I.
Vuoden 1596 viimeinen kuukausi oli loppuun kulumassa. Vähäisiksi supistuivat ne jouluvalmistukset, jotka vanha Pirkko-muori oli juuri saanut valmiiksi Juvan Seppälässä. Akseli Kurjen lipullisiin kuuluvat huovit olivat äsken majailleet talossa ja puhdistaneet aitat niin tyhjiksi, että vain Tuomas Niilonpojan vähäistä ennen huovien vierailua piilottamat siemenohrat olivat jääneet. Pirkko-muorikin oli tehnyt kätköjä lampaan käpälistä ja muutamasta sian kinkusta, ja näistä oli nyt osa otettu esille juhlaa varten ja muutama karpio siemenohrista jouluolueksi.
Joulua ei kuitenkaan voitu nyt näilläkään harvaan asutuilla saloilla viettää rauhan juhlana, koskapa kapinan liekki pohjanmaalta oli leimahtanut tännekin ja miehet lähteneet suksilleen jokaisesta talosta niin tarkoin, että vain vanhukset ja keskenkasvuiset pojat jäivät naisväen avuksi koteja vartioimaan.
Jo marraskuulla oli kapinaliekki leimahtanut näilläkin mailla ja monet talonpoikia sortavista ja luvattomia veroja kantavista huoveista olivat saaneet ankaran tuomionsa, mutta kapina oli tullut yhtä ankarasti kukistetuksi ja luultiin jo voitavan taas asettua sodan kohluja parantelemaan, kun pohjanmaalta lennätettiin viestiä, että nyt on tultava mukaan, joka suinkin keihästä kykenee kantamaan.
Tuomas Niiionpoika oli edellisessä kapinassa saanut syviä haavoja ja ne olisivat vielä vaatineet miestä pysymään kotitanhuvilla, mutta mieli paloi toisten mukaan lähtemään, maksamaan samana laatuna saadut haavat ja auttamaan yhteistä asiaa, vapautusta rautamarskin ikeestä, joka oli viime aikoina käynyt sietämättömäksi.
Osa Rautalammin miehistä oli jo hiihtänyt edellisenä iltana Seppälän ohi, liittyäkseen Juvan ja muiden naapuripitäjien miehiin ja Tuomaankin naapureista olivat miehet siihen joukkoon lyöttäytyneet. Tuomaskin oli jo ollut lähtötouhuissaan, mutta toiset olivat häntä kieltäneet lähtemästä. Viime yönä ei Tuomas kuitenkaan saanut unta ja nytpä hän aamun koittaessa jo tahkosi uutta keihästään, jonka oli käynyt pajassa taikaluvuin terästämässä ja kengittämässä.
Vanha Pirkko esteli poikaansa sotateille enää lähtemästä:
— Uusia syvempiä haavoja sinne menet vain saamaan, sellaista näin unta viime yönä. Nyt kun vielä ainoa poikasi sinne estelyistäsi huolimatta lähti, ei miestä jää taloon, kun molemmat sille tielle jäätte.
— Voihan se käydä niinkin, mutta vaikeatapa se on olo silloin kotinurkilla, kun toiset ovat maata sortajista vapauttamassa, virkkoi Tuomas.
— Kädetönnä sinä sieltä palaat, saat uskoa minua jos tahdot, jatkaa muori ja kohentaa tulta liedellä ja tarttuu sitten taas värttinäänsä.
Tuomas ei kuitenkaan kuuntele muorin kamalia ennustuksia, vaan liikehtii sillä päättäväisyydellä, mikä hänelle ennenkin on ollut ominaista. Vaikeatapa se hänen tiensä on ollut näihinkin asti, eikä se sen vaikeammaksi tulle, vaikka saisikin lisää kohluja entisten lisäksi. Uutistaloa peratessa on ollut yhtämittaisia vastuksia. Vanhin poika jäi Vienan retkelle, johon sattumalta tuli joutuneeksi ja vaimon vei kulkutauti. Nuorimman poikansa kanssa on tässä raatanut ja koettanut häätää ahnastelevia huoveja aitoistaan, kun suosiolla suoritettujen verojen lisäksi ovat käyneet anastamaan viimeisetkin rippeet vähäisistä vuosituloista.
— Laittakaahan eväs reppuun. Jos hyvä onni sattuu, niin ehkä päästään sieltä jouluksi jo kotiinkin, rauhoittelee Tuomas äitiään. — Kohta tulee muutamia jälkijoukon miehiä, enkä malta olla heidän mukaansa lähtemättä.
Huoaten ottaa Pirkko-muori ilveksennahkaisen laukun seinältä ja säälii siihen osan vähäisistä eväistä. Parhaiksi työntyykin tupaan Tuomaan odottamat miehet huurteisina ja hiihdosta palavissaan ja Tuomas nostaa viivyttelemättä laukun selkäänsä.
— Valmiinapa jo oletkin lähtemään ja hyvä onkin, ettei viivytellä.
Ei tässä malta mitenkään kotinurkille jäädä, kun tietää pääsevänsä
näkemään, miten knaappeja rökitetään, sanovat miehet ja vanhin lisää
Tuomaalle muhoillen:
— Annetaan nyt heille semmoiset voiteet, etteivät aivan heti ole aitoilla kurkkimassa viimeistä jyväkarpiota ja lihamukaretta.
Miehet lähtevät ja Pirkko avaa ikkunaluukun, katsellakseen vielä menijäin jälkeen.
Sinne painuivat miehet lumiseen metsään, joka raudan kovalla pakkasella näytti niinkuin maata vasten painuvan. Erämaan hiljaisuus tuntui tulevan vielä suuremmaksi, kun viimeiset menijät painuivat sinne tuntemattomille teilleen.
Muori sulkee ikkunaluukun ja heittää honkaisen halon takkaan. Käy antamassa niille kahdelle lehmälle, jotka ryösteleviltä huoveilta ovat kuin vahingossa jääneet, ruokaa ja juomaa ja asettuu sitten taas värttinänsä ääreen.