XVI.
Majamäki ei saanut rauhaa, ennenkuin teki päätöksen lähteä poikaansa tapaamaan.
Tätä oli hän aavistanut, kun poika läksi, ja pelännyt kaiken aikaa. Kun poika kertoi suhteestaan Elinaan, oli se hänen pelkonsa poistanut, mutta nyt piti kuitenkin käydä näin. Hänen pojastaanko tulisi suku muuttumaan?
Jos poika ei olisi joutunut kaupunkiin, ei hän olisi menettänyt sitä, jonka nyt siellä menetti.
Mutta miksi hän ei sielläkin olisi voinut seisoa miehenä kiusauksia vastaan? Hänen pojastaanko Majamäen suku näin heikkoni?
Oliko Elina syyllinen? Hän oli koettanut ottaa tarkkaa selkoa siitä, oliko tyttö tehnyt sellaista kuin sanottiin. Isäntärenki vakuutti näkemänsä todeksi.
Majamäki ei ollut kysynyt, oliko hän läheltä nähnyt tapahtuman. Jälestäpäin oli hän kyllä ajatellut, oliko Jaakon näkeminen täysin riittävä todistus Elinan syyllisyydestä. Olisihan hän voinut erehtyä henkilöstä ja olihan kaikki voinut olla sellaista, että poika koetti tehdä tytölle väkivaltaa ja sillä silmänräpäyksellä sattui Jaakko näkemään.
Majamäki tunsi itsensä epävarmaksi. Eikö hän ollut hätiköinyt tässä asiassa? Miksei hän pyytänyt tytöltä selitystä, kysynyt ensin, oliko asiassa mitään perää?
* * * * *
Silloin kun Riston kirje tuli, istui Majamäki sen päivän masentuneena kamarissaan. Myöhemmin alkoi jo suuttumus hänessä kuohahdella.
— Miksi poika oli heti ensimäisen vastoinkäymisen sattuessa valmis heittäytymään rapakkoon? Eikö hänessä ollut kipenen vertaa miehuutta?
Se on sen tytönkin syy, jyrisi hän ja kutsui isäntärengin puheilleen.
Ja kohta nähtiin hänen menevän Särkkään.
Sieltä palattuaan kutsui Majamäki vaimonsa kamariin. Kauan vaiettuaan virkkoi hän murtuneella äänellä.
— Kaikki ei näy menevän niinkuin ihminen ajattelee. Minä olen aina luottanut siihen että Majamäet tekevät aina oikein ja ovat vahvempaa juurta kuin muut. Nyt näen, että ovat samanlaisia heikkoja ihmisiä kuin muutkin. Olen koettanut lohduttaa sillä itseäni, ettei Risto olisi tehnyt sitä täällä kotonaan, terveen luonnon keskellä.
— Niin, kaipa tämä on anneltu vitsaukseksi meille siitä että olemme aina kuvitelleet olevamme yläpuolella kaikkia muita ja parempia kuin muut ihmiset, sanoi Saara.
— Niin on ollutkin, kyllä sinä, sen tiedät, mutta silti ei olisi pitänyt kerskailla. Juuri siitä on tämä masennus meille. Vahvoissakin saattaa olla heikkoutta, mutta sitä minä en ole tullut ajatelleeksi.
Majamäki unohtui taas mietteisiinsä. Kartanossa ei ollut muita kuin he kahden. Ovet olivat auki kamarista tupaan asti ja sieltä kuului vanhan kellon iltapäivälyönnit. Talossa oli kaikki niinkuin ennenkin, mutta sen hengessä oli jotain särkynyttä. Tämä ulkonainen kauneus, vanhat ryijyt ja kauniit arkut ja huonekalut tuntuivat kuin painavan talon haltijoita. Oli ehken komeiltu kaikella, kunniallakin, ja nyt oli käynyt näin.
— Minusta tuntuu mahdottomalta, että Elina olisi tehnyt mitään sopimatonta, sanoi Saara.
— Niin, en tiedä. Tuntuu minustakin hieman pahalta, etten ottanut parempaa selkoa asiasta, ennenkuin kävin tytön luona, sanoi Majamäki.
— Olisin kieltänyt sinua käymästä, jos tiesin aikeesi. Sinä siis pyysit tyttöä jättämään Riston? kysyi Saara.
Majamäestä näytti olevan vaikeata vastata.
— Sanoin vain, että jos niin asiat ovat, ei Majamäkeen tulosta tule mitään.
— Ja mitä Elina sanoi?
Saaran kasvoilla oli tuskallinen ilme.
— Lupasi olla tulematta, sanoi Majamäki ykskantaan.
— Sinä siis et tahtonutkaan kysyä tytöltä mitään ja pyytää hänen selitystään? sanoi Saara.
Hän oli usein tullut huomaamaan, että hänen miehellään suvun kunnia määräsi kaikessa. Tämä oli pitänyt itseään ylempänä muita ja olikin nyt astunut askelta alemmaksi.
— Olisihan tyttö saattanut puhua asiat omaksi edukseen, sanoi Majamäki.
Tämä vahvisti vielä enemmän Saaran käsitystä, jonka oli saanut hänestä.
Kylmästi katsahti hän mieheensä ja nousi poistuakseen.
Se katse koski Majamäkeen. Hän näytti kuin kutistuvan siinä pöydän ääressä istuessaan.
— Mitä nyt aiot? kysyi emäntä.
— Koetan saada Riston sieltä kotiin. Minulle on sanottu, että ensimäisinä suojeluskuntiin lähteneet pääsevät sotapalveluksesta, kun hakevat vain vapautusta. Aion tästä lähteä huomenna kaupunkiin, Riston luokse. Sitä ennen hommaan tarpeelliset paperit. Pojan on päästävä parantelemaan itseään.
— Jos kaikki olisi perätöntä Elinasta, niinkuin uskon, luulisitko hänen vielä haluavan tulla Majamäkeen? kysyi emäntä.
— Miksei, jos hän kerran rakastaa Ristoa. Jos kerran tytön rakkaus on ensimäisessä myrskyssä taittunut, ei siitä kannata puhua.
— Mutta onhan tyttöä näin loukattu syvästi, sanoi emäntä. — Sitä et varmaankaan ota huomioosi.
— Sen hän saa antaa anteeksi, sanoi Majamäki arvelematta.
Syvä harmi kuvastui emännän kasvoilla.
— Nyt minä olen täysin selvillä sinun ahtaista tarkoitusperistäsi ja mielenlaadustasi, sanoi hän. — Sinä olet vieläkin seisovinasi yläpuolia muita, vaikka huomaat että Majamäet ovat vain tavallisia ihmisiä.
— Niin, mutta vaikkapa näinkin on käynyt, niin kyllä poika vielä siitä nousee ja on oikeutettu vaatimaan kunnollista vaimoa itselleen, olkoon se sitten Elina, tahi joku muu, kuohahti Majamäki.
— Mutta sinä et vaadi pojalta mitään, niinkö? kysyi Saara.
— Vaadin, että hänen on tultava ihmiseksi tahi poistuttava talosta, jyrähti Majamäki.
— Hänen on tultava jälleen mieheksi ja sinun on annettava hänelle anteeksi, sanoi Saara painokkaasti, poistuen kamarista.
Majamäki jäi mietteisiinsä.
Saarakin syytti häntä siitä että hän oli harkitsematta tehnyt Elinalle vaatimuksensa ja syyttänyt Riston lankeemusta osaksi olosuhteitten syyksi. Vaimo ei käsittänyt, mikä oli kaupunki viettelyksineen ja että poika oli ehken epätoivoisena ryhtynyt sellaiseen.
Hän itsekin oli nyt valmis myöntämään, mitä myönnettävä oli, että tytön syyllisyydestä olisi pitänyt olla varmemmin selvillä, ennenkuin meni hänelle mitään puhumaan. Hän ei ollut kiivastellessaan harkinnut asiaa. Se ei ollut Majamäen arvon mukaista.
Ja se painoi.
Mutta voihan asia siitä selvetä kaikin puolin. Tyttö antaa anteeksi ja kaikki tulee hyväksi jälleen. Jos kerran hänessä ei mitään syytä ollut, päätteli Majamäki.
Poika tulisi kotiin ja aloittaisi uutta elämää. Ehkäpä Majamäen suvun miehissä oli miestä nousemaan, jos lankesivatkin.
Majamäki lähti kirkonkylään, hankkimaan Ristolle vapautuspapereita. Saada poika kotiin, niin pian kuin mahdollista, oli hänen ainoa päämääränsä. Poika oli masentunut, hän tiesi sen, ja vajoaisi yhä syvemmälle, jos ei koti ja terve luonto häntä pelastaisi.