XIX.
Talon koko työväki oli lähdössä takamaalle kaskenkaatoon. Heinänkorjuu oli saatu lopetetuksi ja kun peltotöiltä jäi kaskenkaato juhannuksen jälkeen, oli se nyt suoritettava.
Varusteltiin eväskontteja ja piimäleilejä ja kaksi talon nuorta palvelijatarta, Mari ja Maikki, odotteli jo vesurit kädessä pihamaalla.
Liisa tuli portaille.
— Minutko te aiotte kotiin jättää? sanoi hän palvelijoille.
— Niin, emännän tietysti, virkkoivat ja nauraa tirskuttelivat omille vähäpätöisille asioilleen.
Se nauru kirpaisi Liisan mieltä, joka oli taas kipeytynyt. Heillä on varmasti jotain mielessä. Olisikohan Hannes sanonut, ettei emäntää oteta mukaan? Olisihan siellä piikojen mukava kiemailla Hannekselle, kun hänen tarkka silmänsä ei olisi vartioimassa.
Hannes tuli pirtistä täysinäinen eväskontti selässä.
— Minä lähden kaskeen. Mari saa jäädä kotiin, sanoi Liisa hänelle. En minä suostu aina jäämään…
— Mutta eihän se käy… talo jäisi moneksi päiväksi vieraaseen varaan, esteli Hannes. Ja muutenkin tulisi hankalaksi sinulle. Voinhan minä käydä kotona joka yö.
Mutta Liisa ei tahtonut kuulla puhuttavankaan kotiin jäämisestä. Hän neuvoi jo töitä Marille.
Miehet olivat jo kujasilla menossa ja tytöt olivat loitonneet pihamaan toiselle puolelle.
— Jos minä jään, niin Mari jää myöskin, sinkosi Liisa tiukasti. Sinne kuhertelemaan…
— Mitä, mitä sinä sanot, kivahti Hannes. Kuhertelemaan… minäkö piikojen kanssa…
— Kaipa minun pitää niin uskoa, kun sinä et milloinkaan laskisi minua mukaan.
Minä en nyt tiedä mitä ajatella, sanoi Hannes synkästi. Tapahtukoon siis sinun tahtosi tällä kertaa, jatkoi hän kylmästi. Mari saa jäädä sinun kanssasi.
Hannes lähti astumaan miesten jälkeen.
Liisa jäi portaille.
— Nyt minä tiedän, minkälainen sinä olet, huusi hän Hanneksen jälkeen, mutta tämä ei enää kääntynyt.
Hannes polki kuin vihoissaan kumahtelevaa kangaspolkua. Kaunis sopu, joka oli kestänyt useita päiviä, oli taaskin särkynyt. Liisa oli heittänyt hänelle solvaavia sanoja. Liisa, hänen oma vaimonsa.
Mikä oli oikein vaikuttamassa Liisan luulomieltä? Hän ei kertaakaan ollut aiheuttanut sitä millään muotoa. Talon naispalvelijat tiesivät velvollisuutensa ja puhuivat vain välttämättömistä asioista hänen kanssaan. Hän oli kyllä ystävällinen heille, mutta sitähän hän oli kaikille, jotka kunnollisesti suorittivat tehtävänsä. Maikki oli hiljainen ja erillään pysyvä kaikista, Mari oli kyllä iloinen hälläkkä, mutta mitään ei ollut sattunut hänenkään kanssaan, joka vähimmässäkään määrässä olisi aiheuttanut Liisan naurettavaa epäluuloa.
Mistä se sitten johtui?
Selvyyttä tähän ei saanut miettimälläkään. Liisa oli hellä ja hyvä hänelle. Joskus vain purkautui esiin tällaista, joka sanomattomasti painoi häntä. Jos hän olisi vähemmän välittänyt Liisasta, ei hänen mielenpurkauksensa olisi tuntunut niin tuskallisilta.
Merkillistä, mietti Hannes. Minä sain murskatuksi sukukiroukseni, tulin kuin onnen potkusta saaneeksi kotikonnun itselleni. Kaikki menestyy. Pellot lupaavat runsaita satoja ja kaikki on kuin voittokulkua, mutta kaikista kallein ja rakkain on menossa murskaksi minulta.
Ennemmin muuta vastoinkäymistä kuin tätä. Ennemmin joku karjasta kuolleeksi aholle, viljapelloista joku lohko raesateen ruhjottavaksi, ennemmin mitä tahansa, kuin oma vaimo epäilemään olemattomista.
Tie kulki kiemurrellen Hakalan takamaahongikon läpi. Vahvat petäjät ojentelivat suorana runkojaan korkeuteen. Oli kuin ihmeen kaupalla jäänyt ukolta tämä lohko myymättä.
Hänen edellään kulkeva vanha Tuomas virkkoi puita katsellen:
— On siinä aika älliköitä… Saat sinä Hannes niistä tuhansia monioita.
Hannes käveli allapäin. Suuri omaisuus ei antanut onnea. Hän oli tottunut aina vain luottamaan työhön. Hän olisi luovuttanut kernaasti tämän metsäpalstansa, jos olisi sillä saanut korjatuksi sen mitä oli vinossa. Taisi olla köyhä mökin mies, sellainen kuin tuo Tuomas tuossa, kaikista onnellisin. Terve ruumis ja hyvä työhalu. Ei huolta suurista tuloista eikä menoista. Oma turve antoi ja hankkimalla sai lisää.
Olisi pitänyt kysyä Tuomaalta, oliko hän täysin tyytyväinen ja onnellinen. Tuomas olisi varmaan merkitsevästi hymähtänyt. Heidän taannoisen riitansa jälkeen oli Tuomaasta tullut mitä mukavin mies. Teki aina työnsä hyvin eikä pyrkinyt napisemaan. Ehkä hän oli tyytyväinen elämäänsä.
Toiset olivat menneet edellä ja Hannes pysähtyi Tuomaan kanssa lepäämään.
— Sanohan Tuomas, olisitko mieluummin talon- kuin mökinmiehenä? kysyi
Hannes.
Tuomas vilkaisi kysyjään ja mietittyään virkkoi
— Enpä tahtoisi talonmieheksi. On niin vapaata olla mökinmiehenä. Mitä varten sitä kysyt?
— Muuten vain. Olin halukas tietämään, oletko tyytyväinen elämääsi.
— Mikäpäs siinä… kun vain olisi terveyttä, että jaksaisi tehdä työtä.
Se oli mökinmiehen elämänfilosofiaa. Tyyntä ja tervettä. Jaksaisi tehdä työtä, olisi terveyttä… Ei olisi kai tuokaan tuossa vaihtanut mökkiään ja pientä perkkiötään mihinkään maailmassa.
Kaskimaa oli päivärinteessä. Ei tuulen henkäyskään vilvoittanut hikisiä raatajia. Puut kaatuivat parahdellen ja ennen päivällistä oli jo iso aukio kaadettuna. Kun oli lämmintä ja aurinkoa, niin oli iloa myöskin. Rupatellen ja naureksien syötiin tuoksuvassa koivurykelmässä.
Hannes ei voinut tällä kertaa ottaa juttuihin osaa. Liisa oli jäänyt sinne alakuloisena, ehken vihaisenakin. Oli saattanut itkeäkin. Taisi tulla liian jyrkästi hänelle sanotuksi. Vaikka sanoihan hänkin. Olisi kumminkin mukaan saanut tulla ja niinhän hän oli jo aikonutkin, mutta kun katkerat, solvaavat sanansa sanoi, niin tuli niinkuin äkäpäissä lähdetyksi.
Kuinkahan tässä vielä viimein käy? Eikö millään saa Liisaa vakuutetuksi, että luulonsa ovat aiheettomia?
Miehet kuorsailivat ruokauntaan lehdesvuoteillaan ja naiset taittelivat vastoja. Hannes istui erillään muista koivun rungolla ajatuksiin vaipuneena.
Käki lensi koivuun, joka oli sille kasken keskellä lepopuuksi jätetty, ja alkoi kukkua. Miehet heräsivät siihen ja lähtivät työhönsä.
— Hyvää halmeonnea kukkuu, sanoi joku miehistä.
— Onnen vuosiapa se minulle helkyttää, tiesi iloinen Mari.
Hannes nousi ja sanoi miehille kotiin lähtevänsä ja aamulla tulevansa takaisin.
Ei jaksanut olla, vaikka vasta illalla oli luvannut kotiutua. Liisa voisi siellä taas tuhertaa kauniit silmänsä punaisiksi.
— Kovinpa pian sille tuli eukkoaan ikävä, jurahti joku mies Hanneksen mentyä.