XXIV.
Muutamat työmiehistä olivat ehtineet ilmaista; kyläläisten tietoon Liisan siirtämisen mökkiin jo samana päivänä kun se tapahtui. Uutista levitettiin talosta taloon ja siinä oli verratonta juorunaihetta. Jos oli kylällä ennenkin soitettu suuta Hakalan asioista, niin nyt sitä enemmän, ennenkuin saatiin tieto, että Liisa liikkui emännän tehtävissään Hakalassa niinkuin ennenkin.
Sitä tietoa ei saatu muutamaan päivään ja juoru kierteli. Oli sanottavaa kaikenmoista. Useimmat vetosivat isään, vanhaan Eerikkiin. »Niin se olisi tehnyt sekin, jos olisi osannut. Poika on kätevämpi järjestämään.»
Juorut tulivat Hanneksenkin kuuluville ja hän kertoi siitä naureksien Liisalle. Olivatpahan nyt kerrankin astuneet suohon. Oikeat ihmiset häpeisivät tietäessään, miten oikeastaan asiat olivat, mutta mitäs nämä. Aloittivat jostain toisesta. Oli suuri kansallinen häpeä, että sydänmaiden asukkaat eivät tahtoneet edes huomata tätä ilkeätä pahettaan. Valistunut kansa mukamas! Sydänmaalaiset ruokkivat henkistä nälkäänsä roskajutuilla ja valheilla.
Oli sunnuntaipäivä. Ulkona pohjoistuuli lennätteli lumihiutaleita.
Tuvassa oli hiljaista. Pitkän pöydän ääressä istui muutamia miehistä kirjojen ja sanomalehtien ääressä. Toiset olivat menneet perheittensä luokse.
Hannes istui keinussa karsinaikkunan ääressä lukien jotain kirjaa, jäsenissä sunnuntaipäivän suloinen rauha. Liisa puuhaili lasten kanssa heidän leikkejään järjestellen.
Saattoi hyvin siinä hiljaa keinahdella ja lukea sivun pari aina yhteen menoon. Ei ollut mitään erikoista mieltä painamassa. Elämä kulki nyt Hakalassa tasaisia lainaan. Palvelijatkaan eivät lakkoilleet. Työn ilo oli tarttunut jokaiseen ja odotettiin vain talvea, jolloin pääsisi taas talontöihin miesten väsymättömällä voimalla.
Iltapäivällä tuotiin sana Liisalle, että hänen isänsä, joka oli sairastellut, oli nyt heikompi ja tahtoi ennen lähtöään puhutella tytärtään.
Liisa meni Haanpään mökkiin.
Pienessä tupasessa makasi sairas vuoteessaan. Näytti pian muuttavan uusiin oloihin.
— Hyvä, että tulit, virkkoi sairas hiljaa. Minulla on sinulle erikoista sanottavaa ennen lähtöäni.
Vanhus näytti miettivän, miten aloittaisi ja katsahti avuttomasti vaimoonsa, joka istui ikkunan ääressä. Tämä sai jotain asiaa poistaakseen tuvasta ja vanhus aloitti:
— Olen kuullut, että Hakalassa on sattunut joskus yhtä ja toista sinun ja Hanneksen välillä. Se on sukuvikaa sinussa, niinkuin ehkä olet itsekin jo tullut sen huomanneeksi. Isoäitisi lopetti elämänsä ja äitisi on minua piinannut sairaalla epäluulollaan ensimäisestä avioliittovuodesta näihin asti. Näin tehdään miehelle perhe-elämästä helvetti. Mikään ei ole sen pahempaa.
Minä en tiedä, miten teillä siellä Hakalassa nyt on, mutta koita voittaa itsesi. Taistelun kautta päästään uuteen elämään.
Vanhus näytti odottavan.
— Minä olen jo voittanut, sanoi Liisa hiljaa hänelle ja sairas näytti saavan rauhan. Puristettuaan Liisan kättä kääntyi hän seinään päin ja sanoi epäselvästi.
— … sukuperintö. Kuka sen seurauksia saattaa arvata… kolmanteen ja neljänteen polveen… puhu lapsillesikin.
* * * * *
Liisa sulki isänsä silmät. Rauhallisena poistui hän tuvasta.
Vanhus oli häntä käskenyt puhumaan lapsille. Siinä olikin äidille riittävästi elämäntehtävää. Kunpa hän voisi antaa mahdollisimman paljon hyvää ja kaunista heille perinnöksi.