XII.
Risto kirjoitti Elinalle. Hän tunsi tarvetta olla rehellinen. Jos hän nyt ei puhuisi suoraan, ei hän voisi enää sen perästä kunnioittaa itseään. Isä oli kerran sanonut: »Majamäet ovat olleet aina kunnian miehiä, ja koettaneet olla muille sitä mitä itselleenkin.» Hän oli kasvattanut lapsiinsa rehellisyyden tuntoa, ja saanut olla työhönsä tähän asti tyytyväinen. Lapset puhuivat kaikki asiansa isälle, vielä ennemmin isälle kuin äidille.
Sitä ajatellessaan huomasi Risto, että hänen on kirjoitettava myöskin isälle.
Se olisi raskas tehtävä. Tieto olisi Majamäenlaiselle isälle liian masentava. Mutta ei auttanut. Pitäisi hävetä vielä enemmän, jos isä saisi sen muualta tietää.
Ensin kirjoitti Risto Elinalle:
»— — — Minun on kovin vaikea sinulle puhua siitä, josta nyt aion.
Mutta ollakseni rehellinen sinulle ja itselleni täytyy minun.
Sain kotoa kirjeen, jossa sanottiin, että sinä seurustelisit Kivimäen pojan kanssa ja vieläpä hyvin vapaasti ja että tämä olisi aivan varmasti nähtykin. Jos olisi tätä kerrottu muualta kuin kotoa, — vaikka ei ole sielläkään sitä tahdottu vakuuttaa aivan todeksi — niin en olisi siihen tietysti kiinnittänyt mitään huomiota. Samoihin aikoihin, kun sain kirjeesi, tapahtui täällä jotain, josta kerron myöhemmin ja olin kuin mieletön. Menin tanssiaisiin ja myöhemmin tytön luokse ja arvaat mitä tapahtui.
Mutta mitä tapahtui, se tapahtui suurimmassa epätoivossa ja voit
arvata, että päiväni ovat nyt raskaat.
Että ymmärtäisit minua ja johdatinta rikokseeni, kerron tässä mitä
äsken lupasin.
Ville, hyvä ystäväni »löysi» täällä tytön ja rakastui häneen, tietysti, ja tyttökin sanoi rakastavansa ja ehkäpä rakastikin häntä. Tyttö on täällä nauttinut kaikkien luottamusta ja kunnioitusta, eikä kukaan ole hänestä puhunut muuta kuin pelkkää hyvää. Olen nähnyt tytön ja keskustellutkin hänen kanssaan ja jos joku olisi puhunut hänestä pahaa, en olisi uskonut.
Olimme sitten Villen kanssa rannikolla eräänä päivänä ja — tyttö on siellä toisen hyväiltävänä ja poika saa tehdä hänelle mitä haluaa.
Ville kauhistui niinkuin minäkin. Siitä tytöstä ei olisi mitenkään voinut sellaista uskoa. Ja nyt täytyi kuitenkin. Ville on nyt heittäytynyt aivan kokonaan tällaisten tyttöjen kanssa elämään. Ei sano uskovansa, että oikeata rakkautta on olemassakaan ja sellaisia naisia, joihin voi luottaa. Äsken hän kertoi, että hänelle kävi näin jo toisen kerran.
Sain juuri silloin kirjeen, jossa seurustelustasi puhuttiin ja en voinut harkita asioita enää järjellisesti.
Minä en tahtoisi uskoa sinusta semmoista ja nyt pyydän anteeksi rikostani, jos anteeksi voit minulle antaa. Jos olisin ollut kotona, ei näin olisi käynyt. Kuultuani sinusta pahaa, olisin tullut luoksesi ja sinä olisit selvittänyt asian ja kaikki olisi taas ollut niin kuin ennenkin.
Tähän en ehken olisi joutunut, jos ei sukuni olisi ollut niin varmaa ja samalla ankaraa näissä asioissa. Odotan nyt anteeksiantoa ja selvitystä sinulta. Mitä minä nyt sanon isälleni? Hänenkin surulliset ja syyttävät kasvonsa minä näen edessäni. Voi minua! Jos vielä kaikki se kaunis, joka oli meidän välillämme, särkyy, niin mitä minusta tulee? Silloin Majamäen suku menettää viimeisen, ainoan oksan, se taittuu. Pelastun, jos poistat epäilykseni ja annat minulle anteeksi. Odotan sitä. Risto.»
Isälleen kirjoitti Risto suorin sanoin asiasta, selittäen syyt ja toivoen kaiken tulevan hyväksi jälleen.
Isältään toivoi Risto anteeksi saavansa, vaikka tiesikin, että häneen koski tällainen heikkous suvun jatkajassa.
Voisiko Elina antaa hänelle anteeksi?