XIII.
Talosta oli tullut kuin uusi koti hänelle. Siitä oli vaikea luopua. Ja lopullista luopumista ei hän aikonutkaan päättäessään lähteä käymään synnyinseudullaan.
Oli tullut polttava ikävä Hakalaa ja eräänä päivänä sanoi hän isännälle lähtevänsä sinne.
— Tottahan tulet pian takaisin, sanoi isäntä. En millään hinnalla päästäisi sinua menemään, jollei vanha isäsi olisi siellä. Täytyyhän toki vanhusta käydä katsomassa. Toisitkin hänet vaikka tänne tullessasi, niin olisi ehkä mielesi parempi. Olisihan täällä tilaa.
Hannesta lämmitti isännän ystävällisyys. Isäukko sai kyllä sielläkin kaikkea mitä tarvitsi, eikä hän ollut aikonut sinne jäädäkään.
Sen kuultuaan ukko vasta rauhoittui ja lupasi itse lähteä alkumatkalle hevosella kyytimään.
Talon tyttäret, Kaisa ja Maija hälisivät siinä hänen ympärillään.
— Tulethan pian, Hannu. Älä vain jääkään sinne.
— Montako päivää viivyt? Me tulemme vastaan, kun sanot, milloin palaat.
Eihän Hannes, jota liikutti tyttöjen välitön sulous ja ystävyys, voinut sitä niin tarkalleen sanoa.
— Sinä et tulekaan.
— Sinä karkaat.
— Niin sinä teet. Kuule, Kaisa, ei päästetä Hannua.
— Kyllä Hannun on mentävä, mutta hänhän lupaa palata.
— Katsohan takiaisia, nauroi veli. Kyllä sinua täällä muistetaan. Tule vain pian takaisin.
Hannes olisi tahtonut matkata jalkaisin, mutta ukko, sanoi joutavansa kyytimäänkin ja muutenkin piti ajeluttaa muuanta joutilasta hevosta.
Hannes heilutti peltoveräjällä hattuaan ylös pihaan, jossa nuoret vielä seisoivat. Hänen pitäisi aivan varmaan palata.
* * * * *
Hannes jatkoi jalkasinmatkaansa.
Miltähän tuntuu nähdä vielä vanha kotitalo? Hautalainen on varmaankin siellä kaikki muuttanut. Ellei olisi löytänyt niin ystävällistä taloa ja ihmisiä, olisi nyt jo voinut mennä Hautalaiselta pyytämään torpan paikkaa.
Päivä kallistui iltapuolelle, kun Hannes joutui tutuille maille. Siinähän oli jo Hautalan ja Hakalan raja. Linja pohotti aukeana kauas pohjoiseen.
Mieli heltyi ja lämpeni entistä perintömaata astuessa. Joka kivi ja kanto ja tien mutka oli tuttua.
Maa oli joka paikassa samaa, mutta kaikesta huolimatta synnyinseutu oli kaikista rakkainta. Kurjia ne, jotka siitä vapaaehtoisesti luopuivat.
Hakalan lähellä, eräällä metsäpolulla, tuli Hautalaisen poika, Olli häntä vastaan.
— Kas, Hanneshan se… taidat mennä isäukkoasi katsomaan, puheli Olli.
— Niinpä aioin.
Tuossa oli siis riistäjän poika, ainoa Hautalassa. Hannes ei voinut mitään, että tunsi kylmiä väreitä hänen läheisyydessään.
— Onkin isäsi sairastellut viime aikoina. Taitaa pian loppu lähennellä…
— Taitaapa, taitaa… taisit olla menossa maitasi katselemaan, virkkoi
Hannes kylmästi.
— Eipä minulle niin erikoista… aisapuita olisi pitänyt, mutta minä voinkin tulla mukaasi.
Metsätiellä oli vähän vaikea kävellä rinnakkain ja Hannes jäi askeleen jälemmäksi.
— Minulta se isä kuoli, kuului Olli sanovan. Et taida tietääkään.
— Kuoli? Isäsi! Ja milloinka? En ole kuullut.
— Johan siitä on pian kolmisen kuukautta. Pääsiäisenä olivat hautajaiset.
Hanneksesta oli tieto kummallinen. Mies täysissä voimissa ja tietysti viimeiseen asti halukas kokoomaan maallista tavaraa. Sai jättää kaikki.
He kulkivat hetkisen vaieten. Hannes mietti, että nyt on pojalla kaksi taloa, vaikka ei kykene viljelemään kunnollisesti yhtäkään.
— Asettuisit sinäkin kotitaloosi. En minä monia taloja tarvitse, kuului
Olli sanovan. Paremminhan Hakala sinulle kuuluu kuin minulle.
Hannes astui Ollin rinnalle. Mitä hän nyt kuulikaan?
— Että mitä?
— Sitä vain, että ottaisit Hakalan hoteillesi. En minä sillä suuria voittoja pyydä. Vai et ehkä halunnekaan maamieheksi?
Hannekselle oli Ollin puhe melkein outoa. Miten Hautalaisen poika voisi saamansa noin vain luovuttaa. Mutta ehkäpä olikin pojasta polvi muuttunut.
— Kyllähän minä maamieheksi aion, mutta taidat vaatia Hakalalla siksi paljon, että on minunlaiseni mahdotonta ajatella.
— Mitäpä minä… talossa tosin teki isäukko korjauksia ja onhan maan arvo muutenkin noussut. Sen hinta kai nousi viiteenkymmeneen tuhanteen, mutta sinä saisit sen kuudellakymmenellä… Sittenpähän näet, kun katselet.
— Onko sinulla ihan tosi aikomus talon myyntiin? tuli jo lämpimästi Hannekselta. Miksi hän ei ottanut rahoja tehtaan konttorista. Siinä setelipinossa olisi ollut melkein riittävä summa. Mutta ehkäpä Olli puhuukin ilmaa vain.
— Mitä minä kahdella talolla… ja taisi isältäkin tulla suotta niin kuin ahnasteltua sen talon kanssa.
Hyvä, että Olli myönsi sen. Monta muuta oli ukko aikoinaan ahnastellut.
— Pysytkö siis tarjouksessasi? kysyi Hannes.
— Minun puolestani saat hakea kirjan tekijän vaikka paikalla.
— Mutta eihän minulla ole rahoja, virkkoi Hannes kuin koetellakseen toisen aikomuksia.
— Mitä minä… jäihän noita vähän ukolta … tottapahan maksat. Onhan siinä nouseva metsä, kyllä sinä siinä alkuun pääset. Se iso suokin on nyt laitettu.
He olivat tulleet talon pihaan. Navettakartano oli uusi ja hauskannäköinen. Tuparakennuskin oli katettu ja korjailtu. Hannes katseli kaikkea kuin ihmetellen. Vihdoin hän ojensi kätensä Ollille.
— Tuohon käteen siis. Minä haen illalla kirjan tekijän.
— Sama kai se on.
— Mennäänpä sitte isäukolle kertomaan… eiköhän ällisty, arveli Hannes.
— Se taitaa vähät semmoisista… on jo kuulonsakin menettänyt.
Tulenpahan sitten illalla ja tuon vieraat miehet.
Hannes katseli portailla hetkisen poistuvaa naapuria. Olisi tehnyt mieli juosta hänen jälkeensä ja sulkea hänet veljen syleilyyn.
* * * * *
— Nyt minä tulin, huusi Hannes isänsä korvaan porstuakamarissa.
— Ka, niin, niin… minä tässä vain huonoudessani…
— Ja nyt en enää menekään… Olli myy Hakalan minulle… tänä iltana tulee kirjan tekijä.
Ukko ei näyttänyt oikein käsittävän.
— Myy… ei se enää mitä myy… johan se kuopattiin…
— Olli myy talon minulle! huusi hän uudelleen ukon korvaan, ja ukko näytti käsittävän.
— Vai myy… onko sulla rahaa? liekö sinusta talon mieheksi…
— On rahaakin… ja minusta on tullut mies… ymmärtääkö isä?
Mutta ukko turisi vain:
— … tässä huonoudessani… vai on sulla rahoja…
Hannes jätti isänsä ja meni pelloille. Suvilaiho lainehti viljavana ja ruis teki tähkää. Nyt ei näkynyt missään surkastunutta, vaan kaikki oli rehevää todistaen työn siunausta.
Hannes tunsi niin rajatonta kiitollisuutta, että hänen teki mieli laskeutua polvilleen tuoksuvaan nurmeen. Hän oli sittenkin päässyt maahan kiinni ja saanut samalla lapsuuskodin takaisin itselleen.
Hannes muisti pihaan palatessaan, että oli luvannut palata taloon takaisin, josta lähti. Mitä he nyt sanovat, kun häntä ei kuulukaan. Heitä minä kaipaan aina, ajatteli hän. Ja taloa myös. Siellä minä sain suorittaa yhden luokan itsekasvatuksen kovaa koulua.