XVII.
Lämmin, hämärä elokuun ilta. Kaupungissa ja huviloissa järven ympärillä syttyivät tulet tuikkimaan.
Joku hiljainen laine huuhtoi rantakiviä silloin tällöin, etäämpänä oli järvenpinta siloinen ja kirkas.
Ville oli suostunut tulemaan Riston kanssa rannalle.
Olivat kävelleet jo kauan vaieten ja miettineet omia asioitaan, mutta kumpaisellekin oli hyvä tuntea, että toveri oli läheisyydessä.
Koti-ikävä painoi hellittämättömänä, masentavana. Pojat eivät sitä valittaneet, mutta sen tunsi heidän puheistaan ja äänestäänkin.
Ville oli suruaan unohtaakseen heittäytynyt nautinnon helmoihin, mutta nyt se jo häntä väsytti ja vistotti. Mikään muu kuin kotikamara ei enää huvittaisi.
Pääsisi oikeaan työhön käsiksi, oli Ville äsken sanonut. Siinä haihtuisi katkeruus ja ikävä. Hartiavoimaiseen työhön olisi hänkin jo halunnut päästä. Maan kanssa askartelu tuottaisi viihdytystä ja rauhaa.
— Vieläkö rakastat tyttöä? kysyi Risto vaitiolon jälkeen Villeltä.
— En tiedä… ei se rakkautta ole… en sitä osaa selittää. Semmoista pohjatonta ikävää.
Risto ymmärsi sen hyvinkin. Hänen mielialansa kulkivat kylläkin eri suuntia, mutta hän oli kokenut sellaistakin kuin Ville tuossa sanoi.
Hänellä oli nyt vain suru siitä, että oli rikkonut niin paljon Elinaa vastaan, ettei tämä voinut sitä anteeksi antaa, vaan teki nähtävästi lopun kaikesta.
* * * * *
Joku oli tietänyt kasarmilla kertoa, että ne pojat, jotka ovat olleet ensimäisinä suojeluskunnissa ja vapaustaistelussa, pääsevät pois, kun vain tekevät anomuksen.
Ville oli jo kirjoittanut kotiin ja pyytänyt lähettämään todistuksen.
Ristokin oli aikonut kirjoittaa samasta asiasta, vaan se oli jäänyt vielä tekemättä… Eihän tietänyt, mitä kotona ajattelivat hänestä. Ehkä isäkin oli vihainen, koskei mitään kirjoittanut.
Hänellä oli se ainainen suvun kunnia. Sitä hänkin kyllä piti arvossa, vaan se taisi isällä olla kaiken määrääjänä. Piti mennä siitä Elinallekin puhumaan.
Täältä olisi kyllä mielellään lähtenyt. Punaistenkin takia kävi olo vastenmieliseksi.
Tästäpä sopikin puhua Villen kanssa.
— Kun täällä useampi pojista koti-ikävän kanssa taistelee, niin pohjaa vailla olevat saa helposti kääntymään kapinallisiksi. Kyllä sen tuntee.
— Niin on, ei sitä voi kieltää. Vähän täällä on sotilaallista mieltä. Pääsisi tästä taas oman suojeluskunnan riveihin. Siellä saisi kaiken muun ohella tuntea kohottavaa yhteistunnetta.
Toverukset vaikenivat. Turhaapa taisi ollakin puhuminen näistä asioista. Tekivät kai kaikessa niinkuin parhaaksi näkivät.