II
Läpi lumisten metsien hiihtää Tuomas Niilonpoika toisten miesten jälessä ja seuraavina päivinä jo tavataan suurempia nuijajoukkoja, jotka taas lähtevät eteenpäin läpi äänettömien, raskaan lumen alla nukkuvien sydänmaiden, yhtyäkseen Pirkkalan seuduilla pohjalaisiin, joita sinne sanantuojat ovat kertoneet laumottain saapuvan. Kaikki voimansa täytyy Tuomaan ponnistaa pysyäkseen nuorempien kintereillä ja mieltä kalvaa epäilys, että tämäkin matka saattaa mennä yhtä huonoilla tuloksilla kuin entisetkin. Eihän tuntunut olevan mitään yksimielisyyttä talonpoikien joukossa, vaan majapaikoissa riideltiin, kenen neuvot olisivat parhaat ja kuka saisi olla johtajana.
Kokonaan toisin oli entisillä partioretkillä, kun vainolaista vastaan käytiin. Yksi määrättiin lähtiessä johtajaksi ja sitä kaikki tottelivat. Nyt käytiin aateliston taloissa ryöstelemässä ja kun kerran Tuomas uskalsi paheksua tällaista sodankäyntiä, sanottiin hänelle:
— Mikä sinä luulet olevasi, kun tulet muita komentamaan. Eikö sinulle muka tavara kelpaa. Verotetaan nyt mekin vuorostamme herroja, jotka ovat meidät nylkeneet puhtaiksi.
— Mutta se on kuitenkin väärin, jatkoi Tuomas.
— Ei tässä nyt katsota, mikä on oikein ja mikä väärin, vastattiin ja siihen sai Tuomas tyytyä.
Mieli tyyten lamaan painuneena aikoi Tuomas jo pyörtää takaisin, mutta isketyt haavat, joita kylmä viima vieläkin viilteli, vaativat jäämään toisten mukaan. Ehkäpä sittenkin nuijajoukko yhteisen päällikkönsä ympärille keräytyy yksimielisenä ja lopettaa ryöstelemisen voidakseen suorittaa tehtävän, jota varten on lähtenyt.
Jouluksi majoittuvat savon seutujen nuijamiehet muutamaan Götrik Fincken huovipäällikön taloon. Parin päivän hiihtomatka on enää pohjalaisten majapaikoille ja kun ei vielä ole mitään kiirettä sinne menolla, päätetään viettää joulu Olavi Simonpojan talossa oikein juhlahumulla. Edellisenä jouluna oli Akseli Kurjen lipullisiin kuuluva huovi, Mauri Skytte, elämöinyt miehineen Rautalammilla ja uudenvuoden pyhinä muissa naapuripitäjissä, särkien talonpoikien joulurauhan. Nytpä saatiin vuorostaan maksaa samalla mitalla, vaikka takaisinmaksu sattuikin tälläkertaa Hollolan voutiin, joka ei ollut milloinkaan mitään rauhattomuuksia talonpoikien keskuudessa harjoittanut.
Karjaa teurastettiin ja oluttynnyrit kiskaistiin suuren väentuvan permannon alta ja tapit lyötiin auki.
Eipä maltettu voitonmahdollisuuden huumaamana olla kerskailematta:
— Tämä on vasta alkua… Kunhan päästään Hämeenlinnaan ja Turkuun, niin juhlitaan sitten eri tavalla.
— Lämmittäkäähän pojat sauna kunnolliseksi, että saamme norjiksi hiihdosta jäykistyneet jäsenet. Ehkäpä jo päivän, parin perästä vetreyttä kysytään, kun Nokinaaman joukkoja mäikytetään.
Eipä kuitenkaan tarvinnut miesten kinttujaan hautoa matkan jatkoa varten. Joulukylpy oli tarpeen kokonaan toista tarkoitusta varten, jota remuava miesjoukko ei osannut edeltäpäin kuvitella. Savonlinnan käskynhaltija, Götrik Fincke, oli saanut koko joulukuun ajan lähettää yhteen ja toiseen paikkaan asemiehiään tukahuttamaan Savon maakunnassa syttyneitä kapinan liekkejä ja niinpä pelmahti ratsuväkijoukko Olavi Simonpojan taloonkin juuri parhaiksi, kun miehet olivat joulusaunasta palanneet oluthaarikoidensa ääreen.
Ei edes ehditty vähäiseenkään vastarintaan nousemaan, kun nuijajoukko oli sidottu ja heitetty pakkasyöhön talon pihamaalle. Siitä tuli talonpojille outo jouluyö ja moni taisi ajatella, että olisi sittenkin ollut joulu kotona pirtin lämpimissä ja puhtoisilla oljilla monin verroin parempi.
Sitä ajatteli ainakin Tuomas Niilonpoika, joka hytisi vilusta portinpylvääseen sidottuna, ja kylmästä, väsymyksestä ja ärtelevien haavojen tuomista kivuista puolipökertyneenä koetti kihnuttaa auki köyden solmuja. Toisetkin koettivat aukoa siteitään ja joku taisi onnistuakin, koskapa joutui tovereitaan auttamaan ja miesjoukko pääsi vähitellen saunan lämpimiin miettimään, mitä olisi tehtävä.
Kidutuksesta mielet olivat vain lisää myrtyneet ja eipä rauhan yökään estänyt taistelua syntymästä, joka taistelu päättyi, niinkuin useimmat nuijamiesten kahakoista, heidän surulliseen häviöönsä. Osa pääsi pakenemaan ja niiden mukana myöskin Tuomas poikansa Laurin kanssa.
Hiihtäessään poikansa tukemana jouluaamun hämärässä asumattomia taipaleita, hoki Tuomas yhtämittaa:
— Ei pitäisi nousta kapinaan esivaltaa vastaan. Näin se taas kävi ja käy aina, kun miekkaan tartutaan.
Matka kävi hitaasti ja yönuotioilla levättiin aina melkein aamunkoittoon. Vähitellen virkosi Tuomas ja kävi reippaammin suunnittelemaan tulevaisuutta.
— Kun päästäisiin taas kesään, niin ehkäpä tästä taas elämä alkaisi mennä vanhaa latuaan. Kaipa se marskin valtakin joskus loppuu ja talonpojat pääsevät hengähtämään linnaleirin ja verotaakan alta. Vielä minä jaksan korpea aukoa siinä missä toinenkin ja kun sinä tuot nuorikon taloon avuksi vanhalle äidille, niin silloinpa alkaakin uusi, ehompi elämä meillekin.
Näin puheli toivovin mielin taas Tuomas ja nytpä uskalsi jo Laurikin jouluyön kahakassa saatuja haavojaan hoitaa salailematta niitä isältään, niinkuin oli tähän asti tehnyt, siten koettaen olla tuottamatta lisää huolta vanhalle miehelle.
— Nehän pitivät ahtaalla sinuakin, etkä ole siitä mitään virkkanut, sanoi Tuomas, nähtyään pitkän miekan haavan poikansa käsivarressa.
— Mitäpä siitä… pian se paranee, kunhan kotiin päästään, sanoi Lauri. — Rauhan töihin tässä taas on tartuttava, kun on sotaakin käyty tarpeeksi. Parasta se kai on antaa heidän vastustelematta ottaa otettavansa. Ehkäpä vielä Kaarle-herttua pääsee valtaan ja silloinhan hän meitä kyllä armahtaa.