SISÄLTÖ:
Taipumaton.
Hannu Krankka.
Vaikealla tiellä.
Petetty talonpoikaispäällikkö.
Nuijan jälkiä.
Aapelusta oppimassa.
Rauhan vieras.
Kuninkaan koulu.
Pitäjiä käymässä.
Kevätjuhla.
Suuren työn päätyttyä.
Kirkon rangaistus.
Piispan käräjät.
Suomen leijonat.
Ruotuvääpelin miekka.
Kansan suosima ylimys.
Riitaisilla vesillä.
Viidensadan retki.
Nälkävuoden joulu.
Sotaisa kuningas.
Muuan jouluyö.
Kotiinpaluu.
Napuan sankarit.
Pohjan tuntureilla.
Tyhjä luentosali.
Piilopirtillä.
Kodin raunioilla.
Salonkävijä.
Taipumaton.
Erämaan ensimmäinen kirkko oli saatu valmiiksi ja pitäjän kaukaisimmaltakin kulmalta hiihtelivät miehet uutta Herran huonetta ihmettelemään ja kirkon miestä katsomaan, muutamilla mukanaan metsopari hengen miehelle tulijaisiksi.
Laajan pitäjän perimmäisessä pohjukassa oli kuitenkin mies sellainen, joka ei mokomalle matkalle lähtenyt. Kivijärven Kinnulan Hukkainen oli muutamia vuosikymmeniä aikasemmin muuttanut näille asumattomille riistamaille ristin kastetta pakoon etelä-Hämeestä, jossa ei mielestään saanut rauhaa kierteleviltä saarnaajamunkeilta. Nyt oli täällä sama vastus edessä vielä vaativampana ja vähän väliä sai Hukkainen tiukat sanat kirkkoherralta, joka vaati häntä tulemaan ristin kasteelle ja muutenkin seurakunnan yhteyteen.
Hukkainen ei näistä kirkon miehen sanoista välittänyt eikä lähtenyt toisten tavalla uutta ihmettä katsomaan, vielä vähemmin kirkon miehelle metsopareja jousellaan ampumaan. Koko tienoon pelättynä taikojana eleli hän kalajärvillään ja riistamaillaan, joille Hukkaisen taikoja pelkäävät naapurit eivät uskaltaneet käydä riistan jaolle.
Talonsa oli Hukkainen rakentanut korkealle niemekkeelle lahna-apajistaan kuuluisan järven rannalle. Kalapaikka oli ennen kuulunut hämäläisten takamaaosuuksiin, mutta savolaisetkin olivat saaneet osansa tuottoisista apajista, ennenkun Hukkainen valtasi paikan itselleen.
Kun naapurien oli käynyt vaikeaksi liikkua peljätyn erämiehen lähettyvillä, sai Hukkaisen talo jäädä kokonaan omiin oloihinsa ja kirkkoherran sanatkin jäivät usein toimittamatta perille.
Sattuupa kerran kesäisillä pitäjäretkillään erämaaseura, kunnan kirkkoherra Laurentius kulkemaan läheltä tätä paatuneen pakanan olinpaikkaa ja pyytää Tahvanaista, lähimmän talon isäntää, tämän taitavan taikojan pesälle toverikseen.
— Ei tuonne taida uskaltaa lähteä, arvelee Tahvanainen peloissaan. Ei olisi käynyt kirkon miestäkään vastustaminen, mutta paha oli joutua Hukkaisenkin vihoihin. Saattoihan tämä taikoa vaikka karhun karjaa raatelemaan, tahi hävittää kokonaan kala- ja karjaonnen. Milläpäs sitten henkeäsi pidit, jos nämä tärkeimmät tulopuolet joutuisivat naapurin taikomina tuottamattomiksi.
— Miks'ei uskalla? tiukkaa Laurentius.
— Paha on sen miehen vihoihin joutua… on taikoja semmoinen.
— Ei taikuudella ketään vahingoiteta. Vahingoita saattaa joskus tulla, mutta ne tulevat muuten eikä pahan voimasta, selittää Laurentius.
— Eikö sitä käyntiä voisi jättää toiseen kertaan? esittelee Tahvanainen raappien korvallistaan. Kun saisi nyt kirkon miehen jättämään käyntinsä, niin ehkä jäisikin kokonaan.
— Ei ole minulla usein tilaisuutta liikkua laajan pitäjän perukoilla, ja tahdon omin silmin nähdä sen pakanan, sanoo Laurentius ja kiirehtii peloissaan pälyilevää miestä lähtöön.
— Mutta jos minulle vahinko tulee, niin kirkon herran on se korvattava, sanoo Tahvanainen ja saa surullisesti hymähtävän papin menemään tähän lupaukseen.
Hukkainen on rakentanut talonsa joka suunnalta järveen viettävän mäen nyppylälle ja linnoituksen tapaan on pihamaa ympäröity joka puolelta rakennuksilla. Katon rajassa oli ikkuna-aukkoja ja niitä saattoi pitää ampuma-aukkoina tarvittaessa ja sitä varten oli Hukkainen ne laittanutkin. Mahtava portti oli vahvasti raudoitettu ja voitiin tarpeen tullen lukita. Vaikeatapa oli päästä tämän metsäkarhun majaan, jos ei suosiolla tahdottu laskea.
Hukkainen oli kalaverkoillaan, kun vieraat saapuivat taloon ja kun emäntä sai kuulla, ketä vieraat olivat, laittoi hän tyttärensä sanomaan tästä isälleen.
Odotettiin iltaan saakka Hukkaista, mutta turhaan ja emäntä jo ilkahti kirkon miehelle:
— Taidatte turhaan odottaa. On saattanut lähteä vaikka pitemmällekin pyyntimatkalle.
Laurentiuksen kiivas luonto jo kuohahti.
— Älä ilku, vaimo. Vielä me hänet tavotamme ja Turkuun on silloin tie selvä niskottelijalla. Kyllä esivalta yhden miehen taivuttaa.
Tahvanainen oli hyvillään, että Hukkainen näytti jäävän tapaamatta. Eipä nyt naapuri voisi häneenkään kirojaan kohdistaa, varsinkin kun hän vielä lähtiessään kuiskasi Hukkaisen emännälle:
— En olisi mitenkään lähtenyt, mutta kun kirkon mies pakotti ja uhkaili. Sanohan tämä Hukkaiselle, ettei suotta minulle vihottele.
Laurentius ei kuitenkaan aikonut jättää vielä tähän käyntiään. Keskikesän lämpimänä yönähän saattoi nukahtaa vaikka jossain heinäladossa ja mennä sitten aamulla ennen kukon laulua Hukkaisen talolle. Ristin kastetta ja kirkkoa pakoileva mies ei silloin varmaankaan osaisi eikä ehtisi piilottua.
— On saattanut lähteä vaikka etäisimmille järville lahnankutuun tämä Hukkainen, arveli Tahvanainen soutaessaan rivakoin vedoin Lahnajärven selkää.
— Ei ole mennyt minnekään, kivahti pappi ja jatkoi: — Aamulla hänet kyllä tapaamme ja nyt yövymme tähän läheisyyteen jonnekin. Meillä on leipääkin repussamme ja voimme onkia jonkun kalan ja paistaa sen hiilloksella.
Tämä kirkon miehen päätös oli kokonaan aavistamaton Tahvanaiselle ja kaikenmoisia syitä tehden olisi hän tahtonut Laurentiuksen jättämään aikeensa. Jopa uhkaili Tahvanainen jättää kirkkoherran yksinään salolle ja lähteä kotoisiin toimiinsa.
— Silloin sinua viikon jalkapuussa istutan, uhkasi Laurentius ja sai mukisijan vaikenemaan. Jalkapuu, joka oli nähty kirkon eteisessä, oli hirvittävä laitos, varsinkin sen jälkeen, kun oli muuan pitäjäläinen nähty siinä kädet taakse sidottuina istuvan ja hikikarpaloita otsastaan pusertavan.
Järven toiselta rannalta löytyi kaislikkopoukama ja siihen Laurentius ohjasi venheen. Sattuipa olemaan lahnaparvi kudulla kaislikossa ja niin sakeasti oli siinä veden karjaa, että sulin käsin sai niitä venheeseensä lappoa. Ihmeissään oli Tahvanainenkin ja Laurentius sanoi hänelle:
— Katsohan, kun taivahinen Isä toimittaa meille näin runsaan illallisenkin. Tästä tiedät hänen olevan meidän puolellamme.
Osa saaliista perattiin, ja kun hengen miehellä oli repussaan suolaakin näin pitäjällä liikkuessaan, siveltiin sitä kaloihin ja paistettiin nuotiolla, joka oli laitettu vähän etäämmäksi metsään, ettei savut näkyisi Hukkaiselle. Laurentius laittoi itselleen illallisen jälkeen havuista ja tuoreista koivun lehvistä vuoteen, mutta Tahvanainen lähti vielä pyydystämään lahnoja, jotka ihan rantaäyräälle hypähtelivät. Saisihan edes viedä Hukkaiselle lahnoja lepykkeeksi ja osan kotiinkin. Aamulla niitä olikin aikamoinen kasa venheen pohjalla, ja hengen mieskin ihaili saalista, virkkaen Tahvanaiselle:
— Noillahan maksaisitkin kesäsaatavat kirkolle ja minulle, kun kuljettaisit ne pappilaan.
— Mitenkä niitä tällaisen matkan takaa, jurahti Tahvanainen. — Kyllä ne on tahvikelillä sellaiset maksettava.
Harva kuitenkin pitäjän kaukaisimmilta kulmilta muisti saataviaan maksaa talvellakaan ja niinpä Laurentius hymähtikin saattomiehelleen:
— Niinkuin olisitte tämän puolelaiset ennen talvellakaan mitään maksaneet. Täytyykin tässä laittaa ensi talvena veronkantaja tänne kimppuunne.
Sitähän se vielä puuttuisi, mietti Tahvanainen itsekseen, mutta äänettömänä tyytyi soutamaan taas pappia Hukkaisen rantaan.
Nyt olikin Hukkainen kotona ja hämmentyi vieraiden tulosta, joiden luuli jo menneen matkoihinsa.
— Nythän onkin jo isäntä kotona, vaikka kuului pitemmälle eräretkelle menneen, sanoi Laurentius, katsellen kiinteästi miestä, joka siinä penkillään istui kiiluvin silmin vuorostaan hengen miestä tarkastellen.
— Niin on, mikä sitten! lausahti Hukkainen kolkosti ja tapaili teräksistä joustaan seinältä.
— Ei muuta, kuin tahdoin nähdä sinua, joka pakoilet ristin kastetta ja kirkkoa. Sellaisille niskureille on varattu jalkapuu kirkon eteiseen ja ellet nyt anna kastaa itseäsi, olet siihen joutuva hyvinkin pian. Pahimmassa tapauksessa joudut Turkuun vastaamaan piispan eteen niskoittelustasi.
Eipä näyttänyt Hukkainen välittävän Laurentiuksen ankarista sanoista.
Naurahtaen vain virkkoi:
— Entäpä kun käy piispallesi ja itsellesi niinkuin Henrikillekin kuuluu käyneen. On minussa sen verran miestä kuin Lallissakin.
— En pelkää uhkauksiasi, sillä minulla on parempi suojelija kuin sinulla, eikä hiustanikaan voi katkaista päästäni ilman Hänen tahtoaan, sanoi Laurentius.
— Noita ei näy monta olevankaan, jurahti Hukkainen silmäten Laurentiuksen kalloa, joka munkkina ollessa oli ollut paljaaksi ajeltuna ja jossa oli vain korvallisilla ja takaraivolla muutamia suortuvia.
— Minun olisi pitänyt tulla useampien miesten kanssa asunnollesi ja lähettää sinut heti köysissä Turkuun saamaan rangaistustasi, jonka nyt jo ansaitset ja olet ennen pitkää saapakin.
— Sepä se. Entäpä en olisi ollut miehiesi köytettävänä, enkä ole vastakaan. Laajat on täälläpäin korvet miehen piilottua, mutta sitähän ei minun tarvitse tehdäkään. Luen semmoiset luvut miehiäsi vastaan, että puolitiestä pyörtävät takaisin, uhkaili Hukkainen pitkää tukkaansa ravistellen ja kääntyen Tahvanaiseen, kivahti tälle:
— Ja sinulle ei tästä hyvää koidu, kun kirkon miehen tänne kuljetit. Eikä ole sinulla oikeutta kuljettaa kotiisi viime yönä pyydystämiäsi lahnoja.
Tahvanainen vavahti ja vapisi Hukkaisen julman katseen alla. Tiesipähän mies, että hänen järvellään oli kalastettu, vaikka silmä ei pyyntipaikalle mitenkään kantanut. Muut tiedot olivat siis sittenkin hänellä.
— E-enhän mi-minä olisi lähtenytkään… mutta kun tämä pa-pakotti… uhaten minutkin jalkapuuhun panna. Ja kalat saat kyllä. Ne ovat tuolla rannalla venheessä.
— Kalat ovat minun, eikä niitä kukaan muu omistele, jyrähti Laurentius. — Ja sinunkin on ensi talvena veroa maksettava kirkolle ja minulle, niinkuin kuningas on säätänyt. Ja nyt kysyn vielä ystävänä ja rauhan miehenä, suostutko pyhään kasteeseen vai et?
— En, jyrähti Hukkainen ja napsutteli jousensa jännettä ollen nuolta katselevinaan seinältä.
— Älä näyttele joustasi, sinun nuolesi eivät kuitenkaan minuun pysty, sanoi Laurentius. — Ennemmin kuin aavistatkaan olet joutuva jalkapuuhun.
— Jos annettaisiin kuitenkin ne kalat tälle Hukkaiselle, hätäili
Tahvanainen hengen miehelle. — Saadaanhan niitä uusia menomatkalla.
— Johan kuulit, mitä sanoin. Ei sinun tarvitse peljätä taikojaa ja kirkon kirouksessa olevaa miestä.
Kuullessaan tämän, hätkähti Hukkainen ja istahti penkille, mutta ponnahti taas pian suoraksi.
— Eivät sinun kirosi minuun pysty!
— Sitten nähdään, sanoi Laurentius lähtiessään.
Kirkkoherran poistuttua pihamaalle rauhoittelemaan kuohuvaa mieltään jäi vielä Tahvanainen tupaan ja alkoi ruikuttaa:
— Minä tässä nyt olen kahden tulen välissä, enkä tiedä ketä olisi toteltava. Kyllähän minä sinuakin, mutta kun se sillä jalkapuulla ja…
— Kumarra vaan pappia, nähdäänpä sitten, pystyykö hän lehmääsi suosta auttamaan.
— Elä hyvä mies… annan vaikka mitä, jos et syytöntä tässä ahdista.
— Joudu! sanoi Laurentius ovelta ja Tahvanaisen täytyi lähteä.
Hukkainen lähti hänkin jousineen menijäin jälkeen ja koetti satuttaa nuolensa kirkonmieheen.
Ensimmäinen meni ohitse ja Hukkainen laski uuden samalla onnella.
Laurentius huomasi tämän ja huusi Hukkaiselle:
— Joko nyt uskot, että nuolesi eivät pysty minuun.
Vieläkin singahti Hukkaisen jousesta nuolia ja vaikka hän oli taitavin ampuja näillä erämailla, eikä pieninkään lintu välttänyt hänen nuoltaan, jos hän tahtoi, niin menivät ne nyt kaikki ohitse. Tahvanainen oli hiipinyt rantaan metsää myöten ja luuli jo papin sille tielleen jäävän, kun kuuli Hukkaisen jousen jänteen ehtimiseen helähtävän. Kun pappi ilmestyi venheelle, virkahti Tahvanainen:
— Kah, taidat ollakin taitavampi taikoja kuin Hukkainen, koskapa hänen nuolensakaan eivät osuneet.
— En ole mikään taikoja. Liikun väellä väkevän Jumalan.
Kun Tahvanainen näki, että kirkon mieheen eivät Hukkaisen nuolet osuneet, ei hän enää hoputtanut kalojakaan jättämään rannalle, vaan alkoi soutaa voimainsa takaa. Pelko ahdisti vielä kuitenkin hänen mieltään Hukkaisen uhkailusta, mutta hengen mies sai hänet vähitellen rauhottumaan.
Kesän ja vielä syksynkin säilyi Hukkainen korvessaan lain kouralta, mutta ensimmäisten lumien tultua lähti muutamia asemiehiä noutamaan Hukkaista linnastaan ja pian istuikin mies kirkon jalkapuussa. Kärsittyään tämän rangaistuksen, sai mies lähteä vielä Turkuun kirkon päämiehen määräämää rangaistusta niskoittelustaan kärsimään ja ainakin näennäisesti nöyränä miehenä palasi Hukkainen tältä matkaltaan.
Hannu Krankka.
Vienan karjalaiset tekivät tuontuostakin ryöstöretkiä pohjanmaalle, aina Limingan rannikkolakeudelle asti ja nämä taas väliin vuorostaan vastasivat samalla mitalla näihin karjalaisten retkiin. Halki vuosisatojen jatkuivat vainoretket ja vielä kuudennellatoista vuosisadalla niitä tehtiin silloin tällöin.
Pohjalaiset kuitenkin kyllästyivät ensiksi näihin retkiin ja asettivat rajavartioston, jonka tuli ainoastaan häätää päälle tuleva vihollinen takaisin kotikylilleen. Tällaisen rajavartioston päällikkönä oli Hannu Krankan isä, Erkki Krankka 1560-luvun lopulla, jolloin Krankan Hannu syntyi.
Näinäkin aikoina sattui rajakahakoita ja niinpä sodan tuohukset paloivatkin Hannun kehdon ääressä.
Oulunjärven sydänmailla tehtiin kuitenkin v. 1577 sovinto ja jonkunlainen rauhanliitto karjalaisten kanssa, mutta kun näinä aikoina Ruotsi ja Venäjä olivat melkein ilmisodassa keskenään, hyökkäsivät vienalaiset taas jo seuraavana vuotena Pohjanmaan rannikolle.
Näihin taisteluihin otti Hannu Krankka isänsä kanssa jo osaa, vaikka olikin vielä aivan poikanen ja siitä alkoikin kareta sisu miehelle semmoinen, että se riitti vastaisiinkin mainetöihin.
Vaikka Hannu Krankka ei olekaan mikään suursotien sankari, on hänen työnsä kuitenkin pohjalaisten vapauden hyväksi aina kansan muistissa ja monenmoisia tarinoita hänestä kerrotaan.
Vähitellen mies kasvoi ja karkeni Vesaisen, kiiminkiläisen talonpoikaissankarin kuuluisilla Vienan retkillä ja kun sitten alkoi nuijakapinan melskeet pohjoisella pohjanmaalla, oli Hannu Krankka ensimmäisenä miehenä nostattamassa talonpoikia kapinaan ja heitä johtamassa.
* * * * *
Koitti vuoden ensimmäinen päivä v. 1597. Limingan nimismiestalossa oli vilkasta liikettä ja suksimiehiä sujahteli pihamaalle ja työntyi pirttiin, jossa neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä Klaus Flemingin ryttäreille, jotka olivat veriin tukahuttaneet eteläisellä Pohjanmaalla Ilkan johdolla kapinaan nousseet talonpojat ja teloittaneet heidän päällikkönsä.
Tällöin oli jo Hannu Krankka liminkalaisen nostoväen päällikkönä ja tiesi vastuunsa ja velvoituksensa esilläolevaan kysymykseen. Niinpä hän innokkaana selittikin, että jollei lähdettäisi Noki-Klaun joukkoja vastaan, olisivat ne pian täälläkin maakuntaa hävittämässä.
— Ei muuta kuin aseisiin, miehet. Ilkan ja etelä-pohjalaisten kohtalo velvoittaa.
— Niin, mutta heidän kohtalonsa on myöskin varoituksena, sanoivat vanhemmat miehet, jotka lähtöä vastustivat.
— No jääkää sitten ryttärien armoille. Se, mikä täällä vielä miehiä on, ei ainakaan odota huovijoukon tänne asti tuloa, kivahti Hannu.
— Ei muuta kuin ryttäreitä vastaan.
— Mies tielle joka talosta.
— Ja parhaimmista kaksi.
— Heti vain keihäitä varsittamaan ja tahkoamaan.
Nuoret ne näin uhmailivat ja saivat vanhatkin mukaan kiireisiin valmistuksiin. Oulun linnassa majaili jo Kaarle-herttuan miehet, ja nämä olivat luvanneet Hannulle aseita, ruutia ja tykkejäkin ja tästä ilmoitti hän melkein ylpeillen nimismiehen taloon kokoontuneelle väelle.
— Ei siis tarvitse paljain käsin lähteä.
— Eikä nuijia aseikseen haalia.
— Kapula kiertämään ja ylihuomenna on ensimmäisten lähdettävä naapurimaakuntiin miehiä nostattamaan.
Evästä pantiin taas kontteihin ja kellot kumahtelivat jokivarsien kirkoista kutsuen miehiä kokoon, toisia lähtemään, toisia vartijoiksi jäämään.
Johtomiehet ajoivat, Hannu kaikkien eellimäisenä, resloillaan ja syöttöpaikoissa neuvoteltiin ja tehtiin suunnitelmia.
Saatiin sanoma, että pienempi huovijoukko oli tulossa pohjalaisia rankaisemaan ja sitä käytiin nyt sopivassa kohdassa muutamana talvi-iltana vaanimaan.
Oli kova tammikuun pakkanen ja kylmä alkoi ahdistaa tien varressa vaanijoita, mutta Hannu Krankka innosti joukkojaan:
— Kohta saadaan lämpimiksi tapella.
Pian alkoikin kuulua kulkusten kilinä ja huovijoukko ajoi esiin. Kylmästä kangistuneet miehet eivät kyenneet vastarintaan ja melkein tappelematta voitettiin tämä joukko.
Se kiihoitti uusiin saavutuksiin ja tuhatpäiseksi kasvanut talonpoikaisjoukkue halusi tapella itsensä Noki-Klaun joukkojen kanssa. Viestit kertoivatkin Klaus Flemingin olevan tulossa huoveineen, uhaten ainiaaksi lopettaa pohjalaisten kapinoimisen.
— Me ehdimme ennen ja näytämme myöskin heille kerrakseen, riehahteli Hannu ja enempää harkitsematta voiton mahdollisuuksia komensi joukkonsa. Hannun mieli oli liian herkkä ja hän luuli voivansa tuhota yhtä helposti Flemingin harjoitetun joukon kuin kotipaikoillaan vienalaiset.
Niin jouduttiin Ilmajoelle ja suoritettiin onneton Santavuoren tappelu. Sen meno on jo moneen kertaan kuvattu. Krankan Hannu sai siellä kokea ensi kertaa kuvitelmiensa särkyvän ja intomieliset päätelmänsä pettävän. Veriinsä nääntynyt talonpoikaisjoukko sai Hannun ensikertaa pitämään arvossa vanhempien neuvoja.
Vanhat ja kokeneet miehethän olivat kieltäneet ainakin pitemmälle retkelle lähtemästä ja kohottaneet puolustamaan ainoastaan kotiseutua marskin miehiä vastaan. Ehkäpä olisi taitavasti harkiten voittokin ollut mahdollinen, jos varsinkaan ei olisi näin suoraan suden suuhun lähdetty.
Tauonnut on taistelun melske ja Ilmajoen nimismiestalossa seisoo nuori päällikkö ankaran Klaus Flemingin edessä, joka osasi yhtä hyvin haukkua talonpoikia kuin sortaakin heitä.
Ne nuhteet ja manaukset, jotka esivallan taholta nyt Hannulle kapinaan kiihoittajana annettiin olivat kylläkin paikallaan, eikä Hannun mieli enää tuntunut nousevan sankarimainetta halaavaksi, kun näin huonosti oli hänen ensimmäinen taistelunsa päättynyt.
Mutta suorana seisoo Hannu Krankka joukkojensa edessä vielä nytkin, eikä kuulu armon pyyntiä hänen huuliltaan. Veri ehkä kiehahtelee entistä kuumempana, kiukusta ja harmista, kuunnellessa Noki-Klaun ärhentelyä:
— Hajottakaa nyt sulin käsin tuo tuvan uuni, niinkuin olette uhanneet repiä Turun linnan. Hakekaa kuitenkin ensin esiin Ilkkanne luut, nähdäksenne, montako niistä on poikki, tietääksenne kapinanjohtajain kohtalon.
Hannu Krankka jäi kuitenkin henkiin, niin hyvä onni oli tällä pohjalaisten päälliköllä, joka liiassa innossaan oli asiansa tälläkertaa pilannut. Vankina sai hän kuitenkin käydä jalkasin sitä unelmiensa linnaa kohden, jonka hän niinkuin leikillä oli luullut saavansa piankin valloitetuksi. Siinä ilkkuvien asemiesten rinnalla kulkiessa karvasteli kiukku ja lähti liika ylpeys miehestä ja taisipa Hannu tulla moneenkin kertaan ajatelleeksi, että hätiköiden ei pitäisi mihinkään ryhtyä.
Turun linnan kosteimmissa ja kylmimmissä holveissa aukeni nyt Krankan
Hannulle asunto ja asemies ilkkui sinne häntä saatellessaan:
— Tämä on Turun linnan parhaimpia vierashuoneita ja tännepä se Pentti Pouttukin äsken elävältä nuutui. Sama kohtalopa se taitaa odottaa sinuakin.
Mutta onni seurasi Hannu Krankkaa täälläkin. Pian oli kevätpuoli käsissä ja ilmat leutonivat ja sisukkaana miehenä Hannu kesti kesään asti linnan komeron kylmyyden ja kosteuden, joka oli Poutun heti sairaaksi tehnyt.
Pian sai Hannu Krankka kuulla komeroonsa, että Klaus Fleming on kuollut.
Ja viimeinkin Suomen talonpoikaisväki sortajastaan vapautunut.
Se oli Hannulle ilosanoma ja kohta hän aavisteli vapautensa koittavan, kunhan Kaarle-herttua ehtisi saapua Turkuun, jonka hän uskoi varmasti pian tapahtuvaksi.
Hannu pääsi nyt jo linnan töissä liikkumaan vapaasti ja huomasi, etteivät huovit ainakaan talonpoikien vihollisia olleet. Flemingin ankara komento heidät oli siksi tehnyt. Niin meni aika syksypuolelle ja eräänä päivänä saapui linnaan viesti, että Kaarle-herttua on laskenut laivastollaan Turun edustalle.
Turun linnakin valmistautui valloittajaa vastustamaan, mutta näissä varustustöissä häärivä Hannu huomasi, että varustelu oli vain näennäistä ja kun piiritys alkoi, karkasi joukko toisensa perästä herttuan puolelle.
Muutamana päivänä tömisi linnan laskusilta tavallista kumeammin ja siitä arvasi Hannu herttuan vihdoinkin linnaan saapuneen.
Pian kutsuttiin Hannu Krankka herttuan luokse ja ystävänä kävi tanakka
Kaarle Hannua kädestä puristamaan.
— Sinäkö olet Hannu Krankka, terve mieheen. Pitkäksi taisi käydä täällä aikasi, kun en aikasemmin päässyt sinua täältä pelastamaan. Mutta nyt ei muistella murheella koko juttua. Nyt pääset pohjanmaalle ja talosi toimitan verottomaksi heti, kun tästä Tukholmaan joudun. Sitäpaitsi tarvitsen nyt sinua moniin luottamustoimiinkin.
— Ne koetan suorittaa parhaan taitoni mukaan, virkkoi Hannu saamastaan suosiosta aivan suunniltaan riemastuneena.
Olihan hänen onnenpyöränsä taas kiepsahtanut oikeaan suuntaan ja saisivatpa nähdä taas liminkalaiset, jotka olivat jo häntä syytelleet retken onnistumattomuudesta, että kyllä Krankan Hannua miehenä sentään pidettiin.
Myöhemmin tuli Hannu Krankasta kuninkaallinen lohivouti ja muitakin luottamustehtäviä sai hän alituiseen Kaarle-kuninkaalta.
Eipä vielä hänen sotamiesuransakaan ollut lopussa. Hannu Krankka sai johdettavakseen sen sotaretken, joka onnistumattomana tehtiin v. 1611 Vienan rannoille.
Liiallinen sotainto ja harkitsematon valmistelu vei tämänkin retken piloille ja alakuloisena sieltä palattuaan sai Hannu Krankka taaskin myöntää itselleen, että liian hätäisesti kävi käsiksi suuriin asioihin.
Tästä huolimatta oli Krankan Hannu vielä kauan kuninkaan voutina ja luottamusmiehenä häntä pidettiin. Vanhuudenpäivänsä sai Hannu viettää rauhassa kotonaan Limingan Krankkalassa.
Vaikealla tiellä.