XXI.
Naapurit olivat saaneet oivallista puheenaihetta. — Hakalan nuori emäntä kuuluu pelkäävän miestään palvelijoihinsa. Päivät kuuluu itkevän ja yöt valvovan, ettei ukkonsa pääse piikojen luokse karkaamaan.
Sitä huusi joka juoruämmä yhdessä talon emäntien kanssa ja isännät kuuntelivat mieli hyvällä. Eipäs menestynyt Hannes Hakalassa, vaikka itse luuli. Pian siinä alkaa sama elämä kuin ennenkin. Se onkin ollut niin pirun ylpeä siitä hyvinvoinnistaan.
Juorut tulivat Hanneksenkin korville. Ensin hän hymähti, eikä välittänyt siitä sen enempää. Sitten se alkoi jo kirvellä mieltä. Kun ei ollut muusta heillä sanomista, niin tehtiin tästä asia.
Raukat! Mitä se heitä liikutti. Itse he asiansa sopivat ja koettivat päästä tästäkin painajaisesta.
Kylällä kuljeksi usein parikymmenvuotias »löyhkä-Anna», joka oli hieman mielenvikainen ja puheiden mukaan vanhan Eerikin lehtolapsi. Kierrellessään oli hän joskus käynyt Hakalassakin ja saatuaan ruoka-apua mennyt menojaan. Hänen käynnistään ei puhunut kukaan eikä siihen kiinnitetty mitään huomiota.
Kylän ilkeimmät olivat nyt keksineet mielestään hyvin viisaan teon, joka Annan pitäisi suorittaa. Hänen oli mentävä Hakalaan ja silloin kun isäntä ei ollut saapuvilla, puhua emännälle niinkuin neuvottiin.
Ja eräänä päivänä hän tulikin Hakalaan, kun Liisa oli yksin kotona.
Liisa kestitsi Annaa niinkuin oli nähnyt ennenkin kestittävän. Tästä hyvästä oli Anna puhuvinaan:
— Saa sitä isäntää pitää vain varalta. On kenen kanssa sattuu… on jo minuakin houkutellut ja Mutkan Emma kuuluu olevan raskaana hänelle.
Liisa ajoi ulos löyhkä-Annan ja alkoi itkeä. Hän tiesi että Anna puhui kylällä kuulemiaan, mutta se koskikin sen vuoksi kaikista kipeimmin. Hän tiesi kyläläisten ja Hanneksen kylmät välit ja etteivät puoletkaan puheista olleet totta, mutta sittenkin… Hän oli taas saanut sysäyksen, joka herätti kiusaavat ajatukset.
Ja kun Hannes palasi työmailta, tapasi hän Liisan itkeneenä. Vaivoin sai hän Liisan puhumaan kaikki.
Hannes puristeli nyrkkejään nousevasta vihasta. Hänen teki mieli hyökätä kylälle ja haukkua kelvottomimmat vihamiehensä. Mitäpä se olisi auttanut, ja mistä hän tiesi kuka Annan oli lähettänyt. Hänelle olisi vain naurettu.
Tämä on totisesti sivistynyttä kansaa, ajatteli Hannes. Ei riitä kansalaishyveiksi kateus, naapureista on vielä puhuttava kaikkea saastaa. Milloin sydänmaitten asukkaat itse nousisivat näitä paheitaan vastaan? Voi suurta häpeää. Se löyhki kuin ilkein raato.
— Ja uskotko sinä sitten tällaisia puheita? kysyi Hannes vaimoltaan.
— Enhän minä…, mutta se tuntuu niin pahalta, että sinusta puhutaan semmoista.
Siinäpä se oli. Liisa koetti taistella itsekin vastaan ja pitää kurissa ajatuksiaan, mutta ei voinut mitään sille, että tuntui pahalta. Olisipa Liisa vain voinut nostaa päätään ja antaa mennä kaikki sellaiset ohi korviensa. Olisihan hänen pitänyt voida.
Takamaan kaski oli saatu loppuun kaadetuksi ja työväki palasi kotiin. Hiljaiseen taloon tuli taas liikettä. Liisankin oli heti helpompi liikkua askareissaan. Melkein iloisena hän toimitteli perhettä illalliselle ja saunaan.
Hannes oli siitä mielissään. Näinhän näkivät, ettei ollut mitään vinossa, eikä suru painanut Hakalan haltijoita.
Ei malttanut olla saunaan mennessään kopaisematta Liisaa syliinsä tämän tullessa vastaan pihatiellä.
— No, no, mitä sinä nyt, nauroi Liisa.
Hannes nosti hänet vaateaitan räystäälle, joka oli ulottuvissa. Miehet hymyilivät heille saunaan juostessaan.
— Nosta pois, minulla on kiire… pikku Pentti odottaa.
Olipas Liisa lystikkään näköinen siinä heilutellessaan pyöreitä kinttujaan ja naureksiessaan.
— En nosta ennenkuin lupaat olla juoruja uskomatta. Hannes kutitteli tähkäpäällä Liisan jalkapohjia. Molemmista tuntui leikittely vapauttavalta.
— Enhän minä uskokaan, no, nosta nyt.
Liisa lähti ilakoiden juoksemaan ja Hannes luikkasi hänelle vielä saunatieltä.
Olihan hyvä, että joskus pikku keinoillakin sai iloa ympärilleen ja elämän entiselleen. Liisakin siellä nyt kai keventyneenä puuhaa. Ehkäpä kaikki vielä muuttuukin hyväksi.
Miehet olivat jo menneet saunasta pihaan. Vanha Tuomas vain oli jäänyt Hannekselle puhetoveriksi. Miehet istuivat saunapihlajan alla puoliääneen puhellen. Kaunis ilta veti kummankin huomion puoleensa, täyteläiset vainiot ja niiden yläpuolella kiirivä lehmisauhu.
— Onpa tämä nyt kaunista, virkkoi verkkaan Tuomas. Pitäisi kiittää jumalaa, kun antaa hyvän vuoden. Taidat sinäkin Hannu vain omia voimiasi ylistellä.
— Miten milloinkin… tuleehan sitä joskus muistaneeksi jumalaakin, vaikka se minulla onkin erilainen kuin muilla.
Hannes ihmetteli kuullessaan Tuomaan jumalasta puhuvan. Mies kai oli viime aikoina tehnyt täyskäänteen. Minkälainen mahtoi olla hänen jumalansa. Hannes ei malttanut olla sitä utelematta.
— Semmoinen kuin sinunkin… en häntä osaa muuten palvoa kuin kiitollisin mielin otan vastaan lahjansa. Ja eiköhän se kaikille ole sama, vaikka erilaiseksi kukin kuvittelee.
Tämäpä on tervettä kansan miehen uskoa, mietti Hannes. Suoraa ja selvää, kirkasta kuin lähdevesi. Olisi opiksi monelle.
Liisa tuli saunaan lapsi käsivarrellaan. Hymyili kirkasta hymyään
Hannekselle ohi mennessään.
Saa nähdä, miten tämä sinun emäntäsi jaksaa kuunnella kyläläisten juttuja, virkkoi Tuomas matalasti. Hänen äitinsä oli luulosairas, et taida tietääkään. Taitaa olla vähän sukuvikaa.
— Niinkö? En ole mitään kuullut.
Hannes oli hämillään. Tiesiköhän Tuomas mitä, kun otti puheeksi?
— Oli semmoinen Liisan äiti, että melkein joka akkaan luuli miestään.
Eikä tullut mistään apua. Se on risti miehelle semmoinen.
— Ehkäpä on…
Hannes ei osannut muutakaan sanoa. Hänelle oli selvennyt Liisan luulottelut. Liisa parka saa kärsiä sukuperinnöstä. Miten kiitollinen hän nyt olikaan Tuomaalle, joka oli ottanut asian puheeksi. Hän itse ei osannut sitä ajatellakaan.
— Sanoin vain sillä, että tietäisit, jos oma vaimosikin sattuisi… puheli Tuomas arastellen. Sitä pitää semmoista ihmistä kohdella hellävaroen. Kovuus siinä ei auta, pahentaa vain.
— Tuomas on taitanut jotain huomatakin?
— Noo, olenhan minä vähän… mutta eihän se vielä mitään… hyvä ihminenhän Liisa on… ja järkevä. Osaa kai hillitä itseään, jos semmoisia ajatuksia pakkaisikin.
Tuomas nousi pihaan. Hannes käveli saunalle ottamaan pojua. Hän tunsi olevansa nyt selvillä kaikesta ja kovin kiitollinen siitä, että joku oli häntä huomauttanut.
Sitä pitää kohdella hellävaroen, neuvoi Tuomas. Hän oli joskus kiukutellut ja sanonut kylmiä sanoja. Se oli kai kovin koskenut Liisan herkkään mieleen.
* * * * *
— Tuletko minun kanssani verkonlaskuun? kysyi Hannes Liisalta hänen palattuaan saunasta.
— Tulenhan toki.
Järvi oli tyven ja lämpimän auer lepäsi pehmoisena ilman rannoilla.
Heillä ei ollut kiirettä pihaan ja Hannes puhui kauan ja lämpimästi
Liisalle. Venhe solui omia teitään, Liisa oli hiipinyt Hanneksen
viereen ja painanut päänsä hänen kainaloonsa kuin turvaa etsien.