XV.
Jo seuraavana päivänä tuli kirje Elinalta. Se oli lyhyt ja särmikäs.
»— — — Niinkuin haukka olisi iskenyt saaliiseensa, koski kirjeesi minuun. En odottanut sinulta sellaista. Luulin, että rakkaus olisi myöskin luottamusta ja että pahat kielet eivät pääse väliin, missä kaksi toden teolla toisiaan rakastaa.
Sinun sukusi kunniaa minä on tahdo olla häpäisemässä. Isäsikin pyysi sitä ja minä lupasin. Anteeksi voin antaa, jos minulla on mitään sulle anteeksi annettavaa, ja sinulla pyydettävää — minulta, joka olen mielestäsi samaan syypää kuin itsekin olet. Mitä sinä minulta anteeksi pyydät, kun kerran epäilit minua. Ja itseäsi vastaanhan olet rikkonutkin.
Muistelen kaikkea sitä kaunista, mitä meillä oli ja toivon kaikkea hyvää sinulle.
Elina.»
Kylmä hiki kohosi Riston otsalle ja hartiat värisivät kuin vilussa.
Näinkö särkyi kaikki?
Elina on sittenkin syytön ja minä en luottanut häneen.
Mutta miksi Elina ei selittänyt kaikkea lähemmin kirjeessään? Eikö hän voinut torjua syytöksiä jos kerran syytön oli?
»— olen luvannut isällesi». Siis isä on pyytänyt ja sen vuoksi ei hän ole voinut.
Ja vielä senkin vuoksi, että hän, juuri hän, oli epäillyt ja uskonut puheisiin, jotka eivät olleet edes hänen kotoisilleenkaan silmänäköjä.
»— joka olen mielestäsi samaan syypää kuin itsekin olet», kirjoitti Elina.
Eikö hän siinä sano kyllin selvästi syyttömyyttään?
Ja sitten isän osuus asiassa.
Hän on siis käynyt pyytämässä Elinalta, että tämä jättäisi hänen poikansa. Vedonnut suvun kunniaan pyytäessään.
Eiköhän suvun kunnia ollutkin vain kaikesta tärkein isälle. Se voi näytellä tässäkin liian suurta osaa.
Mutta olisiko isä voinut mennä tytölle mitään puhumaan, jos ei hän olisi ollut aivan varma asiasta? Sekin tuntui merkilliseltä.
Pitikö hänen uskoa, ettei isänsä tehnyt harkitsemattomia päätöksiä. Saattoihan hän yhtähyvin erhettyä kuin muutkin ihmiset, vaikka pitikin itseään muita parempana.
Ja minkälainen mies mahtaa olla uusi isäntärenki ja voiko hänen puheisiinsa luottaa?
Yhä oudompaan umpikujaan tunsi Risto joutuvansa.
Hän oli aikonut heti kirjoittaa Elinalle, mutta päätti jättää sen seuraavaan päivään.
Risto, ei jaksanut kauan järkeillä. Ajatukset olivat kuin tiheän sumu verkon saartamana. Ikäväkin ja katkeruus kilvan raastoivat niin, että olisi tehnyt mieli ääneen valittamaan, vaikka oli mies.
Villekin tuli taas pyytämään tanssiaisiin. Risto huomasi hänessä jotain outoa. Mieshän tuoksahteli viinoilta.
— Mitä? Sinähän olet juonut. Mistä sinä…
Risto ei voinut olla ihmettelemättä näkemäänsä. Hän kyllä tiesi, että kasarmilla juopoteltiin, upseeritkin, vaan Villen ei hän ollut uskonut näille poluille joutuvan.
— Hoo, kyllä sitä pojilta saa… kuusen kyyneleitä. Kohta on joka miehen taskussa pullo. Mitäs kun kerran upseerit juopottelevat, niin pojat eivät tahdo jäädä miestä alle. Tosin se on kurjaa…
Ville keskeytti. Jotain oli välähtänyt hänen muistiinsa.
Tätä puolta ei Risto ollut aiemmin tullut tarkoin ajatelleeksi. Se oli häpeä ja se karsi kuin vilun siira selkäpiitä. Ja Ville suruaan unohtaakseen mukana.
— Kai sinä nyt kuitenkin lupaat, että tämä on viimeinen kerta sinulle, sanoi Risto.
En sillä, ettet itse tietäisi mitä teet, mutta onhan se miehuutta alentavaa.
— Niin onkin. Enkä minä aio »mattia» taskussani kantaakaan. Vääpeli tarjosi, enkä kehdannut kieltäytyä… Mutta mies, nyt tanssiaisiin, heti, heti! Tulethan sinä hulluksi jos täällä yksin nökötät!
Risto esteli ensin, mutta suostui lähtemään kaupungille. Saateltuaan toverinsa tanssipaikalle, jatkoi hän kävelyään.
Ville oli kivenkovaan vaatinut toveriaan tanssisaliin ja suuttunut, kun
Risto aikoi pysyä päätöksessään.
— Sinulla taitaa olla sama usko kuin isälläsikin, että Majamäet ovat erikoisempia ja vahvempia ihmisiä kuin muut, ja koetat nyt sitä näytellä. Tulet sinä vielä tanssiaisiinkin, uskohan minua. Eivät ne Majamäetkään ole mitään pyhimyksiä, oli hän sanonut.
Risto käveli katuviertä moneen kertaan ja tuli näin sivuuttaneeksi tanssipaikan. Sisältä kuului hivelevät valssin sävelet ja Risto tiesi, että tyttö, joka oli hänellä ollut kerran, olisi nytkin siellä.
Ei, ei se vetele tällainen ryhdittömyys, päätti Risto, mutta tunsi hyvin, miten häntä veti toisten mukaan.
Tytönkin olennosta oli jäänyt häneen kuin hivelevää myrkkyä. Se hiukasi ja kiihdytti.
Mitä hän tässä? Siellä sisällä oli nuoruutta ja iloa, eikä siellä kukaan ajatellut, mikä on oikein ja mikä väärin.
Niinkuin joku olisi estänyt häntä menemästä.
»Tiedät heikkoutesi, ja silti menet. Se nainen saa taas sinut unohtamaan surulliset silmät Särkän pihakamarissa ja isäsi vakavat kasvot.»
»Jos voisitkin mennä miehenä ja tulla pois, vaan olet selkärangaton raukka. Uhkamielellä teet sen, mutta mitä sillä voitat?»
— Mutta mitä minä silläkään voitan, jos rupean suremaan, enkä mene? Kun kerran on elämä tällaista…
»Itsensä voittamalla saa paljon enemmän kuin hetkellisellä nautinnolla.»
Mutta tätä omantuntonsa pyyntöä ei Risto enää kuullut. Sisältä kuuluva valssin sävel veti häntä, ja mitään enää ajattelematta meni hän sisään.
Tyttö, joka oli ollut hänellä edelliselläkin kerralla, oli nytkin siellä ja Risto vei hänet ensiksi tanssiin.
Tytössä oli kaikki sellaista, joka veti häntä puoleensa kuin maneetti rautaa. Ja kaipasihan hän, Risto, rakkauttakin kaiken kurjuuden ohella. Minkä hän sille kaipuulleen voi. Oli eri asia, saiko sitten oikeata vaiko ala-arvoista rakkautta.
Jos oikeata rakkautta oli olemassakaan.
Risto huumautui taaskin. Hän ei tahtonutkaan enää harkita mitään. Ja niinkuin itseään pilkaten sanoi hän tytölle pois lähdettäessä:
— Nyt minä olenkin sinun luonasi koko yön.
Tyttö hymyili ja varjoon päästyä suuteli poikaa.