XII.
Kesäkuun sunnuntai on erilaisempi muita sunnuntaipäiviä. Sunnuntairauha on olemassa niin kuin ennenkin, mutta talon pirtissä ei viihdy kukaan ja kaikki muutkin huoneet ovat tyhjät. Kesäinen aurinko houkuttelee ulos. Aamiaisen jälkeen siirtyy ensimäisinä työmiehet ulos paisteiselle pihamaalle, karja- ja tupatytöt menevät aittojensa seinustalle, josta väkevänkeltaisena loistaa aurinkokukat. Vanhan vaarin on vaikea istua tuvassa postillansa ääressä. Kesken lukunsa hän muuttaa tuvan portaille ja jatkaa siinä kuunnellen toisella korvallaan käen kukuntaa.
Hannes lepäili tällaisena toukokuun sunnuntaina erään talon päivänpaisteisella seinustalla ja antoi ajatustensa vaeltaa. Aurinkokukat hehkuivat siinä hänen kätensä ulottuvilla ja läheisessä metsässä soi lakkaamatta käen kukunta.
Pelto alempana oli mulloksella. Hannes oli aurannut sitä eilen ja saanut sen iltaan mennessä loppuun käännetyksi. Tuores multa tuoksui vielä voimakkaasti.
Mullan ja nurmen tuoksua ja auringon paistetta ja ihana rauha ruumiin joka solussa. Hannes oli siinä jo kauan odottaen kuunnellut nousiko hänen olentonsa salaisimmista syvyyksistä mitään sopusointua häiritsevää. Ei kuulunut.
Äsken oli talon nuoret, kaksi aikuiseksi tulevaa tyttöä ja poika, olleet hänen luonaan siinä seinustalla. Yhdessä oli ilakoitu ja sidottu arpaheinää. Tyttäret olivat iloisia ja vallattomia, kaikista sukupuolivaistoista vapaita ja sen vuoksi he olivat oppineet pitämään Hannestakin kuin veljenään. Piti heidän kanssaan joskus juosta kilpaa ja »heittää painia». Äskenkin he olivat siinä naureksien loikoneet eikä kumpainenkaan huomannut, että kintut paljastuivat yläpuolelle polven. Mutta Hannes oli katsellut kuin pyhällä hartaudella tätä kauneutta. Hetkistä myöhemmin oli hän verrannut nykyisyyttä entisyyteen ja hämmästynyt suurta muutosta, joka oli hänessä tapahtunut. Vielä joku kuukausi sitten ei hän olisi voinut katsella naiskauneutta siten kuin nyt.
Tätä ajatellessa valtasi mielen pyhä liikutus.
Hän oli nyt vihdoinkin päässyt pitkällisessä taistelussaan voittajaksi. Voittaja! Mitä se merkitsikään hänelle ja mitä se tässä tapauksessa olisi merkinnyt sadoille tuhansille nuorille miehille ja pojille, jotka väkivalloin uhrasivat elämänsä nesteitä.
Hannes tunsi sinä hetkenä niin suurta riemua, ettei koskaan ollut sellaista tuntenut.
Hänen täytyi syleillä maata, joka luomisinnossaan kohotti nurmen ja tuhannet kukkaset esille ja joka oli antanut hänelle voimia viimeiseen ponnistukseen, luonteensa puhdistukseen.
Lyyli, Jokivarsi.
Se satu oli alkanut niin hellänä ja täyteläisenä, mutta oli nyt jo hänelle melkeinpä etäinen ja vieras. Sitä ajatellessa ei tuska kirpaissut enää. Hän tiesi varmasti, että jossain oli tällä hetkellä auringosta ja maan luomisriemusta iloitseva tyttö, joka oli koskematon ja joka oli häntä varten olemassa. Hänen kanssaan yhtyneenä voisi lapsilleen antaa sukuperintönä terveen elämän ja yhtä kirkkaat ajatukset kuin aurinkokukat tuossa nurmella.
Hän oli tullut tähän taloon alakuloisena itsestään ja elämästään. Vaikka oli voinut painaa ajatuksissaan Lyylin ja Jokivarren kuin menneisyyteen, ei ollut sitä voinut aivan heti kokonaan unohtaa. Ja sitten hänen elämänsä. Tällaistako kulkurin elämää se tulisi olemaan aina? Talosta taloon, toisen työssä, vailla omaa maata. Joskus tuli syvä kaipaus kotiseudullekin. Olihan siellä lapsuuskoti olemassa, jota huolimatta kaikesta siellä sattuneesta ei voisi milloinkaan unohtaa.
Nyt ei sekään tällä hetkellä vaivannut. Tuntui kuin olisi oma maapala häntä jossain odottamassa.