IV.
Voi miten kuuma ja pölyinen oli kaupunki kesäkuun helteessä. Kahdessa pienessä puistossa oli varjoisaa, mutta sinne oli harvoin tilaisuutta mennä. Harjoitukset olivat keskipäivällä ja aamuin ja illoin oli muutakin tehtävää kuin puistoissa kuljeksia.
Risto ei sinne halunnut mennä. Siellä oli ne ainaiset ilolinnut virnistelemässä ja akiteeraamassa.
Ville kävi siellä joskus iltaisin ja kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut.
Laitakaupungin tytöt siellä kieppuivat poikien kintereillä ja joukolla puhuttiin rivouksia ja vuoroin politiikkaa.
Urakalla siellä koetettiin kiihoittaa kapinahenkeä. Kylvö menikin usein suotuisaan maaperään. Tasamielisetkin pojat alkoivat mielessään kapinoida. Miksi nyt oli perustettu sotalaitos, kun siitä oli jo niin kauan saatu olla rauhassa? Miksei saanut olla edes kuuminta kesän aikaa kotonaan?
Ja sitten koti-ikävä pakotti hakemaan näistä katuperhosista ystäviä ja rakastajattaria. Nämä laitakaupungin rikkaruohot saivat korvata pojille kaukaisen kotikylän siskon ja mielitietyn.
Keskipäivän aurinko paahtoi huumaavasti. Pojat palasivat harjoituksista. Velttoina ja väsyneinä raahustivat jalat katukivitystä.
Risto naurahteli itsekseen. Tämäpä oli sotapoikien ryhtiä. Muistui mieleen suojeluskunnan harjoitukset siellä maalla, kotikylässä. Jäsenissä tuntui teräkseltä ja tanner kumisi jalkojen alla. Mutta siellä olikin kaikki se kotoinen, joka innosti ja kohotti. Täällä ei ollut muuta kuin hämärä tunto, että täyttää velvollisuutensa.
Jos ei olisi ollut mitään mustaa ja tympäisevää olemassa, jos kaikki olisivat olleet yksimielisiä tehtävänsä tärkeydestä, niin ehkä olisi voinut paremmin säilyttää ryhtinsä.
Nyt ei tullut sotapojan luonto näkyviin muussa kuin reuhaamisessa.
Yksilöiden innostus laimeni joukkohengen painosta.
Minkäpä sille… Pääsisihän täältä vielä kotikunnaillekin temppuja tekemään. Saisihan siellä niinkuin ennenkin nähdä ja tuntea, että vielä on isäin henkeä pojissa ja heissä maalla tuki ja turva ja järjestyksen vahvat vartijat. Näihin järjestöihin kuului jäseniä kaikista yhteiskuntaluokista, ja oli turvallista tuntea ja tietää, että nämä tulisivat säilymään kaikesta vastustuksesta huolimatta niin kauan kuin lain pyhyys ja oikeuden tuntokin säilyisivät maassa.
* * * * *
Päivä oli jo illoillaan. Omassa syrjäisessä paikassaan luki Risto kirjettä. Se oli Elinalta.
Tänään olikin hänellä kuin juhlapäivä. Päällystöltä oli hän saanut ilmoituksen, että hänen pyytämänsä kolmen päivän loma oli myönnetty, käydäkseen kotonaan, jossa vanha isä sairasteli. Ja nyt sitten kirje Elinalta.
* * * * *
»Täällä ovat tuomet vielä kukassa ja pihlajatkin avaavat jo kukkiaan», kirjoitti Elina. »Kohta onkin jo juhannus ja pojat ovat käyneet jo monena iltana kylän yhteistä kokkoa rakentelemassa. Sinä vain et taida sille kokolle päästä. Kuulin kyllä siskoltasi, että olet lomaa pyytänyt, josko sitten saanet.»
»Kävin Majamäessä joku päivä sitten. Isäsi valitteli sairauttaan ja äitisi tuntui ikävöivän sinua. Kaunista sielläkin oli. Pihapihlajat olivat jo kukassa yleensä, vaikka meillä näkyy vasta muutamia auenneita. Kelpaa siellä kerran nuorikon liikkua, kuka sitten lieneekin. Jos sieltä pääset kotonasi käymään niin pistäypä Särkänkin yksinäistä tyttöä katsomassa.»
Kirje sai kuumat veret Riston poskille. »Kelpaa siellä nuorikon liikkua.» Elina siis hyväksyi Majamäen tulevaksi kodikseen. »Kuka sitten lieneekin.» Eihän Elina hänelle muutoin niin kirjoittaisikaan, jos ei kerran välittäisi hänestä.
Ei ollutkaan enää kuin muutamia päiviä juhannukseen. Hän pääsee kotiin.
Ja sitten kylän kokoille, vaikka Elina ei osaa odottaakaan.
Ville huhuili Ristolle ja tuli kohta reippain askelin hänen luokseen.
— Kuulehan, minä olen saanut heilan itselleni ja vieläpä paremmanpuoleisen, sanoi hän heittäytyen nurmelle loikomaan. — En ole siitä vielä ennen sinulle puhunut ja vasta minä sen sainkin selville eilen illalla siellä tanssiaisissa.
— Ooho, pikku Kaarin, niinkö?
— Niin juuri. Eikä olekaan liian pieni, melkein yhtä suuri kuin sinun
Elinasikin.
— Mistä sinä tiedät, että se Elina on?
— No kyllähän minä… häneltähän sait juuri kirjeenkin. Suotta sinä sitä salailet. Sanoinhan tuon minäkin.
— Olkoonpa sitten onneksi. Kaarin taitaa tosiaankin olla kunnon tyttö, siltä hän ainakin näyttää.
— Niin ja hemmetissä, kun hän on käynyt koulujakin ja isä kuuluu olevan rikas kuin peijakas. Kelpaa sitä kerran näyttää kotikyläläisillekin.
— Kyllä vain… rikkaus tuo ei nyt sinulle liene pääasia.
— Ei olekaan. Tulinpahan vain muuten kehaisseeksi.
— Ja oletko ihan varma asiastasi? Omasta puolestani en kaupunkilaistyttöjä, vaikka kunnollisiakin ovat, pidä oikein varmoina. Ovat semmoisia hepsankeikkoja… Tätä nyt en osaa sanoa, ja toivonkin sinulle kaikkea hyvää.
Toveruksilla oli paljon puhuttavaa toisilleen. Kumpainenkin odotti tulevia päiviä valoisina ja onnen täysinä.