XXIII.
Hannes askarteli pienessä torpassa Hakalan peltojen takana. Hän oli laittanut kaksi huonetta kuntoon Liisalle ja lapsille, jotka aikoi muuttaa torppaan asumaan.
Hän oli tehnyt mielestään oivallisen keksinnön. Kun talossa kävi palvelijoille olo sietämättömäksi ja heitä ei saanut pysymään, oli Hannes päättänyt laittaa torpan kuntoon, tuodakseen sinne Liisan ja lapset. Elämä kulkee tämän jälkeen tasaista latuaan ja hän illoin työstä päästyään pistäytyy perheensä luokse kuten kotiin ainakin.
Liisa tiesi tästä, mutta ei sanonut vastaan. Hannes koetti tarkastella oliko Liisa pahoillaan, mutta ei saanut selvää.
Liisan ajottaiset mielenpurkaukset olivat viimeaikoina muuttuneet hillityiksi. Kohtausten jälkeen hän toimitti tehtävänsä ja ilakoi lastensa kanssa niinkuin ei mitään erityisempää olisi tapahtunutkaan.
Hannes katseli pienessä tuvassa ympärilleen. Se näytti somalta ja viihtyisältä. Ovi oli auki toiseen huoneeseen, joka oli aiottu makuuhuoneeksi. Siinä oli valkoinen kalusto ja kauniit seinäpaperit ja tauluja seinillä.
Hannes oli tyytyväinen ja palasi taloon. Perhe oli siellä aterialla pitkän pöydän ympärillä. Hanneskin kävi paikalleen.
Tästä lähtien aterioisi hän mökissä Liisan luona. Oli aikomus jo tänään muuttaa. Talon perhe saisi sitten tästäpuolin aterioida ilman häntä. Paikka pöydän päässä jäisi tyhjäksi.
Mikä lienee ollut syynä, ettei ruoka tuntunut tällä kertaa maistuvan. Työväki vaikeni. Niinkuin painajainen olisi astunut näkymättömänä tupaan.
Vanha könniläinen oli mittaillut aikaa tuvan nurkassa jo miespolvia. Sen lerkku oli harvoin lakannut liikkumasta. Nyt, kun perhe oli päässyt aterialta ja hiljaisuus tuli pirttiin, lakkasi se käymästä.
Vanha Tuomas vavahti. Aikoi mennä kelloa asettamaan käyntiin, mutta istui paikoilleen ja sanoi hiljaa:
— Se tietää onnettomuutta.
Tuomaan lause tuntui kuin vasaran iskulta hiljaisessa tuvassa. Hannes meni ja asetti kellon käymään, mutta hänen kätensä vapisivat.
Hetken kuluttua puhui Hannes miehille töistä, mutta tunsi äänensä kovin ontoksi. Miehet pysyivät edelleen äänettöminä. Hannes nousi ja pää alas painuneena meni hän kamariinsa. Keittiössä aterioi Liisa ja avonaisesta ovesta näki Hannes, että Liisa oli alakuloinen. Pojat nukkuivat.
Tuvassa kuului muuan miehistä sanovan:
— Vai mökkiläiseksi se isäntä nyt aikookin.
Joku kuului naurahtavan väkinäisesti, mutta juttu ei lähtenyt luistamaan. Painajainen pysyi edelleen tuvassa.
Hannes meni hetken kuluttua Liisan luokse keittiöön.
— Nythän sitä sitten pitäisi lähteä, kuuli Hannes oman äänensä kaiun onttona, vaikka koetti puristaa siihen lämpöä.
— Minä lähetin Saaran jo viemään vaatteita, ja pian tästä minäkin joudun, sanoi Liisa nöyrästi.
— Ruokatarpeita pitäisi myöskin… koetti Hannes sanoa ystävällisesti.
— Sielläkö minun pitää syödäkin, sanoi Liisa hämmästyen.
— Niin, ajattelin että kävisin luonasi aterioimassa. Miten vain haluat… voisihan sitä kai täälläkin…
— Sitten, jos sinä kerran käyt siellä, tuli hiljaa Liisalta, mutta
Hannes huomasi kaksi kyyneltä hänen punehtuvilla poskillaan.
Hannes otti Liisan syliinsä ja heltyneenä puheli:
— Älä nyt, hyvä Liisa… mehän vain leikimme mökkiläistä… pääsethän sieltä takaisin milloin vain tahdot.
— Minusta vain tuntuu niinkuin pitäisi maanpakoon… pakoon sinuakin ja — kotia…
— Oma kulta, mehän vain leikimme…
— Ei tämä ole leikkiä. Ja luuletko sinä… että tästä olisi apua…
— Minä toivon ainakin, ja niinhän sinäkin… eikö niin?
— Mutta mitä tästä ihmiset sanovat?
— Mitä ne ovat meistä ennen sanoneet. Sitä ei kannata ajatella. Heidän pitäisi huolehtia enemmän omista asioistaan.
— Kyllä minä sitten koetan, kun sinä tahdot, sanoi Liisa hiljaa. Kun väin sinä olet luonani.
— Mennään siis.
Hannes koetti tekeytyä reippaaksi, vaikka tunsikin näkymättömän käden painavan.
Kun he olivat menneet Pesään, joksi Hannes oli asunnon nimittänyt, sanoi Liisa innokkaasti:
— Nyt minä keksin jotain. Sinä myyt talon ja me asetumme tähän oikein asumaan. Sinä rakennat navetan ja saunan. Miten somaa se olisi.
Liisan silmät loistivat ja hän pujotti kätensä kuin pyytäen Hanneksen kaulaan.
— En minä voi myydä taloa. Se on samaa kuin möisin itseni tai sinut.
Liisa painui istumaan.
— Niin, ethän sinä voi. Minä puhun lapsellisia. Enhän minäkään sitä tahtoisi. Meidän lapsemme ovat siellä syntyneet.
— Ja minäkin olen siellä syntynyt ja kasvanut. Vaikka lapsuuteni oli iloton ja nuoruuteni semmoinen, on Hakalassa paljon kauniitakin muistoja äidin ajoilta. Ja sitten on jokainen turve siellä kallista minulle.
Hannes puhui vain jotain puhuakseen. Tuntematon oli astunut tupaan ja laski painavan kätensä Hanneksen olalle: — »Oletko nyt tyytyväinen, kun ajoit vaimosi pois kotoa?»
»Enhän minä ole ajanut, tämähän on vain…»
»Narrinpeliä! Sitä se on. Olet itsellesi luvannut kantaa kuin mies pienet kärsimyksesi ja nyt sinä koetat päästä pakoon niitä.»
»Mutta onhan minun pidettävä huolta, ettei talon työväki kärsi», koetti
Hannes puolustautua.
»Se on huono puolustus. Selitä palvelijoillesi, miten asiat ja ovat he ymmärtävät. Et ole mies, kun näin teet.»
»Menehän tiehesi. Kyllä minä osaan asiani järjestää.»
Mutta tuntematon nauroi mennessään vahingoniloista naurua.
— Hannes, miten sinä olet niin kalpea… mikä sinun on?
Se oli hänen vaimonsa, joka kysyi, valmiina lohduttamaan.
— En tiedä… ei kai mikään.
Hanneksen täytyi istua. Hän oli käskenyt omaatuntoaan poistumaan, mutta sen raskaan käden paino tuntui vielä hänen hartioillaan.
Siinä istui hänen vaimonsa katsellen häntä. Keltaiset suortuvat reunustivat kauniita kasvoja ja silmissä oli hellä, hyväilevä ilme. Pikku Pentti leikki lattialla ja nuorin nukkui vuoteessaan.
Tuonko tuolla, oman vaimonsa, hän oli karkottanut kotoa? Ja lapsensa.
Ei. Hänen täytyi ulos.
— Minä tulen pian takaisin. Käyn vain töitä katsomassa.
Tultuaan kartanoon tapasi hän vanhan Saaran siellä itkemässä. Siinä kopisteli vanha isäkin, vaikka ei usein kamaristaan liikkunut. Katseli kuin ihmetellen poikaansa. Tiesikö ja ymmärsikö hänkin?
Hanneksen täytyi nopeasti poistua. Niin kuin autioilta tuntuivat huoneet.
Illalla, kun he olivat tuvassa, virkkoi Liisa.
— Minä olen niin kovin paljon tuottanut surua sinulle.
— Minäpä tässä taidan syylliseksi jäädäkin, sanoi Hannes ja pää käsien varassa painui miettimään.
Ulkona nousi myrsky ja ravisteli nurkkia ja uuninpiippua. Tuntui turvattomalta Hanneksesta. Niinkuin pohja olisi tempaistu pois alta ja olisi luisumassa johonkin vieraaseen ja tuntemattomaan.
Hannes hymähti masentuneena itselleen. Hän tässä rakenteli tavallaan avioeroa, ajoi pois kotoa vaimonsa ja lapsensa ja luuli näin voivansa kaikki hyvin järjestää. Vaimo tyytyi nöyrästi kaikkeen, vaikka hän tiesi, että tämä oli häväistys hänelle. Hanneksen parempi minä oli siitä vakuutettu, mutta hän koetti sulkea korvansa, eikä olla tietävinäänkään.
Mitähän Liisa ajatteli. Sitä ei voinut kysyä. Miksi? Sinä häpeät itseäsi, ettet voi sitä edes kysyä, sanoi tuntematon ja painoi yhä raskaammin kätensä hänen hartioilleen.
Hannes mietti kiinteästi. Oliko hän tullut omahyväiseksi? Hän oli luullut, päässeensä itsekasvatuksessa jo melkein täydellisyyteen ja huomasi nyt siitä vielä paljon puuttuvan.
Miten pian ja huomaamattaan sitä ihminen tuleekaan itserakkaaksi.
Liisa seisoi ikkunassa ja katseli ulos koti taloa ja peltoja, niinkuin näytti. Sitten hän kääntyi ja istui Hanneksen viereen.
— Mikä sinun on? Anna minulle anteeksi.
— Älä jumalan tähden sinä minulta anteeksi pyydä, minähän tässä nyt syyllinen olen. Karkoitan vaimoni ja lapseni… Mutta annathan sinä minulle anteeksi, oma hyvä Liisa. Me menemme vielä tänään kotiin.
Liisa kiersi kätensä miehensä kaulaan.
— Ja minä kun luulin, että sinä kohta aivan kokonaan hylkäisit minut.
Oli jo pimeä, kun he lähtivät taloon. Liisalla oli nukkuva lapsi ja Hannes kantoi pikku Penttiä. Myrsky riehui heidän ympärillään, mutta sitä he eivät huomanneet.
Pellonveräjällä seisahti Hannes ja osoitti vaimolleen taloa, jonka yhdestä ikkunasta vain tulet tuikkivat.
— Katso, talo on kuin suljettu kirja. Ei, se on niinkuin sokea. Minä olin vähällä puhkaista sen silmät. Ymmärtänet, Liisa, että jos olisit mökkiin jäänyt, eivät sieltä olisi tulet tuikkaneet yöhön.
Liisa ei puhunut mitään, puristi vain hiljaa miehensä kättä.