XVI.
Oli taaskin lanantainehtoo, mutta ulkona pelloilla ja metsissä oli jo elokuu. Viljavainiot olivat kypsyneet ja talon ruispellosta oli jo osa kuhilailla.
Järvi lepäsi tyvenenä. Siitä näkyi pieni pala pirtin lasista siihen, missä Hannes istui keinutuolissa saunan jälkeen viihdytellen.
Tuvassakin oli elokuun tuntua. Liisa oli tuonut ruislyhteen orsille. Se oli vanha perinnäistapa, ja se tuoksui nyt siellä oljelta ja kärsämöltä.
Hannes keinahteli siinä yksin onnellisissa mietteissään. Kaappikello nurkassa mittasi verkalleen kahdeksatta tuntia, mutta valo viipyi vielä tuvassa. Miehet olivat poistuneet kylälle, kissa vain kehräsi keskilattialla.
Viikko sitten oli käynyt muuan vieras talossa. Hän oli ollut pellon aitaa korjaamassa, kun Liisa tuli sanomaan, että vieras on tullut ja odottaa.
Se oli yksi Rauta-yhtiön vanhemmista kirjanpitäjistä. Mies oli noussut kohteliaasti tervehtimään häntä. Kamarissa kertoi hän vartavasten tulleensa tuomaan rahoja, jotka Hannes oli silloin jättänyt ottamatta. Toimitusjohtaja oli usein ihmetellyt, miksi ei Hannes mitään kirjoita, vaikka on talon ostanut ja tiettävästi tarvinnut rahoja. Sitten oli huhuna kuullut kerrottavan, että Hannesta ahdistaa rahoista talon myyjä ja heti oli käskenyt hänen, konttoristi Helomaan lähtemään. Oli samalla käskenyt tuomaan terveiset Hannekselle, että joskus kävisi tehtaalla, että hän saisi vielä kiittää keksinnöstä.
Sitten oli Helomaa laskenut pöydän kulmalle setelitukun.
— Siinä pitäisi olla viisikymmentätuhatta.
Hannes oli mielihyvin korjannut rahat ja Melomaa oli vielä kertonut toimitusjohtajan arvelleen, että kai hänen keksintönsä oli tarpeen omillekin perkkiöille, ja kone oli nyt lähiasemalla, kun vaan kävisi noutamassa.
Siitä päivästä oli tullut sitten juhlapäivä taloon. Melomaa oli jättänyt matkansa seuraavaan päivään ja Liisa oli häntä kestinyt parhaansa mukaan.
Rahat olivatkin tulleet hyvään aikaan. Kyläläisten painostuksesta oli Olli muuttanut mieltään ja käynyt vaatimassa talon hintaa Hannekselta. Hyvät naapurit olivat saaneet vielä keksityksi lisäkoukun. Hannesta oli vaadittu kaivattamaan syvä viemäri eräältä kohdalta maansa läpi, kun muka vesi seisoi keväällä heidän viljelyksillään. Oli uhattu käräjöidä, jollei viemäriä heti aloitettaisi.
Tämän hankkeen johdosta oli Hanneksella ollut melkoista päänvaivaa. Tehtaalta voisi saada rahat talon hintaan, mutta mistä otti ne viemäriin?
Kylällä oli jo puhuttu, että myyttäjän vasara heiluu Hakalassa vielä toisenkin kerran. Taisikin vain Hautalan Olli ilman leikitellä Hanneksen kanssa hänelle talon myydessään, kun tiesi sen pian takaisin saavansa.
Hannes keinahteli hieman voitonriemuisesti ja puhalsi pitkän savukiemuran piipustaan.
Samana päivänä, kun Helomaa tuli, oli rahat viety Ollille ja lähetetty sana kylälle, että viemäri aloitetaan heti. Siihen tarvittavia varoja liikeneisi nyt kyllä talosta.
Olli oli ollut häpeissään ja pyydellyt anteeksi. Kyläläisten kiusaamana oli tullut rahoja vaatineeksi.
Ja sitten muutamien päivien perästä oli Kalle tuonut kylän läpi uutta muokkauskonetta asemalta. Oli herja omassa kylässä huutanut joka talon pihassa, että »tulkaa katsomaan Hakalan sampoa, se on sen »Eeron pojan» keksimä.»
Oli katseltu ja ihmetelty ja nenät olivat venähtäneet, kun saivat tietää, että siitä Hannes rahaa sai.
Hannes hymähti keinussaan ja sysäsi sen liikkeeseen. Mitä varten naapurit kadehtivat häntä ja yleensä ihmiset toisiaan. Sehän tappoi kaiken muun hyvän harrastuksen ihmisestä. Taisi sekin kateus olla sukuperintöä ihmisissä. Kukaan ei sitä huomannut juuria pois itsestään ja se meni perintönä polvesta polveen.
Liisa tuli tupaan ja lopetteli astiain pesua karsinapuolella. Ei kuulunut vähään aikaan muuta kuin kellon verkkainen käynti nurkassa ja karjan kellojen hiljainen helähtely ulkoa tarhasta.
Oli onnellinen tuokio Hanneksen elämässä. Lauantaiehtoon rauha ympäröi hänet eikä minkäänlaiset huolet painaneet mieltä. Liisa oli siinä askareissaan liikkumassa. Hän vain ojentaisi kätensä ja tyttö olisi hänen.
Miten se siinä taas puuhasikin sukkelana. Kelpasipa katsella sen käyntiä ja kädenliikkeitä. Eipähän arvannut mitä muuan mies keinussa hänen lähellään ajatteli. Jos olisi arvannut, miten sen poskille olisikaan puna karehtinut.
— Liisa.
— No?
— Tulehan vähän lähemmäksi.
Tyttö seisoi siinä katse alas luotuna. Yritti hymyillä, mutta tuli jälleen totiseksi. Ei vetänyt pois kättään, johon Hannes oli tarttunut.
— Nyt minä sen sanon.
— Minkä?
Jopahan tyttö karahti punaiseksi.
— Että sinä olet minun.
Hannes veti tytön polvelleen.
— Teet vain pilkkaa minusta.
Hannes kaivoi liivinsä laskusta pienen esineen. Oli tullut sen jo hankkineeksi kaupungissa käydessään.
Hannes painoi kiiltävän sormuksen tytön nimettömään. Tytön täytyi painaa päänsä piiloon pojan olkapäähän.
Runsaat suortuvat hivelivät pojan kasvoja ja tytön käsi hieman epävarmana kiertyi hänen kaulaansa. Tyttö värähteli siinä hänen sylissään. Miten sillä olikin raikkaan pehmeät huulet.
— Mutta minulla ei ole… virkkoi tyttö hiljaa katsellen sormustaan.
— Minullapas on.
Ja Hannes otti toisen samanlaisen esille.
— Anna kun minä panen sen sinun sormeesi, pyysi tyttö hätäisesti.
He katselivat vain vaieten toisiaan.
— Ja sitten elonkorjuun jälkeen on meidän häämme, sanoi Hannes. Vai tahtoisitko ehkä myöhemmin.
— Milloin sinä vain tahdot.
* * * * *
Hannes seisoi ikkunassa ja katseli ulos. Liisa oli jo mennyt nukkumaan.
Oo, miten ruumiissa tuntui pidätetty voima pursuvan.
Olisi ihanata antaa se perinnöksi tulevalle polvelle. Pieni herttainen Liisa oli koskematon kuin tuomen kukka salolla. Hänkin antaisi terveen sukuelämän perinnöksi lapsilleen.