XV.
Heinäkuu oli tullut kuin huomaamatta. Hannes ajeli kirkonkylästä.
Maantie muuttui huonoksi ja kuoppaiseksi, kun kylätielle käännyttiin.
Siinä oli tienvarressa kylä siellä, toinen täällä. Muutamien ulkoasu oli ränsistynyt ja näiden omistajilla oli asiatkin huonosti. Kunnan pankki ja paremmin asutut naapurit olivat saamamiehinä. Omistajat kävelivät askareissaan velttoina ja allapäin.
He eivät ole oppineet tekemään työtä, ja siinä koko juttu, mietti Hannes ohi ajellessaan. He eivät ymmärrä, että työllä voidaan pelastaa kaikki. Ei ainoastaan kannattavat ja huonosti tuottavat vainiot, vaan myöskin ihminen.
Hannes muisteli menneisyyttään. Työ oli ollut joskus sangen vaikeata suorittaa. Se tuli tehdyksi hutiloimalla, mutta se ei antanut tyydytystä. Kaipasi huveja ja muuta semmoista.
Ja niin seurasi onnettomat harha-askeleet. Joskus oli saanut työstä jonkunlaista nautintoa, mutta se särkyi, kun sairas veri vaati rikosta jatkamaan.
Kuin ihmeen kautta oli hän pelastunut.
Entinen sukutalo nousi nyt kuin tuhkasta. Vieläkin oli paljon voitettavana, vaan kaikki oli leikkiä entisyyteen verraten.
Kylällä juoruiltiin hänestä kaikenlaista. Kansaparka ravitsi itseään ja naapureitaan juoruilla. Ja oli vanha tapa, että ei ennusteltu hyvää pojalle, jonka isä oli tehnyt haaksirikon, tai ottanut vain harha-askeleitakin.
Hänkin oli saanut juoruista runsaan osansa. Jotkut sattuivat niistä kipeästi, mutta työssä löysi rauhallisen mielen.
Äskettäin oli hän yrittänyt tehdä jotain kylän edistyspyrintöjen herättämiseksi. Kylässä oli ollut ennen nuorisoseura, mutta se oli vuoden elettyään jäänyt siihen. Hannes oli esittänyt kylän nuorille, että pantaisiin seura pystyyn uudelleen.
Siitäkös syntyi elämä! Muutamat nauroivat vasten naamaa ja kylän kellot soittivat suutaan.
— Vai rupeisi tämä Eeron poika nuorisoseuraa puuhaamaan, mukamas…
Mikähän se on olevinaan. Kaikki tässä!
— Saisi tyttöjen kanssa siellä puuhata ja halailla niitä. On sillä isänsä metkut.
— Kunhan se äityy nyt siinä, niin rupeaa vielä papiksi!
Nämä puheet oli Hannes saanut kuulla kerran kylällä käydessään. Joku isäntämieskin oli naureskellen veistellyt:
— Se tämä Hannu taitaa puuhata sitä nuorisoseuraansa vielä… eiköhän olisi parasta, kun sonniyhtiön perustaisit. Niitä sonniasioitahan se isäsikin ennen harrasti.
Ja sitten oli mies livauttanut silmää naapurilleen ja pirullisesti nauranut.
Se koski kipeästi.
Jääköön vain hänen puolestaan kaikki yhteisharrastukset kyläläisten kanssa. Hän tiesi kumminkin, että vaikka olisi yrittänyt jotain muutakin, olisi tulos ollut sama. Ei kannattanut.
Ja Hannes oli päättänyt tämän jälkeen sulkeutua kokonaan omaan elämäänsä. Hänen omilla alueillaan olisi hänelle työalaa.
Hakalan mailla oli autiomökkejä ja hän oli päättänyt ne asuttaa ja panna kuntoon uudelleen.
Oli sellaisiakin mäkitupia ja torppia, joissa elettiin kituvaa elämää. Niissä olisi hänen edistyshalullaan työalaa, ränsistyneitten tupien sijalle uusia ja pellot voimaperäisiksi. Pian asukkaat tuntisivat, että maatyö voi elättää suurenkin perheen ja antaa onnea, jota muuten ei ollut löydettävissä.
Näin hänellä olisi onnea maailmassa ja hän saisi tuntea iloa sen edistymisestä.
Hannes oli ehtinyt kotipihalle. Renki Kalle, joka oli ollut yhtämittaa
Hakalassa, tuli ottamaan hevosen.
— Menehän saunaan, me muut olemme jo kylpeneet.
Nyt vasta Hannes muisti, että olikin lauantai-ilta. Miten hän oli sen saattanut kotimatkalla unohtaa.
Tuvassa lepäilivät miehet saunan jälkeen valkoisissaan. Heinäkuun ilta oli valoisa ja tuvan etäisimmässä nurkassa oli vain varjoisaa.
Miten viihtyisä on kesäinen lauantai-ilta maalaistalossa saunan jälkeen. Valo viipyy vielä pihamailla ja pelloilla ja tulvehtii sisään ikkunoista. Ja vaikka miehiltä tarinat loppuvat, ei ole kiirettä nukkumaan. On pyhäistä päivää levätä, katseleepahan siinä vain ikkunasta valoisaa pihamaata ja vaaleaa taivasta. Ja siinä katsellessa kulkevat ajatukset viikon kuluessa suoritetuissa töissä, eikä minkäänlainen murhe paina mieltä.
Hanneskaan ei olisi malttanut lähteä saunaan. Oli niin kauan siitä, kun oli heinäkuun lauantaina ollut kotipirtissä saunaan hankkiutumassa. Tuli mieleen kaikenlaisia muistoja, joita ei olisi hennonut karistaa pois.
— Mutta nyt sauna jäähtyy.
Se oli Liisa, joka siitä hymyillen huomautti.
Kas, Liisallahan oli kaksi somaa hymykuoppaa, joita hän ei ollut ennen huomannutkaan. Hiukset oli somasti sitaistu niskaan. Mukavapa oli häntä siinä puuhaillessaan katsella lauantaiehtoon pehmeässä valossa.
Saunaan mennessä oli niin kuin joku olisi nykäissyt häntä hihasta.
Sinä katselet Liisaa ja hän miellyttää sinua. Liisa on hyvä tyttö.
Liisaa minä olen tosin katsellut, myönteli Hannes. Hän on sen joskus huomannut ja lievästi punastunut, mutta mitään lähentelemisyrityksiä ei hän ole puolestaan tehnyt. Kas, se on jotain se. Mitäpä se paranee katselemisesta. Kysyn kerran tytöltä, eikö hän pikkuisen pitäisi minusta ja, jos se on niin menevä, niin tulkoon hänestä Hakalan emäntä.
Ilta oli jo hämärtynyt, kun Hannes palasi saunasta. Miehet olivat menneet jo makuutiloilleen ja tuvassa valvoi vain Liisa, korjatakseen Hanneksen illallisen pois.
Kun Hannes oli aterioinut, meni hän karsinaikkunan ääreen, jossa Liisa luki sanomalehteä.
— Eikö sinua väsytä, kun saat näin myöhään valvoa? kysyi hän tytöltä, istuen ikkunan toiseen pieleen.
— Ei yhtään. Johan nyt, jos tällä iällä väsyttäisi.
— Saat melkein yksin raataa koko talon työt. Pitäisi saada edes nuorempi apulainen sinulle.
— Kyllä minä jaksan.
Tyttö naurahti ja aikoi lähteä korjaamaan illallista pois.
— Et nyt menisi vielä, pyyteli Hannes.
Tyttö istui jälleen ja näytti niin kuin jotain odottavan. Ehkäpä Hannes tahtoisi jostain erikoisemmin huomauttaa.
— Tahtoisin, että olisimme oikein hyviä ystäviä. Minä olen niin yksin, eikä minulla ole ketään…
Hanneksen sanat katkesivat. Hän muisti ilottoman nuoruutensa, muisti viime kesän muutamat päivät Jokivarren talossa. Jos Liisakin nyt hylkäisi hänen pyyntönsä…
Liisa oli noussut seisomaan ja nojasi ikkunapieleen katsellen ulos.
Puna peitti somat kasvot.
— Jos minä olen mielestäsi ystävyytesi arvoinen, jatkoi Hannes ja ojensi kätensä tytölle.
Tytön sormet värisivät hänen kädessään, mutta katse oli kirkas ja lämmin.
— Jos minä vain olen, mutta koetanhan olla, sanoi tyttö hiljaa.
Ei puhuttu sen enempää. Ikkuna jäi ihmetellen katsomaan. Niin lyhyeenkö se kävi ja keskenkö se jäi. Mutta olihan tytön katse niin ihmeen kirkas.
Hannes valvoi vielä vuoteessaan. Hän tunsi ihanan rauhan soluvan suoniinsa ja hän oli varma, että tulevalle polvelle voisi jättää perinnöksi hyvin paljon.