XIV.
Seuraavana päivänä oli talon työväki aamiaisella, kun Hannes palasi kyytimästä kirjantekijää kirkonkylään. Hän oli keittiön kautta mennyt kamariinsa ja kuuli tuvasta miesten keskustelun. Suvituuli leyhytteli avonaisesta ikkunasta sisään.
— Se kuuluu siellä tehtaassa ollessaan keksineen jonkun koneen, sanoi joku miehistä syöntinsä lomassa.
— Minkä koneen?
— Mikä lie peltovärkki… en häntä paremmin tiedä.
— Sanovat sen siitä saaneen rahoja niin paljon, ettei uskaltanut yhdelläkertaa mukaansa ottaa.
— Elä… se on sitten rikas.
— Velkanapahan kuuluu talo olevan, sanoi joku tiukalla äänellä. Eikö liene hävittänyt jos on saanutkin. Osasi sen isäkin ennen hävittää.
Ja sitten seurasi pitkä juttu siitä, miten ukko ennen hävitti ja sai rahoja menemään.
Hannes tunsi hieman masentuvansa. Tulisiko vastakin olemaan niin, että arveltiin pojan seuraavan isänsä polkuja. Tämä ei tuntunut hyvältä. Ja mitä heillä oli aina toisten asioissa tekemistä. Kun omiaan ei kukaan kehdannut ajatella, niin oli mukava toisten portinpieluksia penkoa.
Tuvasta kuului vielä ukkojen turina.
— On se käynyt riuskaksi liikkeiltään. Ei luulisikaan Hakalan Eeron pojaksi.
— Taitaa hyvin tuntea oman arvonsa.
— Mistä sen tietää… mies on vasta ensimäistä päivää isäntänä, kuului joku vanhempi mies sanovan.
Keskustelu tuntui saaneen ikävän käänteen. Enemmistöllä tuntui olevan niinkuin jotain vanhaa muisteltavaa häntä vastaan.
Joku miehistä aloitti taas:
— Mutta mitenkähän tosiaankin on sen kanssa, että velaksi otti talon, jos kerran oli rahoja.
Hannesta melkein nauratti. Hän oli istunut keinuun kädet pään taakse ja jäänyt kuuntelemaan juttua.
Olipas niillä tekemistä hänen rahoistaan, joita ei edes voinut sanoa olevankaan.
Setelipinkka oli jäänyt sinne pöydälle häneltä. Oli tosin sanottu, että rahat talletetaan pankkiin, josta ne saisi.
Itse asiassa oli samantekevää, jos ei saisikaan niitä rahoja. Parempi oli lähteä näin tyhjästä ponnistamaan. Hyvinvointi olisi vain hyvä pohja veltolle elämälle. Hän voisi kyllä talon maksaa muutenkin. Ison suon oli Hautalainen laittanut hyvään kuntoon ja kasvoihan metsäkin.
Miehet olivat jo poistuneet töihinsä, kun Hannes meni tupaan ja asettui aterialle.
Tuvassa liikehti nuori tyttö, jota vanha Saara kuului sanovan Liisaksi.
Hannes oli nyt vasta huomannut tytön.
Liisa oli verevä ja sukkela liikkeissään ja Hannes huomasi, että tyttö oli heti ensi näkemältä miellyttävä.
Liisa toi lisää ruokia pöytään ja Hannes huomasi, että tytöllä oli siniset silmät ja somanmuotoinen suu.
— Mistä sinä olet? kysyi Hannes tytöltä.
Tyttö hymähti. Hannes ei tuntenut häntä, vaikka hän oli ollut kerran ennenkin talossa.
— Haanpään mökistä minä olen.
— Haanpään Liisa, niinkö?
— Niin.
— Enpäs minä sinua tuntenut. Olet somistunut ja pyöristynyt.
Tyttö punastui.
— Mistäpähän isäntä olisi muistanut.
»Isäntä» kuulosti hieman vieraalta.
— Kun kerran olet Liisa, niin sano minua Hannekseksi.
Tyttö punastui vielä enemmän ja poistui askareilleen.
Hannes ei voinut aivan heti kääntää hänestä ajatuksiaan toisaalle.
Sillä oli hiuksetkin kuin kultaa.
Mutta mitäpä nyt siitä. Oli mentävä pelloille.
Taloon oli jäänyt entiset hevoset eri kaupassa ja Hanneksen vanha ajokas oli vielä säilynyt ajokunnossa. Hannes kävi suitsimassa sen haasta ja meni kynnökselle.
Astuessaan auran jälessä mietti Hannes viime päivien menoa. Oli tapahtunut paljon kahdessa päivässä. Hän oli saanut perintömaansa, oman kotinsa kuin ihmeen kautta. Ja sitten oli talossa tyttö, josta hän tunsi ensi näkemältä pitävänsä.
Vaikka eihän Liisa tietysti ollutkaan talossa sitä varten, että hänen pitäisi tyttöä omakseen katsella. Kukaan ei taas kieltäisi katselemastakaan.
Liisa oli ollut kiltti jo pienenä tyttönä ja näytti suorittavan nytkin hyvin tehtävänsä.
Hän oli ehtinyt mietteissään jo toiselle sarkapalstalle. Aura tuntui kuin värisevän työntyessään maahan. Hän painoi sitä syvemmälle. Tämä oli toista kuin tehtaassa rehkiminen ja sitten kaikkein alkuperäisintä ja ihaninta työtä. Miksi tätä halveksittiin? Miksi talojen pojat ja tyttäret olivat kansoittaneet kaupunkeja ja tehdasalueita?
Yhteiskunta taisi sittenkin olla suuria parannuksia vailla. Elettiin ehkä murrosajan kynnyksellä. Maatyö ja vähäväkisen luokan maasta eläminen oli joutunut huonoon huutoon. Jos oli tätä luokkaa kohtaan vaatimuksia, täytyisi olla samalla velvollisuuksiakin. Olojen pakottamana oli kovin monen täytynyt jättää perkkiönsä ja lähteä kaupunkiin tai tehtaaseen.
Se oli taas häpeä, että maataomistavan luokan pojat ja tyttäret unohtivat ihanimman ja kunniakkaimman: maatyön. Hän ei huomannutkaan, että ilta oli käsissä, ennen kuin näki miesten riisuvan hevosiaan.
Hänen taluttaessaan hevosta pihan poikki hakaan kulki Liisa siinä hänen edellään maitohuoneeseen. Käänsi päänsä ja hymyili jo kuin tuttavalle.
Hannes olisi tahtonut tietää, oliko kukaan onnellisempi kuin hän päivätyön päätyttyä omalla pihallaan.