IX.
Suuren konepajan valssit ja puristimet jyskyivät, rakennukset tärisivät ja sulatusuuneissa hehkui lakkaamaton tuli. Miehet heiluivat koneellisesti, hikisinä ja tylsin ilmein. Työn iloa ei näkynyt yhdenkään kasvoilla.
Eräässä hieman syrjemmällä sijaitsevassa pajassa takoi Hannes kuumeisesti. Pari miestä hääri hänen ympärillään, mutta hänen ajatuksensa näyttivät pysyvän kokonaan työssä, jota hän suoritti.
Hannes oli työpaikkaa etsiessään asettunut väliaikaisesti suuren konepajan töihin. Työ ei ollutkaan hänelle aivan outoa. Kotonaan Hakalassa oli hän suoritellut talossa tarvittavat sepän työt, ja takonut joskus naapureillekin.
Uutterana miehenä hän sai pian tehtaassa omintakeiset tehtävänsä ja se sai hänet toistaiseksi jäämään. Johtavan insinöörin huomiota oli kohta kiinnittänyt miehen erikoinen reippaus, jolla hän kävi käsiksi työhönsä. Ja kun häneltä oudoinkin työ kävi kohta helposti ja hän ymmärsi piirustuksia, sai hän pian paikan malliseppänä.
Hannesta oli ensi alussa kammottanut tehdastyö. Edeltäpäin hän ei ikinä olisi uskonut voivansa työskennellä tehtaassa. Toisen maatyöhön hän ei tahtonut ryhtyä ja omaa maata, ei edes torpan paikkaa, ollut hänen laiselleen kuljeksijalle saatavissa. Kukapa tiesi hänen hyvistä pyrkimyksistään.
Tehtaaseen tultuaan huomasi hän koneiden ja valssien ryskeessä jotain omituisesti tenhovaa. Aivan kuin olisi voinut sukukironsa asettaa väkivasaran alle ja nähdä miten ne murskautuivat. Jokainen koneiden tärähdys ja vasaran isku jäykisti hänen jänteitään ja hän tunsi, että hänen oli jäätävä, koskapa hän näin pääsi työhön, johon sai iskeä koko tarmollaan ja jossa sai jännittää kaikki voimansa. Lyyli, jolle hän oli kohta ilmoittanut uudesta työalastaan, ei ollut siihen tyytyväinen. »Olisit koettanut päästä maahan käsiksi, sitähän sinä kaipasit», oli hän kirjoittanut.
Ehkäpä tyttö ei ymmärtänyt, että hänelle oli juuri tällainen sopivata toistaiseksi. Mitä enemmän vietit painoivat häntä, sitä rajummin sai hän työskennellä ja tappaa niitä. Hän nautti melkein siitä, että sai rääkätä ruumistaan.
Lyylille hän kirjoitti tästä.
»— — — Koneiden ryskeessä on jotain, joka tenhoaa minut. Se on minulle työn laulua ja vielä paljon enemmän. Minä käyn lakkaamatonta taistelua paheeni kanssa ja väkivasaroista on tullut kuin auttavia ystäviä minulle. Yön hetkinä, kun pahat ajatukset ajavat minua takaa, menen minä näiden ystävieni luokse ja tunnen silloin aina heiltä saavani apua taistelussani. En millään hinnalla voisi silloin väkivaltaisesti uhrata elämännesteitä.
Mutta sittenkin. Miksi minä en saa tätä voimain mittelyä suorittaa maatyössä, omassa työssä? Tämä ajatuskin minua usein kiusaa. Siellä luonasi olisin saanut tarttua maahan ja olla luonnon terveitten voimien kanssa tekemisissä, mutta enhän voinut. Minä tahdoin tutkia, onko minussa yhtään miehuutta, ja ilman sitä tietoa en olisi koskaan voinut pyytää sinua kokonaan omakseni. Nyt tiedän, että kerran voin, ehkä piankin. Odota sitä ja kun tulee uusi kevät ja lehti puhkee puuhun, tulen varmasti silloin minäkin uutena miehenä luoksesi.»
Hanneksen työvauhtia ihmeteltiin kohta suuren tehdasalueen joka kolkassa. Työnjohtajat olivat mielissään saatuaan miehen, jonka työtehosta voivat huomauttaa toisille.
Mutta se teki Hanneksen vihatuksi toisten joukossa. Varsinkin kun hän ei ottanut osaa mihinkään työväen rientoihin.
Kiroiltiinkin jo hänelle ja uhkailtiin. Mutta se ei yhtään liikuttanut häntä. Mitäpä hänen tarvitsi kohdistaa huomiotaan muuhun kuin oman armottoman hirviönsä tappamiseen.
Hän ei ollut päässyt siltä vielä rauhaan. Se vei vielä voiton, useinkin jättiläiskamppailujen jälkeen, mutta nyt hän ei jäänyt enää murehtien miettimään tappioitaan, vaan suunnitteli uusia voittoja.
Sellaisen yön jälkeen, jolloin hän oli jäänyt tappiolle, työskenteli hän kuin jättiläinen. Melkein peläten katselivat toverit häntä ja insinöörit seurasivat salaperäisen kunnioittavasti hänen rajuja liikkeitään.
Sukukirous oli kuin jättiläispuristin, joka tahtoi musertaa hänet, mutta hän tahtoi olla jättiläistä vieläkin voimakkaampi. Ja siinä syntyi hirvittävä taistelu.
* * * * *
Kuitenkin tunsi Hannes olevansa vieraalla pohjalla. Iltasin, kun kuumeinen työ oli loppunut ja hän kulki asuntoonsa, kävi se aina yhä vaativammaksi ja selvemmäksi hänelle.
Miksi et poistu saloille ja rakenna sinne pirttiäsi, jossa ovat juuresi? Miksi et ota vastaan mitä on tarjolla? Tyttö ja rauhallinen kotikontu odottavat sinua. Oletko olevinasi viisas, kun uhraat nuoruutesi vuodet koneiden jyskeessä?
En ole vielä valmis vastaanottamaan, koetti hän rauhoittaa itseään.
Vielä jonkun aikaa karkaisua ja sitten.
Mutta voisithan voimiasi mi teliä maaemon kimpussa. Voisithan näyttää miten tähkäpäät saadaan huojumaan siellä, missä kasvaa vaivaiskoivikkoa.
Mutta kun ei ole omaa maata. Sepä se on.
Kun olisi perintömaa käsissä, aivan omituisena.
* * * * *
Kuukaudet vierähtelivät. Talvi oli mennyt Hannekselta kuin huomaamatta ohitse.
Lyyli kirjoitti harvoin. Viimeiset kirjeet tuntuivat omituisen kalseilta. Tyttö tuntui epäilevän hänen taistelunsa todenperäisyyttä.
— Sinä vain kiusaat itseäsi ja minua, kirjoitti hän. Tulisit pian. Minä en jaksa kauan odottaa.
Mutta jos kerran hän jaksoi, niin miksei tyttökin. Olihan hän kokonaan toisessa asemassa kuin mies, joka ponnisteli tulevan polven elämää silmällä pitäen.
Ja Hannes kirjoitti: Odota. Minä tulen ja silloin voin tarjota menneistä ajoista vapaan käden, miehen käden, joka tietää ohjata oikeaan suuntaan nuorena särkyneen elämänsä.
Hän jäi odottamaan vastausta, mutta se viipyi kovin kauan. Työinnossaan ei Hannes sitä huomannutkaan. Hän oli keksinyt eräänlaisen turpeenhienontajan ja pyytänyt lupaa insinööriltä pannakseen sen kokoon. Insinöörit pyysivät piirustuksia nähtäväkseen, mutta niitä ei ollut hänellä. Selitettyään suunnitelmaansa sai hän kaksi miestä käytettäväkseen ja työtarpeet. Kaikki sillä ehdolla, että keksintö luovutetaan tehtaalle.
Nyt hän työskenteli entistä kuumeisemmin, ja huomasi päivä päivältä pääsevänsä lujemmalle pohjalle.
Kun keksintö on valmis, voin minä lähteä Jokivarteen, ajatteli hän.
Hän aikoi tästä kirjoittaa Lyylille, mutta se ylenmääräisessä ponnistuksessa jäi päivästä päivään. — Pian minä tämän rakkineen saan kokoon ja silloin heitän hyvästit koko laitokselle.
Insinöörit ajattelivat toista. Heillä oli käytettävänään verraton kyky ja heidän oli kiinnitettävä se kokonaan liikkeeseen. Mutta kun he puhuivat loistavasta tulevaisuudesta Hannekselle, hymyili tämä. — Minun tulevaisuuteni on varmasti loistava, mutta ei täällä, ajatteli hän. Jokivarressa on saatava kasvamaan kaksi tähkää siellä, missä ennen on kasvanut yksi.
Eräänä iltana, kun hänen työtoverinsa olivat jo menneet pois ja hän yksin jäänyt työpajaan, tuli kolme tehtaan työmiestä ja vaati häntä mukaansa.
— Mihin? kysyi Hannes keskeyttämättä työtään.
— Talolle. Siellä aiotaan antaa sinulle ystävällinen varoitus.
— Mistä?
Hanneksen ääni oli kuin kylmän teräksen.
— Siitäpä, että täällä ei saa yksi tehdä enemmän kuin toinenkaan. Sinä oletkin jo mielettömällä rehkimiselläsi saanut meidän työmieskunniamme kärsimään.
— Onko sitä sitten ollut? kysyi Hannes kylmästi.
Miehet tulistuivat.
— Sinä näyt olevan ilmeinen rahapomojen nuoleksija, ja jollet muuta käytöstäsi, on sinun poistuttava kokonaan tehtaasta.
— Se on vain minun asiani, joka ei kuulu teille. Ja jos minä olen teidän työmieskunnianne vienyt, niin siitäpähän tiedätte, ettei sitä ole ollut olemassakaan. Ja nyt suorikaa matkoihinne!
Joku miehistä lähestyi uhkaavasti.
— Sinä tulet nyt talolle!
Mitään enää virkkaamatta tarttui Hannes miestä hartioihin ja heitti hänet ulos. Toiset seurasivat hänen jälkeensä. Kuului vain synkkää kiroilua tieltä.
Hetkistä myöhemmin sulki Hannes ovet ja käveli johtajainsinöörin asunnolle.
Siellä hän tuli kertoneeksi tapahtuman ja insinööri pyysi häntä jäämään luokseen yöksi.
— Ja sitten luulen huomenna saavani koneen valmiiksi, ilmoitti Hannes.
Herrat saavat tulla katsomaan.
— Ja ylihuomenna saadaan suorittaa sillä koeajo. Tämähän on loistavaa.
Me voimme aloittaa jo tulevaksi muokkauskaudeksi koneen valmistuksen.
— Mutta missäpä koeajon suorittaa, virkkoi Hannes. Nythän on maaliskuu vasta lopuillaan.
Insinööri naurahti.
— Hakala ei näy tietävänkään, että vuodenajat eivät meille merkitse mitään. Me voimme suorittaa koeajon vaikkapa helmikuussa. Rauta-yhtiöllä on suurenmoiset laitokset, joita te ette vielä kaikkia tunne. Kunhan tulette yhtiömme osakkaaksi, niin saadaan nähdä yhtä ja toista.
Yhtiön osakkaaksi? Hannes hymähti. Vai sitä herrat suunnittelivatkin. Olihan ikävää tuottaa hyville miehille pettymystä, mutta hän asettuisi osakkaaksi erääseen taloon, jossa muuan kirkassilmäinen tyttö oli jo odottanut kauan häntä.
Pianpa hän tästä jo joutaisikin lähtemään. Olisi vain pitänyt kirjoittaa Lyylille. Hän olisi siitä tullut varmaankin hyvin iloiseksi.
Mutta olihan somempaa mennä aivan odottamatta.
Jo nyt olikin jo maaliskuu lopuillaan ja huhtikuun perästä tulee ihana toukokuu, ja hän pääsee kiinni maahan, uutena ihmisenä. Uskollinen, hyvä Lyyli saa vihdoinkin tuskaisen odotuksen palkan.