XIV.
Tuli elokuu ja kaupungin ympäristössä ilmestyi kuhilaita pelloille. Siellä kokosivat kesän satoa onnelliset ihmiset, jotka saivat keskeytymättä aherrella maan kanssa.
Niin sielläkin kaukana maalla, josta olivat kasarmin asukkaat.
Hämärtyvinä iltoina saattoi poikaryhmä seisten ja katsellen etäisille viljapelloille pukea sanoiksi ikävänsä.
— Siellä kotonakin on jo kuhilaita pelloilla ja uusia nousee joka päivä.
— Saattavatpa muutamissa paikoissa jo riihetkin lämmitä.
— Ja talkoita on joka päivä ja illalla tanssitaan. On niillä miekkosilla siellä…
— Kun pääsisi edes muutamaksi päiväksi lomalle.
— Sanos muuta! Saisi muutamiakaan tunteja olla kotinurkilla.
— Ja elotalkoissa pyörittää oman kylän tyttöjä. On ne siellä sentään toista kuin nämä kaupunkilutkat.
— Parasta se on kun ei ajattele mitään, pyörittää vain näitä lutkia.
— Ja pehmittää.
— Ennen sinä niiden kynsissä pehmiät.
* * * * *
Risto istui yksin rannikolla. Hänkin katseli järven yli näkyviä viljapeltoja. Hän oli odottanut näinä päivinä kirjettä Elinalta, vaan sitä ei kuulunut. Kohta oli viikko siitä kun hän kirjeen lähetti, eikä vieläkään tullut vastausta.
Hän oli jo toistamiseen kirjoittanut tytölle ja pyytänyt edes jotain sanomaan. Ehkä huomispäivä toisi kaivatun kirjeen. Siitä kirjeestä tulisi riippumaan koko hänen elämänsä.
Sen viipyminen toi monenlaisia ajatuksia.
Oliko Elina syyllinen ja sen vuoksi viivytti vastausta? Vaikealta tuntui sitäkin uskoa, vaikka joskus panikin epäilemään.
Miksi hän ei heti kirjoittanut, mikä oli syynä siihen?
Mistä saisi tähän selvyyden? Ja milloin? Oli vaikea kestää enää tätä kiduttavaa mielentilaa.
Kotoakaan ei kuulunut mitään. Ei ollut Alli siellä edes kirjoittamassa. Oli mennyt jonnekin kursseille ja sieltä ei tullut häneltä kirjoitetuksi. Isä tarttui harvoin kynään kirjettä kyhätäkseen, samoin kuin äitikin.
Saattoivat siellä surra hänen tähtensä. Talossa oli ehken hyvinkin hiljaista, kun Alli oli poissa. Työväki häärii töissään ja isä käy synkkäotsaisena heidän joukossaan. Äiti ahertaa palvelijain kanssa, ja puhuu ehken iltaisin isän kanssa hänestä.
Luulivatkohan näin hänen ehkä iäksi rappeutuneen?
Ehkä koettavat ottaa selvää Elinastakin. Isä on voinut jonakuna iltana kutsua isäntärengin kamariin ja kysyä häneltä, minkälainen oli Elinan ja Kallen kohtaus ja oliko sitä ollut ollenkaan.
Ja jos niin on, että Elina on syyllinen, pudistaa isä harmaata päätään: »Ei, ei se käy. Majamäet ovat olleet aina kunnian miehiä ja vaativat sitä muilta ja itseltään. Tyttö toisi vain sukuun huonoja taipumuksia.»
Mutta nyt, kun hän, suvun jäsen oli syyllinen. Voisiko isä tuomita toista?
Mutta vaikka hänellä oli syntinsä, ei hän suostuisi Elinata ottamaan, jos tämä oli syyllinen.
Minkä vuoksi?
Siksipä juuri, että tyttö oli tehnyt ensiksi rikoksen. Hän voi ehken sovittaa rikoksensa, kun on tehnyt sen epätoivoisena.
Oliko tytöllä ollut syytä ryhtyä sellaiseen, jos kerran oli ryhtynyt, kun kerran mies rakasti häntä ja luotti häneen?
Mutta oliko hänellä silti oikeutta käydä tyttöä tuomitsemaan, jos tämä olisi syyllinenkin? Hänhän oli mies, ja olisi pitänyt voida sinä pysyä kaikesta huolimatta.
Oliko hän mies lainkaan?
Risto tunsi perinpohjin masentuvansa.
Sitä enemmän vielä, kun tuntui toisaalta aivan mahdottomalta, että
Elina olisi syypää sellaiseen.
Kovinpa tuskalliseksi kävivätkin hänen päivänsä.