jo näinkin pitkälle voinut päästä itsekasvatuksessaan.