XX.
Liisa seisoi vielä hetkisen portailla Hanneksen mentyä. Sitten hän kuin juosten meni kamariinsa ja alkoi nyyhkiä. Pikku Pentti nukkui kehdossaan sinikellokimppu pääaluksella. Hannes oli ennen lähtöään jättänyt sen siihen. Ikkuna oli auki ja tuulenhenkäykset toivat sisään ruispellon tuoksua. Pelto kartanon alla lainehti lupaavana.
Liisa koetti rauhoittua, mutta ei voinut. Miksi Hannes ei ottanut häntä mukaansa, vaikka hän pyysi? Miksi hän on joskus niin kovin jyrkkä päätöksissään? Ja onko sittenkin niin, että hän saattoi välittää muistakin, ei vain yksin hänestä.
Liisa koetti miettiä ja päästä selvyyteen.
Jos Hannes ei olisi kertonut hänelle nuoruudestaan, ei hän ehkä olisi mitään epäillytkään. Hannes syytti nuoruudenhairioistaan sukuperintöä, mutta oliko hän sen jo kokonaan voittanut? Hän kyllä vakuutti niin, mutta saattoihan siltikin… Ja Mari on viehättävä tyttö, ehkä kauniimpi kuin minä, jatkoi Liisa tuskallisia ajatuksiaan.
Voisiko Hannes pitää kahdesta yhtaikaa?
Tuntui pahalta ajatella sitä ja että ehkä luuloillaan loukkasi syyttömästi miestään, joka oli aina hyvä hänelle, vaikka joskus oli tinkimätön päätöksissään.
Liisa ajatteli äitiään, joka hänen mielestään oli saanut kärsiä samanlaisesta… Isä oli ollut uskoton hänelle, niin äiti oli ainakin sanonut. — Uskottomalle miehelle ei voi mitään, oli äiti aina päätellyt, ja hänen vanhempiensa elämä oli ollut alituista riitaa, aamusta iltaan.
Sellaiseksiko heidänkin kaunis elämänsä oli muuttuva? Tuntui tuskalliselta ajatella sitä.
Liisa oli tuntenut syvää kiitollisuutta miestään kohtaan aina. Kaikesta huolimatta Hannes olisi saanut ison talon isäntänä vaimokseen kenet vain olisi ottanut. Hän, köyhä mökin tyttö, oli tullut hänen valitukseen. Eikä Hannes ollut vielä kertaakaan sanonut moitteen sanaa mistään. Ja oli aina vakuuttanut rakastavansa vain häntä ja houkutellut kuin pientä lasta silloin, kun hänelle sattui omat omituiset mielenpurkauksensa.
Hannes oli kovin hyvä. Hän saattoikin olla lapsellisen typerä luulotellessaan kaikkea sellaista.
Liisa oli rauhoittunut ja katseli nukkuvaa lasta. Isän hellyydenosoitus, sinikellokimppu pieluksella, liikutti häntä. Tuntui niinkuin joku näkymätön olisi sanonut: Niin, hän on hyvä, mutta miten sinun laitasi on? Ansaitsetko sinä rehellisen ja uskollisen miehen hyvyyttä? — Olenhan minä hyvä ja hellä hänelle ja hoidan hyvin tehtäväni. — Se ei riitä, jyrisi tuntematon. Sinun on jätettävä turhat ajatuksesi, kasvatettava itseäsi niinkuin hänkin. Sinun on aloitettava kokonaan uudesta ja entisestä pyydettävä anteeksi Hannekselta.
— Täytyykö minun…?
— Se on onnesi ja hänen onnensa ehto. Etkö voi sukuperintöäsi voittaa niinkuin hänkin? — Sukuperintöä?
Se ei ollut johtunut koskaan ennen hänen mieleensä. Nyt se tuli kuin tilille vaatien. Ehkäpä äitikin oli luulonsa perinyt isoäidiltä, joka kerran synkkinä hetkinään oli tehnyt itsemurhan.
Liisaa puistatti sitä ajatellessa.
Kiireesti hänen täytyi päästä työhön käsiksi.
Talossa oli hiljaista hänen hääriessään taloustoimissaan tuvassa ja maitohuoneissa. Pääskyset vain lentelivät pihamaan yli ja visertelivät kaivonvintin nenässä ja nousten harjalle.
Liisa mietti edelleen, tekisikö hän itsepintaisuudellaan Hanneksen elämän raskaaksi ja mahdottomaksi. Hän oli kerran sanonut niin ja pyytänyt kauniisti hänen luottamustaan. Kuka opettaisi hänelle, miten oli jatkettava aloitettua matkaa? Kuka muu, kuin Hannes, oma hyvä toveri. Hänen täytyisi jättäytyä kuin lapsi hänen hoidettavakseen.
Mutta jollei aina voisikaan? Ja ajatukset lähtivät taaskin kuin varkain kiertämään vanhaa latua.
Illansuussa, kun karja oli jo poistunut lypsytarhasta ja sauna lämminnyt, lähti Liisa Hannesta vastaan, samalla taittaakseen kylpyvastat.
Tien mutkassa tulikin Hannes hänen näkyviinsä reippaana ja hyvätuulisena. Hän oli käynyt viemärinkaivajain luona ja viipynyt siellä iltaan, ja kertoi siitä Liisalle.
— Ja sinä tulit minua vastaan, niinkö? Olitpa sinä hyvä. Minä olen katunut sitä tämänaamuista. Olisinhan luvannutkin tyttöni kaskeen…
— Älä nyt puhu siitä, keskeytti Liisa pujottaen kätensä Hanneksen kaulaan. — Minä olin paha ja sinun on tuhmalle vaimollesi annettava anteeksi. Minä koetan taas aloittaa uudestaan…
— Ja minä koetan auttaa sinua siinä, virkkoi Hannes. Onni ei voi särkyä ihmisiltä, joitten jokainen tunti elämässä on pyrkimistä ylöspäin.