Sukuperintö

by Veikko Korhonen

X.

Maaliskuun päivä valkeni kirkkaana ja poutaisena. Näytti tulevan aikainen kevät, koskapa lumet olivat jo aukeilta sulaneet, niin että maa näkyi paikotellen.

Hanget kantoivat metsissä. Hannes oli noussut varhain ja lähtenyt kävelemään aukeamain poikki metsään.

Taivas oli keväisen kirkas ja hanki helisi askelten alla. Ehkä jo seuraavana päivänä hän pääsisi lähtemään. Ensin olisi ikävä rautatiematka, mutta sitten hän oikaisisi lopun matkasta suoraan keväthankia. Olisi ihanaa päästä aamuvarhaisella Jokivarteen. Lyyli voi olla lypsylle menossa, kun hän ilmestyy pihaan. Hän ilostuu, juoksee vastaan…

Hannes oli kiivennyt läheisen vaaran laelle, johon näkyi koko tehdasseutu ja suuri kylä. Sitä hän ei ensin huomannutkaan, katse lensi kauemmas, peninkulmien taa pohjoiseen.

Hannes istui kaatuneen puun tyvelle. Hänestä tuntui ihmeelliseltä kuluneet kuukaudet. Oliko hän todellakin sama mies, joka lähti autioksi käyneestä Hakalasta ja oleksi milloin missäkin ja pysähtyi vihdoin tänne? Elämä alkoi vähitellen tuntua kokonaan uudelta. Ankara työ oli auttanut häntä nousemaan. Miten iloiseksi Lyyli tuleekaan saatuaan tietää, ettei hän ollut turhaan ponnistellut. Siellä suuren luonnon keskellä hän tulisi kokonaan uudeksi ihmiseksi, sillä nyt hän jo voi luottaa itseensä, että pääsisi voitolle.

Hänen täytyi kiirehtiä tehtaalle, sillä tänään koeteltaisiin hänen pientä keksintöään.

Hän oli varma, että se toimi moitteettomasti, jos heillä vain oli tarpeellinen koekenttä. Herrat olivat ensin epäilleet, mutta sitten jo innostuneet itsekin.

Tehtaalla oli tehty valmistuksia siksi päiväksi. Insinöörit olivat puuhanneet pienet juhlallisuudet siltä varalta, että koe onnistuisi. Johtava insinööri oli käynyt jo hänen asunnollaan tapaamassa häntä.

— Me jo luulimme, että olisitte lähtenyt karkuun ja jättänyt ilman mitään keksintönne meille, leikitteli hän. Tulkaa nyt saamaan suunavausta ja sitten koekentälle.

Hän sai istua herrojen pöydässä ja hänelle lausuttiin kohteliaisuuksia: yhtiömme uusi osakas ja muuta sellaista joka tympäisi häntä. Ei hän ollut keksintöön ryhtynyt saadakseen kunniata ja mainetta, vaan voidakseen alkaa uuden ajanjakson elämässään.. Jos hän olisi tästä puhunut herroille, olisi hänelle naurettu.

— No, herra Hakala, kuinka paljon te pyydätte keksinnöstänne? kysyi yhtiön toimitusjohtaja hymyillen.

Herra Hakala. Se kuullosti hänelle, maankiertäjälle hieman oudolta. Turpeenkääntäjä hän oli ja tahtoi sinä pysyä. Mitkään lupaukset ja tarjoukset eivät saisi häntä unohtamaan maata.

— Noo, mitäpä minä, kunhan saan palkkani, jurahti Hannes melkein jäykästi.

— Ei niin vaatimattomasti. Ymmärrättehän, että keksintönne on kyllä jonkunarvoinen. Me lunastamme sen ja otamme teidät osakkaaksi yhtiöön. Voitte käyttää aikanne miten haluatte. Mallipaja ja miehiä on aina käytettävissänne. Ja nyt koekentälle.

* * * * *

Kone toimi moitteettomasti aivan niinkuin Hannes oli odottanutkin. Herrojen innostuksella ei ollut rajoja. Insinöörit ja toimitusjohtaja tekivät jo taskukirjoihinsa laskelmia kuinka paljon yhtiö tulisi vuosittain hyötymään keksinnöllä.

Hannes seisoi syrjässä eikä häneen näyttänyt tarttuvan toisten innostus. Hän oli poikennut kentälle mennessä asunnolleen ja huomannut pöydällä kirjeen, jonka postinkantaja oli siihen jättänyt.

Lyyliltä, oli hän ilostunut. Mutta kirje toi murheellisia tietoja. Lyyli ei ollut jaksanutkaan odottaa häntä. Oli lakannut toivomasta, että hän enää koskaan tulisi ja — oli lupautunut toiselle. Ensi sunnuntaina hänet jo kuulutettaisiin.

Kaiken tämän Lyyli oli kertonut kierrellen ja anteeksi anellen, mutta nähtävästi ilman mitään tuskaa. Kirjeensä loppuun oli hän liittänyt toivomuksen, että Hannes kohtelisi häntä edelleen ystävänä ja hän tahtoisi olla sitä samaa Hannekselle.

Hannes oli kiroten heittänyt kirjeen uunin pesään ja niin kuin unessa seurannut toisia koekentälle.

Näinkö hänen valoisa, uusi maailmansa luhistuikin? Näinkö surkeata pilaa oli koko elämä?

— No mutta ettekö te iloitsekaan keksintönne onnistumisesta? kuuli hän toisen insinööreistä sanovan. Mitä teille on tapahtunut?

Hannes mainitsi jotain ikävistä uutisista ja seisoi äänetönnä syrjässä. Hänelle oli nyt samantekevää vaikka olisi kuinka suuren keksinnön omistaja. Tänä aamuna olisi hän voinut tuntea iloa työnsä tuloksista, mutta nyt hän katseli sitä välinpitämättömästi.

— Ikäviä uutisia. Joutavia! Me lähetämme maailmalle iloisen uutisen keksinnöstänne ja kaikki muu saa jäädä. Me tarjoamme ensi aluksi pantentista viisikymmentätuhatta. Mitä sanotte? No, onhan teillä aikaa miettiä.

Mutta Hannes mietti että vaikka satatuhatta, olisi se saman tekevää. Mitä hän rahoilla… Ne tulivat liian myöhään. Hakala, isäin perintömaa, oli mennyt vieraisiin käsiin. Hautalainen ei luovuttaisi sitä millään hinnalla.

Muuta ei hän voinut miettiä kuin sitä, miten taivaan nimessä Lyyli oli saattanut niin tehdä. Nyt saisi hän taas aloittaa kuin alusta elämänsä.

Yht'äkkiä sai hän voimakkaan uhman halun.

Ottaa rahat yhtiöltä ja elää kuin viimeistä päivää.

Saisi Lyylikin tietää, ettei hän kerjäläisenä kulkenut.

Mutta se oli vain hetkellistä. Kuinka pitkälle hän siten pääsisi ja mitä hän sillä voittaisi. Entisen suuren voittonsa vain menettäisi.

Herrojen kemut olivat suurenmoiset ja Hanneksen täytyi pakostakin koettaa olla iloinen. Eihän hän voinut olla epäkiitollinen hänelle osoitetusta huomaavaisuudesta ja ystävällisyydestä. Johtava insinööri kuljetti hänet illalla pikku tanssiaisiinkin, jotka oli juhlan kunniaksi järjestetty ja jossa hän tahtoi nuoren keksijän esittää hienolle naisseuralle.

Mutta kun seuraavana päivänä kutsuttiin hänet konttoriin ja hän oli allekirjoittanut keksinnön luovuttamissopimuksen ja toimitusjohtaja latoi korkean kasan seteleitä hänen eteensä pöydälle, ei hän niihin kajonnut.

— Teidän ei sopisi noin kylmästi ottaa vastaan tarjoustamme, virkkoi johtaja, kun Hannes oli samalla myöskin ilmoittanut lähtevänsä. Kuka tahansa suostuisi ilolla liikkeemme jäseneksi, eikä liioin hylkisi summaa, joka teille annetaan, jatkoi hän.

— Pyydän anteeksi, mutta uutiset, joita sain kotopuolesta, vaativat minua lähtemään. Kertakaikkiaan on myöskin kohtaloni tällä kertaa sellainen, että minun on taas aloitettava alusta ja siksi en rahoille laske erikoisempaa arvoa. Voinhan pyytää sitten teiltä, jos tarvitsen.

— Sama kai se on. Me talletamme rahat pankkiin nimellenne ja ne ovat käytettävissä silloin kun haluatte.

Herrat näkivät, että miehen kanssa oli turha jatkaa keskustelua ja siispä hieman kylmästi sanoivat he hyvästit. Olihan heillä Hanneksen keksintö, menköön mies vaikka hiiteen, kun ei omaa etuaan ymmärtänyt.

Hannes erosi melkein hartaudella tehdasseudusta. Olihan hän täällä oppinut niin paljon.

Sydäntä jäyti kumminkin katkeruus, ettei voinut uutta elämäänsä aloittaa niinkuin oli jo kauan kuvitellut. Mihin hän nyt ohjaisi askeleensa? Entinen kotitalo tuntui kutsuvan häntä, mutta mitä hän siellä tekisi, jossa toinen oli käskijänä hänen kotonaan ja haltijana maalla, jonka olisi pitänyt kuulua hänelle.

Jokivarteenkin nyt tulisi toinen. Tyttö, joka oli saanut kaikki hänen parhaimmat ajatuksensa, ei jaksanutkaan odottaa.

Xl.

Raikas kevätaamu. Hanget kantavat. Hannes kävelee vinhasti poikki metsien ja soiden. Aurinko ei ole vielä noussut ja hän on jo useita neljänneksiä taivaltanut.

Tehtaalta lähdettyään on Hannes harhaillut ilman erikoista määrää. Lyylin kirjeen saatuaan oli hän selvittänyt pian itselleen asemansa. Hän oli kuin uusien olojen portilla. Hän oli aikonut siihen asti mennä toisesta portista kuvittelemaansa uuteen valoisaan elämään, mutta se oli lyöty kiinni häneltä. Toisesta oli nyt käytävä sisään eikä hän voinut edes kuvitella minkälaista tulisi olemaan.

Hänen lujaksi muodostuneelle luonteelleen oli tällainen välitila sietämätön. Hänen ruumiinsa oli tottunut raskaaseen työhön ja nyt — kävellä toimettomana.

Kuljeksiessaan oli Hannes yöpynyt muutamaan taloon tien varrella. Se oli hyvin hoidettu, vauras talo. Pihaveräjästä sisään astuessaan syöpyi heti sen ulkomuoto hänen aistimuksiinsa kuin maisemapiirteet valokuvalevyyn. Talon hengestäkin oli hän selvillä heti tullessaan puhtaalle pihamaalle. Portaat olivat kunnossa ja alempana karjakartanolla ajokalut järjestyksessä; pirttirakennus punamaalissa ja karjakartano uusi ja valoisalta näyttävä.

Hannes astui pirttiin. Hänen silmissään oli vielä ulkopuolinen kuva talosta: sileät pellot, lantakasat rivissä saroilla, aitat, vajat ja pihamaa. Ja istuessaan penkille tunsi hän olevansa nyt kulkuri ja irtolainen enemmän kuin koskaan ennen.

Hän sai luvan yöpyä ja isäntä kyseli yhtä ja toista.

— Vai tehtaasta… ei tainnut työ maittaa … onhan sitä kulkevata kaikenlaista. Eilen tästä kans' kulki yks' sälli…

Hannesta pisti ukon puhuttelu. Vai kulki eilen yks' sälli. Ja nyt tuli toinen. Ei sopinut kuva talosta isännän kanssa yhteen. Semmoinen oman arvonsa tunteva turilas. Tuuheiden kulmien alta tuikki pienet kiiluvat kissan silmät.

Kukahan oli tehnyt ihmisistä kiertolaisia ja sällejä?

Hannes ei kehdannut ukolle aukoilla elämänsä kirjaa. Tunteettomalle ja omahyväiselle jäärälle.

Tulevan yön nukkui hän tuvan penkillä. Talon hoikka, kärsivän näköinen tyttö olisi vienyt hänet vieraspuolelle, mutta emäntä kuului hänelle karjasevan.

— Hyh… vai sälliä sinä oikein kamariin… hyvä kun saa penkilläkin maata.

— Ei tuo ole sällin näköinen, kuului tyttö sanovan.

— Näkö kun näkö… tässä mokomia…

Uni ei tullut siinä penkillä loikoessa. Kului tunti ja toinen ja kellon särähtävät lyönnit kuuluivat nukkuvassa pirtissä. Ajatukset pysähtyivät Hakalaan. Siellä on samanlainen kello kuin tuo tuolla… taulu vähän rikki, jaksaneekohan vielä käydä. Isäukko käy sitä joskus tirkistämässä. Taitaa ukon tunnit tuntua pitkiltä.

Jokohan rantapelto on sula. Puron suu on jo varmaankin auennut.
Hautalainen on vienyt sinne rysänsä.

Huhtikuun yönä, niin kuin muinakin öinä, talo nukkuu, mutta talon henki valvoo. Ja on kuin vanha seinäkello ja astiakaappi keskustelisivat tuvassa keskenään. Ja jos on kukkia ikkunalla ja jos ne eivät ole nuutuneet, ottavat ne osaa keskusteluun. Ne puhuvat useimmiten talon omista asioista, mutta joskus ne saavat viestejä hyvinkin kaukaa ja kätkevät ne. Ja kun tulee sopiva hetki, kertovat ne kuulemansa.

Kello oli äsken lyönyt kolme ja päivä valkeni. Hannes valveutui penkillä. Hän huomasi verenpisaran ikkunalla. Eilen ei hän sitä huomannutkaan. Sillä oli tulipunaiset kukat ja katse pysähtyi niihin. Ja siinä kukkaa, astiakaappia ja kelloa katsellessa olivat ajatukset menneet Jokivarteen. Tuntui heikko, kipeä vihlaisu sydänalassa. Hannes lojui penkillä puolivalveilla.

»Tuossa se siis nyt on», tuntui astiakaappi sanovan.

»Mikä niin, mikä niin?» kysyi kello.

»Poika, jonka piti mennä Jokivarteen ja jota tyttö odotti.»

»Tyttö hoiti silloin tummanpunaista ruusua ja se oli kuukausia runsaassa kukassa. Tyttö katseli sitä joka aamu ja näytti miettivän. Päivällä hän, varsinkin myöhemmin katseli usein ikkunasta tielle. Muuan nuori mies kävi samoina aikoina usein talossa ja puhutteli tyttöä, mutta tyttö ei katsonutkaan häneen. Mies kävi yhä useammin talossa ja tyttö jo katseli joskus häntä. Oli sitten talossa talkoot ja illalla tanssittiin. Tyttö näytti miettivän ja niinkuin muistelevain jotain. Sitten hän nosti päänsä ylpeästi pystyyn ja tanssituvassa hymyili kerran sille miehelle. Hän meni miehen mukana tanssiin ja he tanssivat koko yön.»

Verenpisara keskeytti ja kaappi pidätti henkeään. — Jatka, pyysi hän.

»Sitten minä en nähnyt mitä tapahtui, mutta tyttö oli aamulla kalpea, eikä voinut nostaa katsettaan. Ruusu oli myöskin yöllä kuihtunut. Sen kukat ja lehdet riippuivat hervottomina.»

— Entä sitten? uteli kello, joka tiesi kaiken, mutta antoi kukkasen kertoa.

»Sitten mies on käynyt usein talossa ja tytöllä on nyt verenpisara hoidettavana, mutta sen kukkien ummut eivät aukea. Ne haparoivat kuin sokeat aurinkoa etsien.»

Hannes karisti unen rippeet, nousi ketterästi, mutta jäi pää käsien varaan penkille istumaan. Kello kävi edelleen ja verenpisara ikkunalla näytti katselevan hyvin kauas.

Hannes oli luullut kaiken jo sammuneen, mikä koski Jokivarren tyttöä, mutta se oli vain uinunut piilossa herätäkseen sopivassa tilassa esiin. Siinä penkillä istuessaan hän tunsi, miten voimakkaat mielenliikutuksen laineet kantoivat häntä.

Hannes ähkäisi tuskasta, nousi ja nojasi ikkunaan, ulos katsellen.
Siellä oli jo valoisaa ja keväinen taivas kaareili lämpimän sinisenä.

Hanneksen oli vaikea pysytellä paikoillaan. Hänen olisi pitänyt lähteä heti, mutta talossa vielä nukuttiin. Isäntä tuli kumminkin tuvassa käymään ja Hannes sanoi lähtevänsä ja maksoi olostaan sillä tavalla, että isäntä jäi älyttömänä seisomaan.

— Eihän näin paljoa.

— Ei ole liiaksi. Sällitkin joskus ovat ihmisiä.

Hannes tunsi hiljaista hyväämieltä astuessaan ulos kantaville hangille, vaikka äsken herännyt mieliala jatkui. Oikaistessaan yli pellon katsoi hän vielä taloa jälellään. Sinne oli jäänyt pienen pieni murto-osa hänen elämästään. Kukkanen loisti ikkunalla. Sen tarina tuli mieleen eikä hän nyt voinut ajatella muuta kuin Lyyliä. Kaikki muu häipyi pois sen ajatuksen tieltä, lähtö kotoa, oleskelu tehtaassa jo pitkälliseksi käynyt taistelunsa.

* * * * *

Hannes istui kaatuneen hongan tyvellä muutaman metsäaukeaman laidassa ja katseli auringon nousua. Metsä heräsi. Lintujen kiihkeätä riemua kuuli joka puolelta.

Unensekainen kaukainen sanoma tuli mieleen.

Pitäisikö jättää Jokivarteen menemättä? Olisi ehkä helpompi unohtaa kaikki, mutta mieli teki nähdä tyttöä vielä kerran ja taloa. Saisi nähdä haparoivatko tytön kukkasessa aukeamattomat ummut kuin sokeat päivää kohti. Tyttö ei ehkä ollutkaan onnellinen toisen kanssa.

Sieltä se jo näkyi Jokivarren talo. Hannes tunsi polviensa horjahtavan. Tuossa oli silta ja tuolla rannalla taisi näkyä sama kivi, jolla hän oli istunut silloin kun tyttö ensi kerran häntä puhutteli. Tuolla ylempänä kätki metsä muuanta salaisuutta. Siellä oli hän sanonut tytölle hyvästit ja polun käänteessä vielä viitannut kädellään viimeiseksi kyyneleiselle tytölle.

Hannes astui päättävästi pihaan ja meni tuttuun tupaan. Siellä oli vain
Lyyli yksin karsinaikkunan luona.

Hannes kuuli äänensä tulevan kuin maan alta sanoessaan päivää. Tyttö tunsi äänen ja kääntyi nopeasti.

Punastuipas, ajatteli Hannes.

Tyttö otti muutaman askelen tulijaa kohti, seisahti, tuli sitten jo reippaasti ojentaen kätensä. Katse kohosi poikaan, mutta painui jälleen alas. Nopeana väläyksenä oli tytöllä tunne, että Hannes siinä hänen edessään oli nyt eräässä suhteessa monin verroin ylempänä häntä. Ajatusvälähdyksen jatkona oli talkooyö ja tyttö punastui yhä enemmän.

Mitä Hannes tunsi pitäessään aivan pienen hetkisen tytön kättä omassaan?

Tyttö oli sama kuin ennenkin. Vartalo, suu, silmät ja hiukset. Hymy oli vain uutta, se oli arkaa ja siinä oli kuin pieni surun piirre. Mutta kuitenkaan tyttö ei ollut sama. Hannes tunsi sen ensi hetkestä ja melkein hätkähti. Hän oli kuvitellut kokonaan toisenlaiseksi tapaamisen ensihetkiä.

— Nyt minä tulin, sanoi Hannes.

— Niin.

Tyttö katseli maahan, osaamatta muuta sanoa.

Hanneksesta tuntui tuokio tuskalliselta. Emännän tulo keittiöstä tupaan vapautti.

— Kas, Hanneshan se… vieläpähän muistitte.

Hannes istui penkille ja tyttö pyörähti keittiöön.

— Tulin kävelleeksi, sanoi Hannes jotain sanoakseen, ja antoi katseensa kierrellä tuvan tutuissa esineissä. Katse pysähtyi karsinaikkunalle. Mitä? Siellä oli verenpisara ja sen kukkanuput olivat kuivuneet. Hannes tunsi niin hämmästyvänsä, ettei huomannut isännän tupaan tuloa eikä kokonaan hänen lausettaan.

— … näille maille.

— Tulinhan.

— Sieltäkö kotopuolesta vai sinne matkalla?

— En minä sieltä, enkä juuri matkalla sinnekään.

Isäntä ei oikein osannut jatkaa keskustelua ja jonkun sanan sanottuaan ilmoista pyörähti ulos.

Emäntä vei kahvipannun kyökin hellalle ja puheli siinä lomassa. Hän taisi tietää Hanneksen ja tytön väliset asiat ja näytti olevan siitä kuin kiusaantunut ja hämilläänkin. Koetti tapailla lämmintä äänensävyä ja pyyteli Hannesta kamariin.

Hannes seuraili emäntää huoneitten läpi vastenmielisesti. Tupa olisi ollut kuin sen hetken ajatusten keskustana. Tuvassa oli Hannes viime kesänä nähnyt Lyylin useimmiten liikkuvan askareissaan.

Emäntä sulki kamarin oven hänen jälkeensä. Se oli Lyylin kamari ja siellä tuoksahti puhtaalta vaatteelta. Lyyli seisoi pöydän ääressä ja pyysi Hannesta istumaan.

Istuessaan uunin kupeelle näki Hannes tytön vain syrjästä. Tyttö kääntyi ja koetti hymyillä, mutta tuli jälleen totiseksi.

— Sinä olet varmaankin vihainen minulle, sanoi hän. Eikä suottakaan.
Miksi et tullut ennemmin?

— Minä en voinut-. Tiedäthän sen.

— Ja minä kun niin odotin.

Siinä istui tyttö surullisena ja masentuneena ja näytti kovin raskaasti tuntevan syyllisyytensä painon. Tuoko tuossa oli Lyyli, hänen ensimäinen rakkautensa ja ehkäpä viimeinenkin. Tuo tyttö tuossa oli saanut hänen parhaimmat ajatuksensa ja osaksi hänenkin tähtensä oli hän taistellut itsensä kanssa ja oppinut häntä ajatellen jo voittamaankin itsensä. Ja nyt oli näin. Lyyli ei ollut enää sama tyttö, joka jäi tielle viime kesänä kyyneleisenä ja ikävöivänä.

— Se talkooyökö odotuksen katkaisi? kysyi Hannes hiljaa ja kuin säikähtäen sanojaan.

Tyttö kalpeni. Mistä Hannes tiesi?

— Onko sinulle… joku kertonut semmoista?

— Minä tiesin sen vasta viime yönä. En olisi enää muuten tullutkaan, mutta tahdoin nähdä vielä kerran sinut, ja oliko se kaikki niin.

— Voi, älä puhu.

Tyttö painoi päänsä pöytäliinaan.

— Ja kuka siitä kertoi?

— Minä vain sen tiesin… ei kukaan kertonut.

Hetken kuluttua kysyi Hannes:

— Oliko sinulla kukkiva ruusu silloin, kun… minua vielä muistelit?

Tyttö vavahti.

— Oli, mutta se kuoli jo siitä minä tiesin, että sinä et tulisi.

— Ei se sen vuoksi kuivunut. Muu syy siihen oli.

Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi. Tyttö painoi päänsä käsiensä varaan ja pöydälle putoili kirkkaat pisarat.

Hannes heltyi ja läheni tyttöä laskien hiljaa kätensä hänen olkapäilleen.

— Lyyli… hyvä tyttö… minkä sinä sille voit. Ehkä minä voisin rakastaa sinua vieläkin. Ethän sinä ole itse tahtonut, ethän…

— En.

Tyttö nyyhki rajusti.

— Voisihan elämä vielä…

— Voi, älä puhu… ei minusta ole enää sinulle.

Hanneksen hyväilevät kädet painuivat. Tämä tässä ei ehkä ollutkaan Lyyli, vaan joku toinen. Lyyli ei olisi voinut niin hairahtua. Viime kesän tyttö oli puhdas ja koskematon.

Hannes meni ovelle. Hänen kasvonsa värähtelivät. Mitäpä hän nyt enää täällä, kun kerran Lyylikin sen niin tuntee ja sanoo.

— Nytkö sinä menet?

Tyttö tuli nopeasti ja tarttui hänen käsiinsä. Näin sinä et saa mennä.
Sinun on annettava minulle anteeksi, en minä itse sitä tahtonut.

Hannes sanoi jo antaneensa kaikki anteeksi, jos oli tytön tarpeellista sitä häneltä pyytääkään. Kuka tässä osasi oikein ratkaista elämän ihmeellisiä ongelmia.

Päivä oli jo korkealla, kun Hannes palasi talosta. Kävellessään raskain askelin upottavaa tietä mietti hän tytön suoraa tunnustusta. Se oli vihlaissut kuin viikate heinää. Mutta vaikka oli näin, ei auttanut tuntea kohtaloaan kovemmaksi kuin se oli. Maa oli vielä jälellä. Ei niin suurta surua, ettei se voisi auttaa unohtamaan.

* * * * *

Hannes istui kivellä ja punnitsi voittojaan ja tappioitaan. Jos tuntui kirpaisevalta menettää tyttö, jota oli oppinut jo oikein rakastamaan, mutta joka oli itse tunnustanut, ettei ollut sen arvoinen, niin olihan hänen voittonsa suurempi, joskaan se ei ollut vielä täydellinen. Kiusanhenget tulivat vielä joskus vaativina, mutta hänellä oli jo miehuutta työntää ne takaisin. Hän ei langennut enää ja se tuotti taistelun jälkeen ihanan rauhan.